A/N: Kiitos hirveästi kaikista kommenteista ja äänistänne! Tämä luku jakaantuikin kahteen osaan pituutensa vuoksi! Toivottavasti nautitte lopun käänteistä ;) Luvut 35 ja 36 pyrin julkaisemaan parin viikon sisään!
Astuessani valoon ja lämpöön minulta kesti hetki tottua kirkkauteen oltuani hämärässä niin pitkään. Valtavassa luolassa oli nopeasti vilkaistuna kolme tunnelia ja keskellä virtasi laavaa kuin purossa vettä. Sen toisella puolella seisoi Elämä hiukset letitettynä, teekuppi kädessään. Hän hymyili nähdessään minut ja viha poltti rintaani.
Elämä saisi kärsiä, hän oli tehnyt tämän, vienyt minulta kaiken. Hän oli syypää kaikkeen tähän.
"Oletan, että olet täällä Kuoleman vuoksi", Elämä sanoi rauhallisena, kohtelias hymynhäive huulillaan, aivan kuten äidillä oli aina ollut hänet nähdessäni. "Teilläpä kesti."
"Missä hän on?"
"Miksi haluat pelastaa hänet? Hän ei aiheuta kuin tuhoa ja kuolemaa. Ilman häntä ihmiset voivat elää harmoniassa, tuhoamatta luontoa." Elämä oli näköjään päättänyt yrittää vielä kerran kääntää pääni. Aivan turhaan. En uskoisi sanaakaan mitä hän sanoisi, vihasin häntä liikaa.
"Kuolemattomuus ei ole vastaus siihen."
"Kuolevaisuus vielä vähemmän. Mieti nyt vielä. Jos ihmiset elävät ikuisesti maapallolla, he näkevät sen päivän, jolloin heidän tekonsa ajavat heidät sukupuuttoon. Ei sitä halua kukaan nähdä. Te haluatte välttää kärsimyksen."
"Sinä aiheutat kärsimystä! Sinun takiasi menetin äitini!"
Elämä kurtisti kulmiaan.
"Mistä sinä puhut?"
"Minä tiedän mitä sinä teit äidille", sanoin ja yritin pitää ääneni vakaana. "Lumosit hänet! Estit häntä tuntemasta! Ja sitten käytit häntä, jotta minä olisin sinun puolellasi!"
"Tein sen vain ja ainoastaan äitisi vuoksi", Elämä sanoi, hymystä ei ollut enää tietoakaan.
"Olet itsekäs. Luulet pelastavasi ihmiskunnan, mutta sen sijaan tuhoat kaiken! Teet kaiken vain, jotta itse säästyisit murheelta."
"Tuo ei ole totta."
"Käytit Aatea. Ja minua. Autoit minua vain, jotta saisit Kuoleman kiinni. Et koskaan halunnut pelastaa Nooaa."
"Ajattelen suurella mittakaavalla, Friia", Elämä sanoi. "Sait pelastettua veljesi ja minä sain Kuoleman. Kumpikin voitti."
"En voittanut", sanoin ja sanat uhkasivat jäädä kurkkuuni. "Iiris joutui kolariin."
"No, onneksesi kukaan ei voi enää kuolla", Elämä hymyili. "Myönnä itsellesi, että olet huojentunut. Sielut ovat itsekkäitä. Et voi vaatia vain yhden hengen säästämistä."
"En niin", sanoin ja astuin lähemmäksi. Elämä huomasi sen ja hänen kätensä meni nyrkkiin ja hehkui vihreää valoa. Hän oli aikeissa iskeä. Juoksin häntä kohti. Hän kohotti kätensä iskeäkseen valollaan, mutta silloin hän jähmettyi ja tuijotti taakseni. Iskin hänet hetken hämmennyksessä maahan ja iskin lujaa kasvoihin, toivoen hänen menettävän tajuntansa.
Hän tuijotti minua järkyttyneenä, poskipää auenneena. Tummanpunaista, sädehtivää verta valui hänen poskelleen.
"Sinä... sinä tapoit hänet."
"Vein hänen sielunsa", sanoin ja vedin narun selästäni, jolla olimme sitoneet Bon nallen. Nappasin Elämän toisen kätensä ja sidoin remmin lujasti. "Koska hän kärsi kuolevassa ruumissaan. Kukaan ei halua joutua sellaiseen."
"Olisit antanut hänelle aikaa parantua. Ruumiit parantuvat hitaasti", Elämä sanoi, silmissä kiillellen, kuin hän oikeasti olisi ollut surullinen siitä, että Iiris olisi kuollut. "Hänellä olisi ollut vielä mahdollisuus."
"Niin sinä itsellesi uskottelet", sanoin ja vedin hänen toisen kätensä toisen viereen. Tämä kävi liian helposti. Miksi hän ei taistellut, miksi-
Hän repäisi kätensä otteestani ja tarttui käsivarteeni puristaen terävät kyntensä ihooni ja repäisi niin, että verta valui. Huusin kivusta ja raivosta ja iskin käteni hänen kurkulleen, mutta Elämä nauroi.
"Kiitos verestä."
Iiris huusi ja ehdin väistää maasta kohoavat juuret heittäytymällä Elämän päältä. Yksi tarttui jalkaani, mutta sain terävällä nykäisyllä irrottauduttua sen otteesta. Juuria tuli kaikkialta, ne valtasivat tilan eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin juosta. Näin juurien tarttuvan Iirikseen ja pakottavan hänet luolan seinään kiinni. Hän oli siellä enemmän turvassa kuin muualla, joten pakenin pimeyteen, juuret nilkkojani purren. En saisi pysähtyä. Mutta kuinka pääsisin niitä pakoon? Elämän nauru kaikui luolan seinistä. Mokoma noita...
Tunneli haarautui, mutta en ehtinyt miettiä. Alas, olin menossa alaspäin. Tulisivatko juuret kohta seinistäkin? Mitä silloin tekisin? Jättäisikö Elämä minut tänne alas, pimeyteen, ikuisuudeksi, huutamaan turhaan omien ajatusteni vankina?
Kompastuin ja lensin maahan. Odotin juurten nappaavan minut, kiinnittävän minut kovaan maahan kurjaksi loppuelämäkseni, mutta mitään ei tapahtunut. Vain pimeyttä. Hiljaisuutta. Mitä tapahtui? Luovuttiko Elämä? Oliko Aate löytänyt Kuoleman ja he olivat yhdessä taistelemassa häntä vastaan?
Pimeys oli painostavaa, se tuntui kihelmöintinä ihollani. Pimeys sisälläni oli hermostunut, pahentaen vain oloani.
Edessä kajasti tummanviolettia valoa. Aate? Kuolema? Huojentuneena lähestyin sitä, mutta se tuntui liikkuvan minusta kauemmas kiihtyvällä tahdilla.
"Aate?" kuiskasin, peläten kaiun tarttuvan Elämän korviin. Valo jatkoi pakoaan, joten juoksin sen perään, peläten jääväni taas täydelliseen pimeyteen.
"Aate! Kuolema!" huusin viimein, välittämättä. Valo pysähtyi. Hengitin raskaasti. "Luojan kiitos! Se olen vain minä."
"Vain sinä?"
Se oli Aate, kasvot violetin valon vääristämät. Hän halasi minua lujasti, yllättäen, niin tiukasti, että tunsin kipua rinnassa. Mitä tapahtui? Mitä oli tapahtunut? Oliko joku kuollut? Eikö hän vieläkään-
Aate irrottautui ja tuijotti minua. Vihainen Aate, sama ilme kasvoillaan kuin silloin ollessamme metsässä totuuden selvittyä hänelle. Petetty Aate. Mitä... Mitä oli tapahtunut? En enää ymmärtänyt mitään. Oliko hän sittenkin huijannut minua?
"Petturi."
Terävä kipu rinnassani ei lakannut.
Veitsi. Rinnastani törrötti veitsi. Tuijotin Aatea, jonka kasvoille nousi voitonriemuinen hymy. Hän ei välittänyt minusta, ei enää muusta kuin siitä kuinka olin valehdellut hänelle. Hän vihasi minua niin paljon, että halusi tappaa minut itse.
Aate katosi pimeyteen. Kuolisin. Kuolisin nyt, yksin, tunneliin.
Silloin erotin toisen hahmon. Kuolema. Hän oli siinä, huokuen vihaa, pettymystä.
"Auta minua."
"Petit minut ja silti sinusta tuli Kuolema. Mätäne Helvetissä, jonne kuulut."
Romahdin maahan. Maa allani muuttui lasiksi.
Siellä alla oli Iiris, juurien sitomana, kykenemättä liikkumaan. Hän huusi.
"Auta minua! Minä kuolen! Friia, minä kuolen!"
"Iiris!"
Lasi värjäytyi punaiseksi veren tippuessa rinnastani. Hakkasin lasia, minun oli saatava hänet ulos sieltä. Ulos.
"Mikset sinä pelasta minua?" Iiriksen silmät olivat täynnä pelkoa. "Miksi sinä tapoit minut?"
Miksi? Miksi minä tapoin hänet? Hän pyysi! Hän pakotti! En halunnut, en minä-
Verinen sydämeni läsähti lasille, peittäen Iiriksen syyttävän katseen.
Minun sydämeni? Tuijotin sitä, kun se sykki viimeisiä sykäyksiään, tunsin kuinka aukko rinnassani kasvoi ja täyttyi pimeydellä, siellä ei ollut enää mitään. Kohta minä kuolisin. Ei se ollut mahdollista, en minä voinut elää, jos sydän oli tippunut rinnastani.
Ne saivat minut, juuret, ne imivät minua kohti maata enkä kyennyt taistelemaan vastaan. Ne sitoivat minut kovaan maahan, joka tuntui polttavan kylmältä. Olisiko tämä hauta-arkkuni? Juuret keskellä Helvettiä. Yritin päästä pakoon, pakottaa juuret irti minusta, mutta se oli mahdotonta.
Elämä nauroi. Hän oli huijannut minua, hän oli tehnyt tämän, saanut aistini sekaisin, saanut lumottua Kuoleman, Aaten ja Iiriksen silmieni eteen, vaikkei siellä ollut ketään. Yritin pyristellä, mutta turhaan. Olin aivan yhtä avuton kuin viimeksikin. Yksin pimeydessä, tällä kertaa ei edes tähtiä tuomassa lohtua. Huusin, turhautumisesta, epätoivosta, siitä kuinka hyödytön olin. Kuinka helposti olin uskonut Elämän luomat näyt.
Kunpa Aate löytäisi pian Kuoleman ja he saisivat taisteltua Elämää vastaan.
Entä jos ei? Entä jos Kuolema ei ollut edes täällä ja tämä tosiaan oli pelkkä ansa? Miksi odottaisin apuvoimia? Ei minulla ollut ketään.
En tarvitsisi ketään. Vain itseni.
Minun täytyisi tehdä tämä itse, luottaa itseeni. Minun tarvitsisi vain vapauttaa pimeyttä, räjäyttää se ruumiistani ilman viikatteeni apua. Olin tehnyt sen ennenkin, vahingossa, mutta kuitenkin. Elämä saisi minulta turpaan, ei keneltäkään muulta.
Suljin silmäni ja etsin väsyneen pimeyden, se vaelteli sisälläni rauhallisena, valmiina lepäämään hetkisen. Tartuin siihen, herättelin sitä, vein kaiken kivun sen luokse. Pakotin itseni ajattelemaan kaikkea sitä pahaa, mitä elämässäni oli tapahtunut. Se, miten äiti oli jättänyt meidät, ne kerrat kun tunsin olevani yksin, peloissani ja arvoton. En tarpeeksi hyvä. Aatea, miten kaikki oli mennyt kamalasti pieleen hänen kanssaan. Iiristä. Ottoa. Kuolemaa.
Ja se, miten minua pelotti. Pelotti niin kamalasti, että epäonnistuisin, se, että en koskaan enää tuntisi rauhaa tai olisi onnellinen. Että ainoa elämäntehtäväni oli vain satuttaa ihmisiä.
Pimeys huomasi suruni, muuttui vaativammaksi, täytti minut, teki tunteistani entistä vahvempia. Oli vaikea lopettaa, oli vaikea olla hukkumatta tunteisiin, kun oli päästänyt ne valloilleen. Minun olisi päästävä kivun ylitse, hallittava sitä.
Tarrasin kiinni juuresta. Työnsin pimeyden itsestäni, kuihdutin kasvit ympäriltäni ja kun ne hellittivät, minun piti saada itseni rauhalliseksi. Hengitä. Hengitä. Minä tein sen, onnistuin, en ollut heikko, pystyisin tähän. Aivan itse. Pelastaisin ihmiset, joista välitin. Pelastaisin kaikki. Pystyisin siihen.
Nousin maasta raskaasti hengittäen. Tiesikö Elämä minun päässeen juurista eroon? Tulisiko hän tunneliin? Odottiko hän minua?
Missä viikatteeni oli? Olin pudottanut sen jonnekin, mutta minne? Olin sekaisin suunnista, silmät eivät tottuneet pimeyteen millään. Hengitin syvään. Ei tämä voinut tästä enää juurikaan pahentua, joten seurasin vaistoani ja lähdin kävelemään. Tunneli pysyi vaakatasossa, joten sekään ei kertonut, olinko menossa oikeaan suuntaan. Minun piti olla varovainen, hereillä. Tämä saattoi olla vain uusi hallusinaatio.
Jalkani kolahti johonkin. Viikatteeni. Huojentuneena nostin sen maasta ja siitä loistava violetti valo antoi tunnelille rajat. Olinko pudottanut viikatteeni ennen hallusinaatioita vai vasta niiden jälkeen? Kaikki oli epäselvää, tapahtunut niin nopeasti.
Karjahdus. Jähmetyin. Se oli tullut edestäni. Kenelle se oli kuulunut? Hiivin varovasti eteenpäin, sammutin viikatteeni valon, mutta pidin sen tiukasti kädessäni valmiina iskemään. Tunneli avautui luolaan, mutta huomattavasti pienempään, missä Elämä oli. Luola oli täynnä valoa, violettia ja vihreää, ne sekoittuivat toisiinsa muodostaen hahmoja. Maisemia.
"Friia?"
Kohotin viikatteen suojakseni, kun varjoista astui nuorennäköinen mies, joka näytti erehdyttävän tutulta. Hänellä oli suipot, kuoppaiset kasvot eikä pukinpartaa missään. Jian Liu. Nuori Jian Liu. Hän oli täällä, hän oli selvinnyt tänne.
"Mi-mitä täällä tapahtuu?" kuiskasin. "Miten-"
"Elämä sai minut ja Manin! Heitti meidät luoliin, kun emme suostuneet liittymään hänen sekopäiseen vallankumoukseensa", Jian Liu sanoi näyttäen taas hetken vanhemmalta. "Löysimme Bain tajuttomana. E-en tiedä kuinka pitkään olimme täällä, kunnes Aate ilmestyi..." Jian Liu veti syvään henkeä. "Hän sanoi auttavansa, mutta hän... hän sai Bain hereille, mutta sitten... en tiedä mitä tapahtui."
"Mi-missä hän on? Entä Mani?"
Jian Liun katse siirtyi myrskyyn, joka oli vallannut luolan.
"Aate lähti. Ja... ja Mani yritti mennä Bain luokse, mutta..."
Kaiken keskellä maassa polvistuneena oli Kuolema, tummanvioletin savun ympäröimä, pidellen päätään. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet kivusta, ne olivat nuoren miehen kasvot. Bai Zhengin kasvot. Hänen vierellään oli kasa luita. Mani.
"En pääse hänen luokseen", Jian Liu sanoi.
Silloin Kuoleman eteen ilmestyi nuori tyttö, Bo.
"Bai on paha!" Bo huusi ja Kuolema nosti katseensa siskoonsa, jota hän ei ollut nähnyt 750 vuoteen. Bain silmät loistivat violetteina kyyneleiden valuessa hänen poskilleen, kun hän nyökkäsi. Hän ei yrittänyt taistella vastaan. Miksi? Miksi hän ei taistellut, nähnyt, että tämä oli kaikki vain Elämän ansa? Luuliko hän ansaitsevansa tämän?
Jian Liu ei ehtinyt estää, kun juoksin valon ja savun keskelle, joka pisteli ihoani kuin terävät neulat. Saavuin Kuoleman, ei, Bain luo ja kyykistyin hänen eteensä, Bosta välittämättä. Laskin viikatteeni maahan tietämättä mitä tehdä. Bain suru oli painostavaa, oli vaikea hengittää. Huomasin hänen takanaan Bon nallen. Aate... Aate oli ollut täällä. Mitä oli tapahtunut? Mihin Aate oli lähtenyt? Vai oliko hän vain laukaissut nallella Bain muistot ja jättänyt hänet oman onnensa nojaan? Nappasin nallen.
"Bai!" huusin. "Bai! Kuuletko minua?"
"Bai on paha!" Bo huusi.
"Eikä ole! Turpa kiinni!" huusin hallusinaatiolle, joka ei tietenkään reagoinut mitenkään. En ollut sille olemassa. Sen ainoa tarkoitus oli aiheuttaa Baille kipua. Ravistin Baita olkapäästä.
"Bai! Bai! Nyt herranjumala Bai!" huusin. Hengittäminen kävi yhä vaikeammaksi. "Tämä ei ole totta, Bai! Bai Zheng!"
Bai nosti katseensa. Näytin hänelle nallea.
"Tässä on Bon nalle. Se on todellinen. Voit koskea siihen. Tuo tuossa, se ei ole Bo. Et ole hänen mielestään paha. Et kenenkään mielestä."
"Minä olen tappanut. Olen... olen uskotellut, että vien vain sieluja, mutta ei. Se on tappamista. Minä olen paha."
"Niin Elämä yrittää sinulle uskotella. Tämä on kaikki vain Elämän ansaa. Tämä nalle, ota se, ole kiltti."
Bai oli elänyt Kuolemana satoja vuosia, pitänyt sisällään syyllisyytensä. Minä olin hukkua siihen jo nyt, tunteeseen siitä, että olin pelkkä tuhoaja. Miten Bai uskoisi siihen, että hän teki vain sen, mikä piti? Ettei se tehnyt hänestä pahaa.
"Kuulin tarinan sinusta. Siitä miten hyvä ihminen olet. Se, miten rakastit Jian Liuta ja perhettäsi. Miten teit kaikkesi pelastaaksesi rakastamasi ihmiset. Ei sellainen ihminen ole paha. Sinä et ole paha."
Bai tarttui varovasti nalleen, tuijotti sitä käsissään, silitti sen karheaa pintaa. Hän kohotti katseensa Bohon. Yritti koskettaa häntä, mutta ei pystynyt.
Oli helpompi hengittää. Myrsky ympärillämme hellitti, Bo hävisi Bain tuijottaessa häntä ja rutistaessaan nallea itseään vasten. Tuli hiljaista. Ainoa valonlähde tuli viikatteestani. Bai piteli nallea, hengitti raskaasti. Jian Liu lähestyi varovasti. Bai voisi räjähtää uudelleen, eikä ollut takeita mitä se tekisi sielulle.
"Bai?" kuiskasin varovasti. "Bai, oletko kunnossa?"
"Sinä petit minut", Bai sanoi karhealla äänellä ja nosti katseensa. Hänen silmänsä olivat nyt tummanruskeat. En ollut koskaan nähnyt hänen kasvojaan, sitä, että hän oli ihminen. "Ja miksi et olisikaan? En ole muuta kuin Kuolema."
"Ei", Jian Liu sanoi tiukasti ja kyykistyi hänen viereensä. "Sinä olet Bai Zheng."
"Jian?"
Jian Liu hymyili lämpimästi ja laski kätensä Bain olkapäälle.
"Mitä tapahtui? Missä Aate on?" kysyin.
"En tiedä. Hän... hän pyysi hiukan pimeydestäni, sanoi, että se auttaisi häntä taistelemaan. Sitten hän antoi nallen ja... kaikki muuttui kivuksi ja muistoiksi."
Miksi Aate ei ollut jäänyt auttamaan? Missä hän oli nyt? Mitä hän suunnitteli? Pelko kasvoi rinnassani.
"Tulkaa kun pystytte. Minä... minun täytyy mennä."
Nappasin viikatteeni ja juoksin takaisin tunneliin. Luuliko Aate pärjäävänsä yksin? En ymmärtänyt enää mitään. Viha nousi minussa, se turrutti kaikki muut tunteet.
Viimein näin valoa. Elämä jutteli aurinkoisella äänellä Iirikselle, mutta Iiris ei arvostanut Elämän ystävällisiä sanoja, vaan sivalsi häntä sanaisella arkullaan. Oliko Aate heidän kanssaan?
"Hei! Kukkaistyttö!" huusin ja astuin luolaan. Ei Aatea missään. Iiris oli edelleen sidottuna luolan seinään ja hihkui nähdessään minut. Kohtasin Elämän järkytyksen leveä hymy huulillani.
"Mit-"
"Luulitko, että juurista olisi minulle vastusta? Kannattaisi kokeilla itse, eikä laittaa muita tekemään likaista työtä."
Hyökkäsin. Nappasin viikatteeni ja iskin sillä Elämää, joka sai kädellään puolustauduttua. Hän katosi hetkeksi vihreään valoon ja tooga vaihtui kromihaarniskaan. Iskin uudelleen ja uudelleen, Elämän torjuessa iskuni juuri ja juuri. Annoin pimeyden vallata itseni, kasvattaa voimiani, vihaani, tunteitani, muuttaen ne iskuiksi. Olin saanut tarpeekseni.
Elämä keräsi voimansa ja iski minua jalalla mahaan. Kompastelin taaksepäin peläten menettäväni tasapainoni. Elämä loitsi lisää juuria maasta haukkoessani henkeäni, mutta kosketin niitä pimeydelläni ennen kuin ne ehtivät koskettaa minua, aivan kuten Kuolema oli tehnyt ja ne muuttuivat tomuksi. Elämä karjaisi turhautuneena.
"Missä välissä sinä tuon opit?" hän huusi ja virnistin. Elämä kuitenkin kiristi tahtiaan eivätkä voimani riittäisi loputtomiin. Palautuisivatko Kuoleman voimat nopeasti, että hän voisi tulla ja voittaa Elämän? Missä Aate oikein oli?
Iiris huusi kannustuksia. Se sai päättäväisyyteni nousemaan uudelleen ja sain lisää voimaa jatkaa. Nappasin narun, jonka Elämä oli varmaankin heittänyt maahan uskoen, ettei sen lopulliselle tuhoamiselle ollut tarvetta. Pääsin taas Elämän lähelle ja sain iskettyä hänen jalkoihinsa viikatteella ja tyrkättyä yläruumiista niin, että hän kompastui ja iskeytyi maahan. Hyppäsin hänen päälleen ja iskin viikatteen hänen kurkulleen, ettei hän saisi henkeä kunnolla. Elämä riuhtoi, mutta pidin jaloillani viikatteen paikallaan ja sain sidottua kädet yhteen. Silloin kuitenkin Elämä sai jalallaan potkaistua päähäni ja lysähdin maahan kivusta. Elämä kiemurteli altani ja sai noustua jaloilleen. Pitelin päätäni kiroten enkä ehtinyt nousta, kun Elämä potkaisi minua uudelleen, tällä kertaa kylkeen, jolloin kuului ruksahdus ja viiltävä kipu levisi kehooni enkä voinut olla huutamatta.
Elämä kohotti jalkansa uuteen potkuun, jolloin tartuin maassa olevasta jalasta kiinni ja riuhtaisin, mikä sai kylkeen uuden kipuaallon. Elämä kaatui viereeni rääkäisten ja nousin seisomaan, tosin puuskuttaen ja kylkeäni pidellen. Jokaisella hengenvedolla tunsin uuden piston kyljessäni. Hienoa, todella hienoa.
Elämä kompuroi pystyyn ja tuijotti minua.
"Luovuta jo."
"En ikinä." Sain vaivoin nostettua viikatteen maasta.
"Nolaat vain itsesi."
"Ai minä vai? Olen hikinen, verinen ja kivuissani, etkä silti pysty peittoamaan minua!"
Elämä pyöräytti silmiään ja hyökkäsi, iskien minua jaloillaan, mutta sain ne torjuttua juuri ja juuri viikatteellani. Elämä alkoi selkeästi turhautua, iskut kävivät epätoivoisemmiksi ja harkitsemattomammiksi.
Sain iskettyä Elämää jalkoihin niin, että hän oli menettää tasapainonsa ja horjui taaksepäin, lähelle laavaa. Hän vilkaisi nopeasti taakseen näyttäen hermostuneelta. Onnekseni hän ei nähnyt Aatea, joka ilmestyi silloin yhdestä tunnelista, viikate täysimittaisena. Yritin olla tuijottamatta tai näyttää järkytystäni. Missä hän oli ollut? Mitä hän nyt tekisi? Oliko hän saanut pimeyttä taisteluun vai oliko se kadonnut, koska se ei ollut hänen omaansa?
"Et sinä minua tapa", Elämä sanoi ja astui kauemmas laavasta. "Sinä olet tasapainon puolella, eikö niin?"
En sanonut mitään. En halunnut myöntää, että tilanne oli se, että Elämä oli saatava taivuteltua takaisin vanhaan, mutta se tuntui mahdottomalta.
"Voimme varmasti päästä sopimukseen", sanoin yrittäen olla vilkuilematta lähemmäs hiipivää Aatea. "Sinä et halua tappaa minua enkä minä tapa sinua."
Elämä nauroi. Se kaikui hyytävänä pitkin luolan seiniä.
"Minun ei tarvitse tappaa sinua, Kuolema", Elämä sanoi. "Laitan sinut vain kärsimään edeltäjäsi tavoin."
"Anna edes mahdollisuus puhua tästä."
"Olen saanut kestää miljoonia vuosia Kohtalottarien oikkuja, ivaa ja sätkynukkeja. Turhia kuolemia. Kuolemia, jotka on tehty vain minun kidutuksekseni!" Elämä huusi, paljastaen sisällä kytevän raivon. "Olen saanut tarpeekseni. Kohtalottarien täytyy kohdata kohtalonsa aivan kuten sinunkin. He eivät välitä sieluista. Ja vain, koska minä satuin välittämään yhdestä sielusta liikaa, he päättivät hänen kiusaamisensa olevan hauska näpäytys minulle."
"M-mitä?"
Elämän silmät kimmelsivät. Hän näytti siltä kuin häneen oikeasti sattuisi, kuin hän olisi menettänyt jonkun rakastamansa. Mistä tiesin, huijasiko Elämä? Manipuloi minua olemaan häntä kohtaan myötätuntoinen.
"En voi perääntyä, koska he eivät peräänny. Ja teen mitä vain voittaakseni, horjuttaakseni heidän valtaansa ja maailmansa. Jopa tapan sinut. Minä, joka annoin sinulle elämän. Osan itsestäni. Minä olen se, joka herättää teidät eloon maanpäällä."
Elämä repäisi yhdellä terävällä liikkeellä kätensä vapaaksi. Hän keräsi vihreää valoa nyrkkiinsä, valmiina tuhoamaan minut. Nostin äkkiä viikatteen suojakseni ja toivoin sen estävän pahimman iskun, mutta sitä ei koskaan tullut.
Elämä oli jähmettynyt kesken liikkeen ja hänen silmänsä olivat laajenneet. Hänen katseensa siirtyi hitaasti pimeydestä savuavaan viikatteeseen, joka törrötti hänen vatsastaan. En kyennyt kuin tuijottamaan näkyä. Elämä kompuroi ja romahti maahan veren ja valon valuessa hänestä. Aate oli päässyt Elämän taakse ja tuijotti nyt Elämän kiemurtelua, liikkumatta, katse tyhjänä.
"Mitä sinä- Mitä sinä menit tekemään?" huusin ja Aate säpsähti ja siirsi katseensa minuun. Tuijotin häntä, kykenemättä sisäistämään mitä hän oli juuri tehnyt. Miksi? Kiirehdin Elämän luokse, joka hengitti raskaasti kyljellään, verilammikko allaan kasvaen.
"Ko-koeta jaksaa", änkytin kauhuissani. Verta, sitä oli niin paljon, se kiemurteli jalkoihini, kastellen housuni ja tahmaten kämmeneni. Sen rautainen kuoleman haju hukutti minut alleen. Elämä kuolisi. Hän kuolisi, ihmispojan käsiin, tuosta noin vain. Kuolematon, miljoonia vuosia vanha, elämän loihtija. Minun oli tehtävä jotain, pelastettava hänet, mutta miten, mitä voisin tehdä?
"Hieno suunnitelma", Elämä sanoi ääni väristen ja piteli viikatteesta kiinni kuin pelastusköydestä. "Kauan eläköön Kuolema." Hän nauroi veren valuessa hänen suustaan, täyttäessään hänen henkitorvensa, tuijotti minua vihreillä silmillään, tietäen, että oli voittanut. Tasapaino oli menetetty. Kierto loppuisi, eri tavalla tosin kuin hän olisi halunnut. Mutta hän hyväksyi sen. Hän oli onnistunut.
Valo katosi. Silmät lasittuivat. Elämä oli poissa.