Helsingissä

Luku 5, jossa tavataan epäilyttäviä ihmisiä

"Mutta nämä muut ovat vapaita miehiä", Nils sanoi kaapiessaan lautasen pohjaa. "Heidän sielunsa tilasta sinun ei tarvitse olla huolissasi."
Eipä kai, mutta ei Otto silti pitänyt mahdottomasti siitäkään, jos miehet olivat liian vapaita ja riiasivat ketä tahansa milloin tahansa. Mutta... sittenhän heidän olisi täytynyt tietää aika monia miehiä, joiden kanssa riiustella. Olisiko heitä voinut olla niin paljon? Ja olikohan Nils varmasti muistanut tehdä tarpeeksi selväksi, ettei ollut siinä mielessä näiden toisten tapainen, vai - äh, Otto alkoi taas höpistä. Hän tunsi Nilsin edelleen, eikä hänelle kuulunut, keiden kaikkien muiden kanssa nämä tuntemattomat miehet viettivät aikaansa. Jussikin oli ollut aina mukava, vaikka oli tehnyt mitä sattui.

"Jan majailee tosin luultavasti edelleen jonkun naisen huonetoverina, ja Kaarlo ja Allan taisivat olla vähän aikaa sitten taas hetken yhdessä, mutta... Niin, jos haluat, voisimme mennä esittäytymään heille."
Nils hymyili vähän ja kallisti päätään aavistuksen. Otto oli kyllä tiennyt, että hän ehdottaisi sitä jossain vaiheessa.
"He ovat välillä vähän, no, vekkuleita, mutta eivät vähääkään ilkeitä", Nils sanoi. "Ainakin kaksi kertaa vähemmän hävyttömiä kuin Vilho. Sinä pärjäät sitä paitsi epäilemättä heidän kanssaan paremmin kuin minä."
Miehet taisivat jatkuvasta vilkuilusta päätellen jo oikein odottaa kiinnostuneina, että he alkaisivat nousta jalkeille. Lopulta he keräsivät jo kortitkin takaisin pinoon, mutta ei Otto ollenkaan tiennyt. Hän oli kyllä halunnut nähdä tällaisia miehiä. Hän oli kuvitellut, että hänellä olisi kysyttävääkin, mutta olivathan miehet totta puhuen vähän epäilyttäviä. Eivätkö olleetkin? Halusiko Otto oikeasti liittyä sellaiseksi ihmiseksi näiden muiden seuraan? Hänkin oli kyllä samalla tavalla epäilyttävä, mutta vaikka mitä muutakin. Eihän hänelle nyt niin mahdottoman tärkeää ollut, että hän piti miehistä. Kyllä hän pärjäsi elämässään siitä huolimatta. Eikä hän oikein kehdannut puhuakaan sellaisesta asiasta. Hänelle riitti ihan hyvin, että Nils kuunteli ja ymmärsi. Mistä hän sitten puhuisi näiden muiden kanssa? Ja miksi juuri näiden kanssa? Entä mitä miehet ajattelisivat hänenlaisestaan maalaisesta, joka ei ollut koskaan kuullut mitään mistään tällaisesta? He olivat paljon vanhempiakin.

"Mehän olemme jo syöneet, joten meille voi tulla kiire pois juuri silloin, kun sinä haluat", Nils sanoi. "Potkaiset vaikka jalkaani, niin esitän heille syvimmät pahoitteluni ja maksan ruokamme."
Niin hän epäilemättä tekisi, ja viimeisen päälle luontevasti. Sitä paitsi, jos Otto ei olisi astunut sisään ovesta, hän ei olisi varmaan koskaan nähnyt näitä miehiä. Jos hän ei nyt heti menisi puhumaan heidän kanssaan, he hajaantuisivat kuka minnekin ja Otto jäisi loppuiäkseen miettimään, olisiko juttuhetkestä sittenkin ollut jotain iloa. Jos miehet olisivat paskiaisia tai jos Otto tuntisi itsensä liian hölmöksi tai epäilyttäväksi, hänen olisi turhankin helppo olla näkemättä heitä enää ikinä.
Niin kai se sitten oli.
"Kai me voidaan jutella vähän aikaa", Otto sanoi.
Nils suoristautui virnistäen, kuin olisi saanut lahjan, vaikka hän oli varmaan olettanutkin, ettei Otto sivuuttaisi sentään tällaista tapausta. Nils varmisti vielä, että saisi kertoa heidän olevan pari, ja he nousivat jalkeille.

Nils käveli kolmikon pöydän viereen. Otto seuraili taas hänen vanavedessään.
"Hei", Nils sanoi muille.
"Heipä hei", vaalea mies vastasi nopeasti. Hänen äänensävynsä oli vähän toruva ja hitusen ivallinenkin, mutta hän hymähti päälle ja osoitti Ottoa. "Alapa nyt jo kertoa, kuka tämä on."
Kaikki katsoivat tietysti Ottoa heti alkuun, mutta mitäpä hän oli kuvitellutkaan.
"Hän on Otto", Nils sanoi.
Otto ei halunnut enää vain murahdella, joten hän koetti tervehtiä. Kukaan ei kuitenkaan noteerannut sitä erityisemmin.
"Olemme heilastelleet reilun vuoden", Nils jatkoi. Hänen hartiansa laskeutuivat, kun hän sai sen sanottua. Otto taas ei ainakaan rauhoittunut, vaikka muut vain nyökyttelivät.
"Niinpä niin", vaalea mies sanoi. "Tässä on siis nyt viimein se Otto."
Nyt katseet kävivät kiireestä kantapäähän. Otto yritti olla kiusaantumatta enempää siitä, että miehet olivat keitä olivat - ja ilmeisesti tunsivatkin hänet jotain hiton kautta.
"Kuinka niin se Otto?" Nils kysyi.
Mies hymähti.
"No se Otto maalta, joka rakentaa hirrestä ja isännöi tämän vuoden elonkorjuun ja on muutenkin kätevä käsistään ja komea ja voimakas ja kirjoittaa ihania kirjeitä, edellisestä on jo melkein viikko, ah ja voih, milloinhan hän taas vastaa. Niin, ja hän pitäisi varmasti tästä paikasta, hmm..."
Mies vei lopuksi käden haaveellisesti poskelleen ja virnotti maireasti jonnekin laipion suuntaan.
"Äsh, en minä ole kertonut tuollaista!" Nils huudahti, vaikkei ehkä aivan vakavissaan.
"Montako kertaa me kuultiin, että Otto on tulossa Helsinkiin?" vaalea mies kysyi toisilta.
"Pari kertaa illassa vähintään", nuorempi poika sanoi.
"Ehkä sitten niin, mutta olisihan hän aivan hyvin voinut olla..." Nils yritti.
Vaalea mies hymähti uudelleen.
"Joo, kyllä me kuultiin, että se on vain yksi renki, mutta puhuit siitä siihen sävyyn, että sinun heilasi olisi saanut olla penteleesti huolissaan. Voidaanhan me silti olla nyt yllättyneitä, jos sinä sitä haluat. Kovasti yllättyneitä ollaankin."