Helsingissä

Luku 3, jossa käydään kaupungilla

Ulkomaailma asukkaineen hiippaili kuitenkin Oton mieleen viimeistään silloin, kun hänen päänsä putkahti ulos villapaidan kauluksesta. Jos Otto oli ymmärtänyt oikein, Helsingissä majailivat maan viisaimmat ihmiset. Hän ja Nils olivat kyllä olleet olevinaan järkeviä kävellessään asemalta asunnolle, mutta ainakin Oton pää oli höyrynnyt kuin pienessä hiprakassa. Hän oli elänyt vain päästäkseen Nilsin lähelle. Olivatko he sittenkin tulleet tehneiksi jonkun nähden jotain, josta joku olisi voinut ymmärtää? Eivät kai sentään, asemallakin oli totta tosiaan raikunut melua - vaikka olivathan he astuneet sisään ovesta melkein suu suussa kiinni. Niin, jumalauta. Entä jos joku oli katsonut silloin jostain vastapäisen kerrostalon ikkunasta? Sitä ei koskaan tiennyt, eivätkä he olleet enää siinä vaiheessa teerenpeliään viitsineet tarkastaa asiaa kovin huolellisesti. Tai entä jos joku olikin kurkistanut ovesta porraskäytävään ja huomannut heidät siellä kiinni toisissaan? Ketkä kaikki saattoivat tietää heistä? Eivät he voineet olla varmoja!

Otto pulisi kaiken ääneen siksikin, että luotti Nilsin katselevan myös tätä tilannetta kylmän viileästi. Tämä kuunteli vakavana, mutta totesi sitten, pukiessaan puvuntakkiaan, että he tiesivät itsekin olleensa lopulta aivan tarpeeksi tarkkoja. Hän väitti myös, ettei heidän köykäisestä hurjastelustaan voisi pahimmillaankaan syntyä puheita kuin johonkin kahvipöytään yhden pikkuleivän ajaksi. Ovensuussa ja rapussakin Nils olisi aivan hyvin voinut vain horjahtaa kiusallisen lähelle opastettavaa renkiään - kuka voisi todistaa muuta? Sellainen tapa ajatella kuulosti Otosta vähän liian pelottomalta, vaikka kaipa asiat olivat vähän niinkin. Otto ei sitä paitsi epäillyt, etteikö Nils tarpeen tullen selittelisi maata taivaaksi. Ehkei heidän auttanut käpertyä sisätiloihin voivottelemaan virhettään, varsinkaan kun Nilskin totesi tietävänsä, että olisi parempi, että he olisivat jatkossa "kunnon poikia - kaduilla, siis".
"Täytyyhän meidänkin silti joskus pitää hauskaa", hän tosin sanoi, mutta kysyi sitten, oliko mennyt Oton mielestä liian pitkälle. Otto päätyi kieltämään; hänellä oli ollut hauskaa.

Nils kietoi kaulaliinan tottuneesti kaulaansa ja sujautti kätensä takkinsa hihoihin. Napittaessaan takkia hän ehdotti, että he voisivat jo nyt vilkaista samalla myös sormuksia, jos jokin liike olisi sattunut asettamaan niitä näytille näyteikkunaan. Otto ei ollut varma ajatuksesta.
"Katselisimme tietysti lahjoja sinun naispuoliselle naismorsiollesi ja minun vielä naispuolisemmalle naismorsiolleni", Nils hymähti ja nappasi hattunsa vaatepuun ylimmästä nupista.
Hekö kaksin, hellästi supatellen ja välillä salakavalasti ympärilleen vilkuillen? Juurihan he olivat päässeet sopimaan, että jättäisivät leikittelyn sikseen. Otto ei halunnut rohkeilla enää yhtään. Vetäessään saappaita jalkaansa hän alkoi taas kerran ihmetellä, mitä he edes kuvittelivat tekevänsä sormuksilla, jos eivät voisi koskaan pitää niitä. Jos Nils luopuisi tuumasta, hän säästäisi kaiken lisäksi niin paljon rahaa, että saisi syötyä arvolleen sopivasti ja silti juhlittua vaikka joka viikko, jos haluaisi. He olivat silti sopineet sormusten ostamisesta itsestään selvästi samalla rysäyksellä kihlauksen kanssa, ja Otto oli nähnyt siitä saakka unia omastaan. Onneksi Nils ei ollutkaan luovuttamassa.
"Minun täytynee tosiaan vielä kehittää siihen tarkempi suunnitelma", hän vain sanoi vakavammin ja kohautti olkiaan. "Mitä olet miettinyt, olisivatko ne nyt sitten kultaiset?"
Edelleenkö hän kultaisia? Oton henkikultakaan ei olisi sen arvoinen.
Nils käveli jo ovelle.
"Minulla ei todellakaan ole täällä kuvaa isästäni - ai, mutta Idasta on kyllä jossain, muistuta, että näytän sen sinulle! - joten et osaa varoa häntä", hän sanoi ja avasi oven heille. "Mutta ei hän ole Helsingissä. Aistisin hänet kurjistuvasta ilmapiiristä viimeistään, kun hän astuisi kaupungin rajojen sisäpuolelle."
Hän yritti vähän liian kovasti pysyä reippaana.

Kukaan ei seissyt rappukäytävässä vaatimassa heiltä selityksiä eilisestä esityksestä. Eikä edes ulko-oven takana. Otto ja Nils kävelivät selvästi erillään toisistaan ja jutustelivat tällä kertaa todella vain näkemistään asioista. Nyt he eivät kaivanneetkaan kummempaa hellyyttä.