Avasin silmäni, olin takaisin sivukujalla. Nousin vaivalloisesti istumaan, yrittäen tasata hengitystäni. Päässä tykytti. Pyyhin kivet käsivarsistani, osa jätti pelkkiä painaumia, osa oli kaivautunut syvemmälle. Pyyhkäisin kasvojani ja tunsin tahmean veren kämmenelläni. Haava otsassani oli ilmeisesti lakannut jo vuotamasta.
Missä Kuolema oli? Miksi hän ja Kohtalottaret eivät olleet jo rankaisemassa minua? Vai oliko hän lähtenyt hakemaan heitä? Ei siinä ollut mitään järkeä. Toisaalta missään ei ollut ollut järkeä pitkään aikaan.
Olin pelastanut Nooan, olin taistellut Kuolemaa vastaan ja pelastanut hänet. Muulla ei ollut enää väliä. Olin ottanut kohtalon omiin käsiini. Katseeni osui särkyneeseen viikatteeseen ja suru pyyhkäisi ylitseni. Se oli typerää, se oli pelkkä typerä tikku. Mutta kun nousin hakeakseni puhelimen maasta ja soittaakseni Iirikselle, en kyennyt jättämään palasia siihen, vaan nappasin ne maasta nilkuttaessani kohti puhelinta. En tuntenut enää energiavirtaa, ne olivat täysin hyödyttömiä. Joka paikkaan särki edelleen. Voi mitä tekisinkään pienestä määrästä voimariimun energiaa.
En pystyisi kävelemään koko matkaa täältä sairaalaan kivistävällä kehollani, olisi pakko soittaa Iirikselle ja Otolle. Olivatkohan he jo sairaalassa? Kertoisivatko he, että Nooa tulisi kuntoon? Puhelimeni oli jäänyt pölyyn muutaman metrin päähän, siihen mistä olin Iirikselle soittanut. Yritin tarttua siihen, mutta turhaan. Vaikka sain kosketettua puhelinta, en kyennyt liikuttamaan sitä. Mitä? Oliko Kuoleman räjähdys vienyt kaikki voimani? En saanut edes virtanapista napsautettua puhelinta päälle.
Ei. Todellisuus jysähti vatsani pohjaan. Olin vieläkin limbossa. Kuinka oikein pääsisin pois? Oliko tämä Kohtalottarien kosto? Että jäisin ikuisesti vaeltelemaan limboon? Paniikki nosti päätään. Eivät he voisi tehdä näin, eivät he-
No niin. Hengitä. Älä ajattele sitä. Minun olisi ensin päästävä sairaalaan, varmistamaan, että kaikki oli kunnossa. Juoksin niin kovaa kuin kivistävällä kehollani pystyin, viikatteen palasia kainalossa pidellen. Pelko puristi sydäntäni. Sattui liikaa, keuhkoni tuntui kuin ne olisivat tulessa. Oli pakko pysähtyä. Mitä minä nyt tekisin? Sairaalaan kestäisi ikuisuus nilkuttaa.
Bussipysäkki. Kiirehdin äkkiä katsomaan aikatauluja. Seuraava linja-auto, joka ajoi liippasi sairaalan läheltä tulisi kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Kirosin hiljaa. Olisiko minulla muka aikaa odottaa niin kauan? Oliko minulla muka vaihtoehtoja? Huokaisin syvään ja istuin viileälle penkille odottamaan. Kepillä köpöttävä mummo istui viereeni, edes vilkaisematta minua, mikä tuntui hyvin oudolta. Hän ei tiennyt, että olin siinä. Mitä jos minäkin olin joskus istunut jonkin karanneen sielun vieressä sitä tajuamatta? Puistatti edes ajatella.
Entä jos vanhus ei ollutkaan menossa bussiin? Kuinka pääsisin sisään? Miten Kuolema oikein käveli asioiden läpi? Kävelikö hän koskaan? Hänellähän oli portit. Ei helvetti.
En tarvitsisi typeriä portteja, olisin nyt vapaa kohtalostani. Selväisin aivan hyvin ilman Kuolemaa.
Viimein ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua bussi saapui ja kiirehdin mummon ohi, joka onnekseni hitaasti nousi penkiltään ja suunnisti bussiin. Tuntui oudolta vain kävellä sisälle maksamatta, tietää, että voisin istua kenen viereen vain, eikä kukaan katsoisi pahasti. Istuin mahdollisimman lähelle ovea ja toivoin jonkun lähtevän tai tulevan haluamallani pysäkillä.
Niin ei tietenkään käynyt, vaan vasta kaksi pysäkkiä sen jälkeen. Kävelin nopeasti takaisin haluamalleni pysäkille ja odotin seuraavaa bussia puoli tuntia, mikä tuntui kidutukselta. Sillä pääsin aivan sairaalan kupeeseen, luojan kiitos.
Saavuin viimein sairaalalle ja odotin kärsimättömänä, kunnes joku päätti tulla ulos. Kiirehdin portaita, toivoen näkeväni Oton ja Iiriksen. Tai isän ja Markuksen. Joko he tiesivät, mitä oli käynyt? Oliko Iiris soittanut?
Valkotakkinen lääkäri käveli ripeästi käytävällä, näyttäen erittäin vakavalta. Seurasin häntä sydän hakaten, hakien lohtua viikatteesta. Hän pamautti oven niin kovaa auki ja kiinni mennessään kirurgiselle osastolle, että en ehtinyt väliin. Kirosin hiljaa. Ei auttanut kuin käydä istumaan ja odottamaan.
Se tuntui ikuisuudelta. Kellon viisarit tuntuivat jumittuneen paikoilleen. Missä kaikki olivat? Miksi isä ja Markus eivät ilmestyneet? Missä Iiris ja Otto luurasivat? Oli mennyt jo ties kuinka kauan siitä kun Nooaa puukotettiin. Oli kamalaa olla pysähdyksissä, adrenaliinin jälkiaalloissa, kun piti alkaa käsitellä mitä oli juuri tapahtunut, ilman seuraavaa askelta. Ei. En halunnut ajatella sitä. Olin tehnyt oikein. Olin, aivan varmasti olin.
Mutta kuollut viikate sylissäni kertoi toista tarinaa.
Kuoleman suru, niin suuri suru ja viha, että hän oli menettänyt hallinnan, joka oli säilynyt jo satoja vuosia. Olin pettänyt hänet, pidentänyt hänen tuomiotaan uudelleen.
Ei. Hän oli varmasti ansainnut sen, Kohtalottaret tekivät tämän hänelle, koska hän oli kamala sielu. Niin se oli. Hän oli ollut minulle kamala, hän ei halunnut ymmärtää, kidutti vain.
Friia! Siinähän sinä olet!
Olin tipahtaa tuolilta. Mani. Hän seisoi neljällä luutassullaan edessäni, näyttäen yhtä pelottavalta kuin ennenkin. Milloin viimeksi olin nähnyt hänet?
Näytät karmealta. Mitä on tapahtunut?
"Etkö sinä tiedä-"
"Mitä sinun viikatteellesi on käynyt?"
Jian Liu?
"Mitä te täällä teette?"
"Me... Emme löydä Kuolemaa."
Ja ajattelimme, että sinä liityt siihen jotenkin.
Jian Liu vilkaisi Mania tuimasti.
"No, en tiedä missä hän on eikä kiinnosta", sanoin tiukasti, vaikka sen sanominen sattui. "Minulla on kiire. En ole sitä paitsi enää Kuoleman oppipoika." Näytin viikatteenpalasia. Heidän asiansa eivät enää kuuluneet minulle. Olin sulkenut sen oven tiukasti perässäni eikä minulla ollut jäljellä enää kuin rangaistukseni.
Jian Liu huokaisi.
"Mitä oikein on tapahtunut?"
"Minä vain pelastin veljeni", sanoin eteeni tiukasti tuijottaen. En halunnut nähdä Jian Liun pettynyttä ilmettä. "Ja Kuolema rikkoi viikatteeni ja räjähti. Hän todennäköisesti istuu Eteisessä ja nuolee haavojaan." En kyennyt estämään katkeruutta äänestäni. Jos Kuolema ei olisi armoton, emme olisi tässä tilanteessa. Niin ainakin itselleni uskottelin.
Jian Liu istuutui vierelleni.
"Kuule, Friia, se mitä teit-"
"Minun oli pakko. Minun oli pakko tehdä se, en voinut antaa hänen ottaa Nooaa." Vilkaisin häntä. Jian Liu ei näyttänyt pettyneeltä, vain ja ainoastaan surulliselta. Pala nousi kurkkuuni. Minun oli pakko. Oli pakko tehdä se. Sitä minä itselleni jankkasin.
"Se, että pystyit pelastamaan läheisesi... Kuolema on menettänyt elämässään kaikki rakkaansa, kaikki, joista ikinä on välittänyt. Mukaan lukien sinä ja Aate. Aate oli myös ensimmäinen, josta hän välitti pitkästä, pitkästä aikaa, mutta se mitä hän teki... Se mursi mitä ikinä Kuolemasta oli jäljellä. Hän ei sinulle halunnut ojentaa niitä aseita, jotka hän oli niin monelle ennen ojentanut. Mukaan lukien minulle."
"Sinulle? Mitä-"
Jian Liu hymyili surullisena.
"Minusta tuntuu, että minun on aika kertoa sinulle tarina."
"En minä-"
Jian Liu ei kuunnellut.
"Kuoleman oikea nimi on Bai Zheng. Bai merkitsee kiinaksi puhdasta ja se hän todella oli. Hänen sielunsa oli puhdas. Hän kunnioitti ja rakasti elämää ja sen eri muotoja. Hän oli ja on edelleenkin hyvä ihminen, Friia."
"En usko sinua", sanoin.
Jian Liu huokaisi ja veti syvään henkeä.
"Ollessamme pieniä syttyi sota Mongolivaltakunnan ja Song-dynastian välille. Bai oli korkea-arvoisesta perheestä, sillä hänen isänsä oli kenraali. Bain kaksi isoveljeä joutuivat sotimaan, mutta Bai jäi kotiin pitämään "tonttia pystyssä", niin kuin hän tapasi sanoa. Todennäköisesti hänen isänsä halusi kuitenkin jonkun miehen jatkamaan sukuaan, sillä sota oli hyvin, hyvin verinen...", Jian Liu huokaisi syvään, katse lasittuneena muistojen virratessa hänen ylitseen.
"Tapasin Bain ensimmäistä kertaa ollessamme kuusitoistavuotiaita. Olin juuri saapunut kaupunkiin täynnä seikkailunjanoa, energiaa ja kapinallisuutta, sillä olin päässyt pakenemaan armeijasta, minkä luulisi olevan mahdotonta, mutta nuorena olin vikkelä jaloistani. Olin vapaa sielu, niin ainakin itselleni niin uskottelin.
Olin kuullut rikkaasta perheestä ja päätin kokeilla onneani, josko heiltä onnistuisin saamaan mukavan pesämunan vapaata elämääni varten. Heitä ei ollut vaikea huomata. Bain äiti oikein kirkui korkea-arvoisuutta, mutta Bai... hän näytti vain palvelijalta, niin kuin aluksi luulinkin.
Mitä pidempään heitä seurasin, sitä enemmän aloin pitää tuosta jäntevästä palvelijasta, joka aina livautti muutaman ylimääräisen kolikon myyjille tai auttoi painavien laatikoiden kanssa. Ajattelin, miten kamalaa, että noin hieno ihminen joutuu työskentelemään moiselle tyrannille, joten..." Jian Liu keskeytti naurahtaen ja pyöritteli päätään.
"Olin erittäin hölmö lapsi. Ajattelin tarjota mahdollisuuden samanlaiselle rooliin pakotetulle sielulle kuin minä olin ollut. Mahdollisuuden vapauteen ja seikkailuun. Nappasin Bain sivukujalle ja vedin häntä kojujen sokkelikossa. Kuten varmaan huomaat, etten osannut ajatella kovin pitkälle. Bai riuhtaisi kätensä otteestani ja peruutti karkuun, mutta onnistui kompastumaan ainoaan kiveen mikä tiellä makasi.
'Älä tapa minua!' olivat Bain ensimmäiset sanat minulle.
'Mitä?'
'M-minulla on rahaa, o-odota- Äidillä on vielä lisää!'
'Hä? Oliko tuo korppikotka äitisi?'
Tuijotimme toisiamme pitkään.
'E-etkö sinä aiokaan tappaa minua?'
'Näytänkö minä sinun mielestäsi sellaiselta, joka pystyy tappamaan yhtään ketään?' Levitin käsiäni, sillä en todellakaan ollut mikään kenraalien lempilihaskimppu, vaan aliravittu kujarakki, joka ei ollut eläessään saanut vatsaansa täyteen. Bai kurtisti kulmiaan arvioidessaan minua.
'Etpä kai', hän mutisi noustessaan ylös ja ravisti pölyt valkoisista pellavahousuistaan ja pyyhkäisi mustat hiukset silmiensä edestä. 'Mitä sitten yrität?'
Tunsin punan nousevan kasvoilleni. Olin juuri yrittänyt napata korkea-arvoisen pojan hänen äidiltään. Voisin joutua teloitettavaksi tästä hyvästä. Mietin kuinka olinkaan selvinnyt siihen asti hengissä.
'Öh... pelastaa sinut?'
'Korppikotka-äidiltänikö?' Bai nauroi hyväntahtoisesti. Hänen katseessaan ei ollut halveksuntaa, ei vihaa, ei halua satuttaa, mihin en todellakaan ollut tottunut. Kohautin olkiani. Mitä voisin sanoa? En siis sanonut mitään, vaan juoksin tieheni ennen kuin hukka minut perisi.
Se ei ollut kuitenkaan viimeinen kerta, kun näimme. Seuraava kerta tapahtui myös torilla, muutama viikkoa myöhemmin, kun olin saanut töitä yhdeltä vihanneskojulta, vanhan, hiljaisen herra Buwein apupoikana. Olin kyllä lähtenyt kaupungista, mutta todennut hyvin nopeasti, että en ollut vaeltelija tyyppiä ja palannut takaisin. Piirtelin oksalla hiekkaan ja harjoittelin kanjeja, mutta en muistanut kuin muutaman. Karattuani armeijasta en kuvitellut elämääni sellaiseksi, mutta oli se parempaa kuin ainainen kuolemanpelko. Pidin turvasta ja herra Buwein kellarista, jonka hän oli yllätyksekseni tarjonnut minulle asumukseksi. Se voitti kilpailun rottien kanssa parhaista yöpaikoista.
'Mitä tuo tarkoittaa? Voisit opettaa minullekin', kuului ääni ja säpsähdin rajusti, jolloin menetin tasapainoni ja lysähdin vanhojen hedelmien sekaan.
'Anteeksi!' Bai huusi ja hyökkäsi tiskin yli auttamaan minua. 'En tajunnut, että olet noin säikky.' Hän veti minut mehuliejusta ja irvisti näylle.
'Tarvitset uudet housut.'
'Ei tämä mitään, pesen ne vain joessa.'
'Ei muuten, mutta kun kankkusi paistaa aika kauniisti läpi. Pesu ei siihen enää auta.'
Punastuin ja käänsin äkkiä takamukseni toiseen suuntaan.
'No, mitä pikku prinssille saisi olla?' ojensin kättäni hedelmien suuntaan. 'Tuoreinta tältä kulmakunnalta.'
'Vai pikku prinssi?' Ai nauroi. 'Sinä se tykkäät lempinimistä.'
Kohautin taas olkiani.
'Olisiko korppikotkanpoikanen parempi?' Miksi en osannut olla hiljaa? Tykkäsinkö näin kovasti leikkiä hengelläni? Baissa kuitenkin oli jotain selittämätöntä, jotain, josta tiesin, ettei häntä tarvinnut pelätä.
'Miten olisi pelkkä Bai?"
'Bai?'
'Niin. Ja sinun nimesi?'
'Jian Liu, herra Bai.'
Bai nauroi.
'No niin, herra Jian Liu, nyt voisin ostaa teiltä laatikollisen hedelmiä ja uudet housut.'
'Meiltä ei-'
'Sinulle. Minähän tuhosin housusi.'
'Öh, tuota-'
'Loistavaa. Maksan kyllä ekstraa, mennään.'
'Mutta minun pomoni-'
'Hei! Herra Buwei', Bai hihkaisi miehelle, joka horrosti tuolilla muutaman metrin päässä. Mies säpsähti äkisti. 'Tässä muutama kolikko. Apupoikasi auttaa hedelmät kotiini.' Buwei murahti ja jatkoi uniaan.
'Huolia vielä?' Bai kysyi ja nappasi täytetyn hedelmälootan, johon oli tarttumassa. 'Mennään sitten!' En voi sanoa, ettenkö olisi ollut hämmentynyt. Mitä ihmettä kenraalin poika oikein minusta halusi?
'Hankitko sinä minulle oikeasti housut?'
'Joo, tai no, saat minulta yhdet.'
'Ja äitisi ei ihmettele kadonneita housuja?'
'Äiti ei huomaa ikinä mitään', Bai sanoi ja virnisti. 'Hei, Bo! Ala tulla!'
Pieni tyttö säpsähti puuhevosten kimpusta ja rynnisti luoksemme. Hänellä oli tummat mantelinmuotoiset silmät ja korkeat poskipäät, aivan kuten Bailla. Hän oli tavallista kansaa kalpeampi, mikä kieli siitä, että hänen äitinsä piti varmasti huolta, ettei hän saanut liikaa aurinkoa. Hänellä kuitenkin oli tavalliset, valkoiset puuvillavaatteet.
'Bo, tässä on Jian Liu. Jian Liu, siskoni Bo.'
'Päivää, herra Liu', Bo tervehti kohteliaasti. Olivatpa he ystävällisiä... Tässä oli pakko olla jotain mätää. Bo rallatteli lauluja, joita joku olisi voinut pitää pienen tytön lauluiksi turhan brutaaleina, mutta kun Bo kertoi kuolleen kukan itkevästä ystävästä, nautin siitä täysin rinnoin.
Bain koti sijaitsi rauhallisen tien varrella ja sitä ympäröivät muhkeat muurit. En ollut koskaan astunut rikkaan ihmisen kotiin jalallanikaan ja epäröin hetken, kun Bai avasi portin.
'Mitä nyt?' Bai kysyi kulmat kurtussa ja hymyili sitten. "Pelottaako?"
"Etpä ollut noin itsevarma kujalla", mutisin katsellessani pientä palatsia, sekä katoksellisia puusiltoja, jotka ylittivät vesiasetelmia, joissa uiskenteli suuria kaloja ja lintuja.
'Kukaan ei ole tappamassa sinua', Bai virnisti. 'Tulehan.'
En mahtanut mitään, vaan hiippailin Bain perässä portaat kuin se estäisi ketään näkemästä minua. Bai tiputti hedelmät portaiden päähän ja esitteli paikkoja, kuin tarvitsisin tietoa myöhemmin.
'Tässä on minun huoneeni', Bai sanoi ja avasi oven pieneen hämärään huoneeseen, jossa oli vain sänky, kirjoituspöytä ja laatikosto, jonka päällä oli kaksi kynttilää. Valoa tulvi pienestä ikkunasta.
'Sori, en käy yleensä täällä kuin nukkumassa.'
'Se on... kiva', sanoin tietämättä oikein mitä tehdä. Bai kaivoi laatikkoaan ja veti housuparin esille. 'Siinä. Nämä eivät enää sovi minulle, joten ne ovat varmaan sinulle ihan hyvät.'
'Kiitti, kai', sanoin ja otin vastaan Bain heittämät housut. 'Tuota... en halua kuulostaa epäkiitolliselta, mutta mitä hittoa?'
'Häh?'
'Miksi sinä teet näin? Miksi sinä... miksi sinä autat minua? Minä olen pelkkä minä ja sinä... sinä elät palatsissa.'
Bain ilme muuttui vaikeaksi ja hän puri huultaan.
'Sepä se onkin. Kaikki vain mielistelevät. Sinä et tee niin, et todellakaan. Olet aito. Tykkään siitä.'
'Olet outo', naurahdin.
'Ja tuo on ensimmäinen kerta, kun ikinä kukaan on minulle noin sanonut, siis jos Bota ei lasketa', Bai sanoi. 'Vaihda pöksysi, sitten syödään.'
'Syödään?'
'En kai minä niitä hedelmiä tänne turhan tähden kantanut.'
Siitä alkoi jotain selittämätöntä. Bai tuli käymään joka päivä, herjaamaan ja piikittelemään ja tarjoamaan minulle ruokaa. En vieläkään tähän päivään mennessä täysin kykene ymmärtämään mitä hän minussa näki. Jotain, mitä en itse eikä kukaan muu kyennyt. Karkasimme pelloille, varastimme kojuista tavaraa, vaikka Bai välttämättä halusikin myöhemmin käydä viemässä heille rahaa.
'Saat adrenaliinin, muttet huonoa omaatuntoa', hän aina sanoi.
Tavaksemme tuli myös käydä salaisella lähteellä, vaikkei se kovin salainen ollutkaan. Kävimme siellä aina yöllä ja halusimme uskotella olevamme ainoat, jotka tiesivät siitä paikasta. Bai oli ajoittain murheellinen isästään ja veljistään, mutta päästessään uimaan hänen murheensa unohtuivat.
Eräs ilta makasimme kivillä, jotka olivat vielä mukavan lämpimät päivän porotuksesta.
'Isä kävi tänään kotona', Bai sanoi yhtäkkiä.
'Aijaa. Miten se meni?' En tiennyt muuta heidän suhteestaan, kuin että se oli epämääräinen. Bailla ei ollut hajuakaan, mitä hän merkitsi isälleen.
'Kai ihan normaalisti. Tervehdimme. Hän sanoi, että olen selvinnyt hyvin. Ei muuta.'
'Kai sekin on jo jotain.'
'Sitten hän kertoi karkulaisista', Bai vilkaisi minua. Tuntui kuin sydän olisi tipahtanut mahani pohjalle.
'A-aijaa.'
'Jian, minä tiedän, että sinä olet rintamakarkuri', Bai sanoi synkästi. Tuijotin varpaitani. Minun pitäisi juosta. Tämä oli ollut huono idea. Bai oli kenraalin poika, hän tiesi, mitä kunnia oli. Hän tiesi, mikä häpeä rintamakarkuruus oli, minkälaisia loisia ja tuholaisia me vain olimme. Hän tiesi, mitä tehdä.
'En minä ole kertomassa kenellekään, Jian, älä sitä huoli', Bai sanoikin yhtäkkiä ja silmäni lävähtivät sepposen selälleen. Oliko hän menettänyt järkensä? Bai naurahti.
'Sota on... pelkkää sontaa. Ihmisiä kuolee. Sillä ei saavuteta mitään muuta. Minä... minä tykkään enemmän, että olet täällä.'
'Totta puhuen, niin minäkin', kuiskasin ja naurahdin. Bai hymyili.
'Vedetään vielä kierros', hän sanoi ja veti paidan päältään ja housut jalastaan. 'Vika joutuu mongolialaisten vangiksi!'
'Varastit!' huusin repiessäni housuja jalastani. Hyppäsimme kiveltä viileään veteen ja silloin nautin elämästä. Todella. Katsoessani Baita tunsin iloa ja kiintymystä ja jotain... jotain uutta. Kihelmöintiä kehossani. Enhän minä sitä silloin vielä tunnistanut, mutta pikkuhiljaa siitä tuli todellisuutta. Se oli pelottavaa, jännittävää ja rikollista, mikä totta kai teki nuoren kapinallisen vielä enemmän innostuneeksi. Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin uskalsin tehdä mitään. Kaikki merkit olivat siellä, täysin esillä, mutta aloitteen tekeminen oli liian vaikeaa. Se oli väärin, niin väärin, että välillä jopa vihasin itseäni siitä hyvästä, että tunsin niin. Pienet kosketukset, sanat, katseet, mutta silti nousi kysymys, entä jos kuvittelinkin kaiken.
En kuitenkaan kuvitellut. Istuimme eräänä iltana Bain huoneessa, juoden laolia ja pelaten weiqiä, josta olin alkanut vähitellen päästä jyvälle. Alkoholista sumuiset aivoni eivät kuitenkaan pärjänneet mestari Bai Zhengille.
'Ihan typerä peli', murahdin ja naureskellen Bai laski pelin pöydälle.
'Olet itse vain typerä', hän virnisteli ja lysähti sängylle viereeni.
'Ja kuitenkin tykkäät minusta.'
'Niin tykkäänkin.'
'Hyvä.'
'Hienoa.'
Tuijotimme toisiamme, todennäköisesti arvioiden tilannetta. Tarkoittiko toinen mitä toinen ajatteli? Vai oliko se pelkkää huulenheittoa? Katseeni kävi hänen huulissaan ja hän varmasti huomasi sen.
'Okei, tämä on ihan tyhmää. Syötä minut vaikka mongolialaisille, mutta...', henkäisin viimein. 'Bai, oikeasti, minä ty-'
En koskaan ehtinyt viimeistellä sitä lausetta, sillä Bai oli liikahtanut niin lähelle, että henkeni salpautui. Vilkaisin kerran hänen syvän tummiin silmiinsä ja laskin huuleni hänen huulilleen. Se oli pelottavaa, tuntui, että sydän oli revetä rinnasta, mutta samaan aikaan se oli paras tunne ikinä."
"Jian Liu", Mani keskeytti nopeasti. "Ei tarvitse mennä sitten yksityiskohtiin."
Jian Liu säpsähti.
"Aivan, tietenkin", hän sanoi hämillään, kuin olisi unohtanut istuvansa sairaalatuolilla ja kertovansa tarinaa 17-vuotiaalle tytölle ja luurankokoiralle..
"Eli siis, me rakastuimme. Yksinkertaista, mutta samaan aikaan niin vaikeaa. Emme koskaan voisi kertoa siitä kellekään, mutta se ei meitä estänyt. Yöt olivat meidän, päivisin esitin vain Bain koditonta ystävää, jota hänen äitinsä alkoi jopa sietää. Elämä oli hyvää.
Mikään ei toki jatku ikuisesti, ei hyvä, ei paha. Bai ei yhtäkkiä enää tullutkaan torikojulle joka päivä ja hän muuttui äreämmäksi ja kireämmäksi. Hän oli usein mustelmilla ja poissa tolaltaan, eikä mikään lohtu maailmassa parantanut hänen oloaan. Hän käski minun pysyä kotonani herra Buwein kellarissa, vaikka olin jo melkein vuoden verran joka yö hiipinyt hänen viereensä.
Ensin ajattelin sen johtuvan hänen isästään. Että hän oli tullut takaisin ja alkanut kurittaa poikaansa rajusti, mutta kenraali Zheng ei ollut kaupungissa. Sitten luulin sen johtuvan minusta. Että hän oli kyllästynyt minuun, tajunnut mikä minä olen. Mutta ne pienet, lyhyet hetket yhdessä saivat minut uskomaan, että hän vielä rakasti minua.
Bai laihtui paljon, hän ei syönyt, joten viimein tajusin, että oli tekeillä jotain muutakin. Bai ei kuitenkaan suostunut sanomaan mitään.
Viimein, eräs kaunis kevätpäivä, se tapahtui. Istuimme Bain ja Bon kanssa nauttimassa portailla auringon lämpimistä säteistä. Bo rallatti tekemäänsä lorua tekemäni letit pompahdellen rytmissä hänen heiluessaan, kun Bain äiti ilmestyi paikalle silmät punertaen.
'Bai', hänen äitinsä sanoi lyhyesti ja ojensi kirjettä. Nainen käveli tiehensä sanomatta sanaakaan.
'Mitä-' Minun ei tarvinnut kysyä enempää nähdessäni Bain ilmeen. Hänen silmissään kiiltelivät kyyneleet, leukapielet olivat kiristyneet. Bo oli lakannut rallattamasta.
'Fai... Fai on kuollut', Bai sai sanottua. Sydämeni vajosi jonnekin syvälle. Vaikka Bai ei ollut nähnyt veljiään moneen vuoteen, hän välitti heistä syvästi ja toivoi heidän vielä palaavan kotiin.
'Olen todella pah-'
Hän rytisti kirjeen nyrkeissään ja repi sen kahtia.
'Minä tapan hänet', Bai murisi. 'Se pieni paska-'
'Bai, ota ihan rauhallisesti-'
'Minä luotin sinuun!' Bai nousi ylös ja huusi. Hän hengitti raskaasti, vetäen henkäisyjä, jotka tärisyttivät hänen koko kehoaan. Hän karjui tyhjyyteen, vihan leimutessa hänessä suurempana kuin olin koskaan nähnyt. Silloin en sitä ymmärtänyt ja se oli pelottavaa. Viimein hän lysähti takaisin penkille täristen. Bo nousi portailta ja katosi.
'Bai, ota ihan rauhassa', sanoin. 'Fai... Fai on nyt paremmassa paikassa.'
Bain ilme oli psykoottinen. Hän tuijotti minua laajenneilla silmillä, raskaasti hengittäen.
'Ei ole, ei todellakaan. Hän on joutunut Manalan majoille, suoraan Helvetin syövereihin, jossa hän kärsii kunnes joutuu taas uuteen ruumiiseen!'
En voinut kuin tuijottaa.
'Mitä sinä-'
'Olen nähnyt sen! Manalan! Se on... se on kauhea paikka. Sinne pistetään sielut, siellä on Fain sielu.' Bai itki, vuodatti sydäntään. 'Minä tapan sen, minä tuhoan sen hirviön'
Bain hengitys oli muuttunut raskaaksi ja yrittäessään nousta ylös hän vajosi kaidetta vasten. Hänen käsistään nousi mustaa savua, kuin hän olisi ollut sytyttämässä kaidetta tuleen.
'Bai-'
'Mene kauemmas!'
'Mitä tapahtuu?'
'E-en tiedä', Bai sanoi vihan muuttuessa peloksi hänen tuijottaessa savuavia käsiään. 'En saa sitä loppumaan! Vie se pois! Kuolema!'
Bai kompuroi portaat ylös, kauemmas minusta. Yritin astua lähemmäs, mutta hän huusi pysymään poissa. En tiedä oliko onni vai ei, että pysyin. Ehkä jos olisin ollut hänen vieressään rauhoittelemassa, hän ei olisi räjähtänyt. Ehkä olisin pystynyt estämään, ettei Bo olisi rynnännyt uninallensa kanssa Bain luokse.
Bain räjähtäessä kaikki muutaman metrin säteeltä peittyi pimeyteen. Peruutin äkkiä kauemmas, kauhuissani näystä. Bai kirkui kaiken keskellä, mustan savun purkautuessa hänen ihonsa läpi, täyttäen hänen siskonsa. Se oli ohi sekunneissa.
'Bai!' huusin savun hälvetessä ja rynnistin portaat.
'Bo!' Bai huusi. 'Bo, ei, ei, eieiei.'
Bo makasi elottomana maassa, rutistaen edelleen nallea sylissään, jonka hän oli kipaissut hakemaan veljeään lohduttamaan. Bai ravisteli Bota varovasti, kokeili hänen pulssiaan ja itki.
'Ei, Bo, anna anteeksi.'
Tuijotin pienen tytön ruumista kykenemättä sisäistämään tapahtunutta. Bai oli räjähtänyt ja tappanut siskonsa. Miten? Miten se oli mahdollista? Siinä ei ollut mitään järkeä.
Bo näytti kuin hän vain nukkuisi. Mustat letit eivät olleet edes purkautuneet räjähdyksessä. Hänen kauniisti kirjailtu kaapunsa oli vain hiukan rypyssä.
'Et vie häntä!' Bai huusi tyhjyyteen ja nousi yhtäkkiä seisomaan. 'Veit jo Fain, et vain voi- Sinä voit valita! Anna hänen elää, ole kiltti, minä pyydän.'
Bai huusi hetken tyhjyyteen anellen, kunnes taas polvistui siskonsa ruumiin viereen, tuijottaen kaukaisuuteen.
'Anteeksi, Bo, oikeasti, en tarkoittanut. Minä- J-joo, minä pidän huolta Hestä', Bai sanoi ja irrotti varovasti nallen Bon kädestä. 'Pidän siitä oikein hyvää huolta.'
Bai rutisti nallea ja nyyhkytti. Silloin hänen äitinsä ilmestyi paikalle järkyttyneenä, huutaen epäuskoisena. Kaikki oli siinä vaiheessa sumua. Oli vaikeaa käsittää kaikki tapahtunut.
Bain äiti hääti minut palatsista enkä enää uskaltanut mennä takaisin, vaan odotin Baita. Olin kuullut kylän asukkaiden teorioita kuinka Bo Zheng oli kuollut ja ne muuttuivat aina vain hurjemmiksi. Päivä päivältä menetin uskoani siihen, että näkisin Baita enää koskaan. Olin vihainen ja surullinen, ilman minkäänlaista selitystä. Monesti kävin muurien ulkopuolella, toivoen Bain tulevan ovelle, mutta ei niin käynyt. Kesti lähes kuukauden ennen kuin näin Bain seuraavan kerran.
'Jian', Bai sanoi hedelmäkojun toiselta puolelta.
'Bai', nousin äkkiä ylös. 'Oletko kunnossa?' Tiesin kyllä, ettei hän ollut. Hänen katseensa oli tyhjä, tummat silmänaluset kertoivat huonosti nukutuista öistä. Hän oli täynnä mustelmia ja haavoja. Oliko siitä jo todella kuukausi? Kaikki häntä kohtaa tuntemani katkeruus katosi hetkessä, en välittänyt siitä, että hän oli jättänyt minut löysään hirteen.
Bai pudisteli päätään.
'Minun täytyy kertoa sinulle jotakin.'
Jätin herra Buwein oman onnensa nojaan ja lähdimme lähteelle, jossa kuulin ensimmäistä kertaa Kuolemasta, Elämästä ja siitä julmasta tuonpuoleisesta elämästä, jota johtivat ärsyttävät Kohtalottaret. Se olisi ollut mahdotonta uskoa ilman Bain räjähdystä.
'J-joten... se mitä tapahtui-'
'Tyhjennyin voimistani. En kyennyt vihassani hallitsemaan sitä.'
'Mitä kerroit äidillesi?'
'Sanoin, etten tiedä mitä tapahtui. Että Bo vain sai jonkin kohtauksen', Bain silmät täyttyivät kyynelistä ja ääni muuttui paksuksi. 'Minä tapoin hänet, Jian, minä. E-en tiedä miten pystyn elämään itseni kanssa.'
'Et voinut sille mitään. Se ei ollut sinun syytäsi-'
'En kykene tähän. En minä... en minä voi olla Kuolema. En minä halua olla. Haluan elää sinun kanssasi. Vihaan tätä kamalaa tyhjyyttä sisälläni, joka kasvaa hetki hetkeltä. Haluan sen pois.'
Bai aneli, hän kuulosti niin epätoivoiselta, etten kestänyt sitä. En kuitenkaan voinut tehdä mitään muuta kuin olla siinä.
'Vaikket voi muuttaa kohtaloasi, voit aina olla parempi Kuolema. Ole parempi kuin hän, osoita armoa. Sinä olet hyvä ihminen, Bai.'
Bai hymähti.
'Ei minusta ole siihen.'
'Kyllä on. Sinä osoitat armoa kuoleville. Sinusta tulee paras Kuolema koskaan.'
Aikamme kävi vähiin. Vaikka Bai yritti pysyä positiivisena, hän synkistyi hetki hetkeltä. Yhteinen aikamme muuttui epätoivoiseksi. Meistä kumpikaan ei halunnut päästää irti. Mutta se hetki koitti. Lähtöpäivänä Bai vannotti, että katsoisin hänen äitinsä perään. Hän sanoi rakastavansa minua ikuisesti. Näkisimme vielä. Ajattelin olevani silloin jo vanha mies.
Näin hänet kuitenkin seuraavan kerran vain muutama kuukausi myöhemmin. Olimme juuri laskeneet Bain äidin hautaansa, tyttärensä ja kahden poikansa viereen. Naisen sydän ei ollut enää kestänyt.
Hautajaisten jälkeen menin yksinkertaisesti vain makaamaan herra Buwein lattialle ja tuijottamaan kattoa. Olin menettänyt tarkoituksen elämältäni, enkä enää tiennyt mitä tehdä sillä. Yhtäkkiä ovi potkaistiin auki saranoiltaan.
'Hei! Se ei ollut lukossa!' oli ensimmäinen asia, joka pääsi suustani, kun kaksi armeijan univormuihin pukeutunutta miestä repi minut lattialta ja pakottivat polvilleni. Kolmas, suurikokoinen mies astui ovesta tikari kädessään. Hänen kasvonsa olivat kuin Bai kaksikymmentä vuotta vanhempana.
'Jian Liu, sinut on tuomittu kuolemaan maanpetoksesta', Jin Zheng jyrisi ja astui lähemmäs.
'Itse herra Kenraali suorittaa teloitukseni, mikä kunnia', hymyilin ja yritin kumartaa, mutta miehet tiukensivat otettaan käsivarsistani. Minulla ei ollut mitään menetettävää.
'Sinussa ei ole kunniaa jäljellä, rotta.'
'Kolme vastaan yksi, ei kuulosta kunnialliselta sekään.'
Jin Zheng ei selkeästi ollut huumorimiehiä, toisin kuin poikansa. Miehen ote tikarista tiukkeni.
'Olen kuullut huhuja, että sinä olet vienyt perheeni turmioon.'
'Minä vai?'
'Sinä olit paikalla tyttäreni kuollessa. Sinä vietit aikaa poikani kanssa, kun hän katosi. Vakoilit vaimoani ennen kuin hän kuoli.'
'Ja sinä pakotit kaksi poikaasi sotaan, joten olemme varmaan tasoissa.'
Kenraali karjaisi ja kietoi suuren kouransa kaulani ympärille. En osoittaisi pelkoa, en antaisi sitä tyydytystä.
'O-onko teillä uusi menetelmä-', Jin Zheng tiukensi otettaan, "-teloitukselle?'
'Sinä ansaitset pitkän ja tuskallisen kuoleman, rotta.'
'Itseasiassa olen tiikeri', sanoin puuskuttaen. Kenraali tiukensi otettaan. 'Mutta te taidatte olla sika.'
'Nyt riitti!' Kenraali veti tikarin vyöltään. 'Onnea seuraavaan torakkaelämääsi.'
Suljin silmäni. Näkisin Bain kohta.
'Ei!'
Suunnaton kipu täytti minut, mutta se tuntui huomattavasti alempana kuin mitä olisi uskonut. Rojahdin lattialle ja reidessäni törrötti tikari. Eteeni oli lyyhistynyt eloton kenraali miekka selässään ja minua pidelleet soturit makasivat maassa kasvavassa verilammikossa.
'Jian', kuului henkäisy ja tajusin, että vieressäni seisoi Kuolema mustassa kaavussaan. Hän kuitenkin heilautti hupun päästään yhdellä rivakalla liikkeellä, astui isänsä ruumiin yli ja kyykistyi puoleeni. Hän näytti riutuneemmalta kuin viimeksi, mutta silti edelleen itseltään. En voinut olla hymyilemättä.
'Eikö hupun kuuluisi olla päässä? Tai siis, se voisi olla vähemmän pelottav-'
'Hyvä, veitsi ei ole tappavassa paikassa. Sinut pitää kuitenkin saada nopeasti paikattavaksi', Bai sanoi ääni täristen tutkiessaan tikaria.
'Tuota, Bai, minä en oikein ymmärrä mitä-'
Bai ei kuitenkaan kuunnellut, vaan nappasi minut syliinsä kevyesti kuin olisin pelkkä kilon riisipussi. Bai oli jääkylmä ja järjettömän vahva. Hän kantoi minua puoli kaupunkia päästäksemme parantajalle.
Mies tuijotti meitä otsa kurtussa, kun Bai leväytti minut pöydälle.
'Korjaa hänet!' Bai kuulosti lapselta, joka oli juuri rikkonut lempilelunsa. Mies ei kysellyt, vaan nyökkäsi ja alkoi tutkia haavaa.
'Korjaa- Bai! Ei tämän näin pitäisi mennä. Sinun pitäisi viedä sieluja, muistatko?'
Bai katsoi minua tiukasti.
'En anna sinun kuolla. E-en tällä tavalla, en nyt', hänen äänensä oli täynnä epätoivoa, surua, tuskaa.
Tartuin hänen jääkylmään käteensä, kun parantaja veti tikarin haavasta yhdellä terävällä nykäisyllä ja tukki sitten vuodon nopeasti. Purin hammasta, kun parantaja hoiti haavaani ja Bai silitti kämmenselkääni. Viimein parantaja nyökkäsi.
'Välttäkää kävelyä vähän aikaa', hän sanoi Bain ojentaessa hänelle suuren läjän kolikoita. Bai nappasi minut pöydältä ja kävelimme ilta-aurinkoon.
'Ei sinun tarvitse taas kantaa minua.'
Bai ei vastannut, joten huokaisin vain syvään ja otin paremman asennon. Saavuttuamme Buwein portaikolle, Bai laski minut alas varovasti, kuin pienikin virheliike saisi minut särkymään. Istahdimme portaalle.
'Mitä edes tapahtui? Miten sinä... pelastit minut?' kysyin.
'Näin nimesi kirjassani. Tein kaikkeni, että saisit elää, mutta he eivät kuunnelleet. Ajattelin ensin, että pystyisin siihen, mutta kun... kun näin isäni lävistävän sinut, en pystynytkään vain seuraamaan sivusta kuinka kärsit', Bai sanoi tuijottaen käsiään.
'Häh? Isäsi ei-'
'Matkustin ajassa taaksepäin, jotta pystyin... pystyin estämään häntä.'
Olin kuollut. Olin kuollut kerran, mutta en sittenkään. Ajatus oli absurdi. Minun ei pitäisi olla tässä, minun pitäisi olla Manalassa. Ei Kuoleman isän.
'Sinä tapoit isäsi minun takiani.'
Bai ei sanonut mitään, tuijotti vain katse tyhjänä seinää.
'Minun täytyi. Minulla ei ollut vaihtoehtoa.'
'Aina on vaihtoehto.'
Bai pudisteli tiukasti päätään, säteillen kipua, jonka suuruutta en koskaan tulisi käsittämään.
'En voinut vain antaa sinun kuolla. Isä... isä ansaitsi sen. Sinä et. Olen menettänyt kaiken, jota olen ja josta olen ikinä välittänyt.'
'Isäsi ei ollut tarkoitus kuolla tänään. Saatoit juuri muuttaa koko historian kulun.'
'En välitä. Ainoastaan sinulla on merkitystä.'
'Älä sano noin.'
'Minä yritin olla hyvä, Jian, minä todella yritin, mutta... en pysty siihen. Tämä kaikki on vain liikaa ja jos... jos minulla ei olisi enää ketään, jota odottaa... En kestäisi sitä.
'Bai...'
'Minä en ole enää Bai', hän sanoi. 'Se, mikä minä olin, se kaikki on poissa.'
'Eikä ole. Se... se, että pelastit minut, kertoo, että edelleen välität. Mutta välitä myös muista kuin minusta. Jaa sitä kuoleville, Bai, älä eläville.'
Bai hymyili surumielisesti.
'Minun pitää palata. Täytyy... täytyy viedä isän ja niiden sotureiden sielut.'
'Mitä he oikein tekevät sinulle? Hehän voivat tappaa sinut.'
'Eivät he voi tappaa ketään, joka on jo kuollut', Bai naurahti kyynisesti. 'Sinä elät, millään muulla ei ole merkitystä.
'Ja uudelleen. Älä sano noin.'
'Minä pärjään kyllä. Muista elää. Unohda kaikki tämä. Nähdään sitten 70 vuoden kuluttua.' Hänen hymynsä oli lämmin, täynnä toivoa, muistutti hyvistä ajoista. Hän suuteli minua viimeisen kerran ja katosi."
Jian Liun katse oli kaukana poissa, kun hän yhtäkkiä kääntyi minuun, palaten takaisin nykyhetkeen.
"Ja kuten mahdollisesti tiedät, Song-dynastia kaatui. Asiat olisivat menneet hyvin eri tavalla, jos kenraali Jin Zheng ei olisi kuollut tuona päivänä. Hänen oli tarkoitus johtaa taistelua, joka veisi meidät voittoon, mutta... ilman häntä hävisimme. Nykyhetki olisi hyvin erilainen. Ja nyt, kun Nooa elää, tulevaisuus muuttuu. Yksi ihminen voi muuttaa kaiken.
Vasta kuoltuani kuulin, että Kohtalottaret olivat rangaistukseksi minun pelastamisestani kaksinkertaistaneet Bain ajan Kuolemana. Hän olisi päässyt tästä helvetistä jo monta sataa vuotta sitten, jos hän olisi vain antanut minun kuolla. Ja ihan kuin se ei olisi riittänyt, he hävittivät Bain äidin sielun kuulemma vain varmistaakseen, ettei Bai enää koskaan sorru samaan virheeseen."
"Tuohan on täysin kohtuutonta!" huusin kauhuissani. "Kuolema teki sen vain, koska rakasti sinua liikaa."
"Tiedän. Oli vaikeaa elää sen tiedon kanssa. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen hänelle, että hän soi minulle toisen tilaisuuden. Yritin käyttää sen mahdollisimman hyvin. Ja kuolemani jälkeen halusin auttaa häntä, mutta nyt vasta sain olla hyödyksi sinun kanssasi."
"Ja Aateen."
"Ja Aateen."
"Miksei Kuolema-"
"Bai."
"Miksi hän ei koskaan kertonut elämästään? Muistuttanut minua siitä, että hänkin on ihminen?"
"Ehkei hän muista sitä oikein enää itsekään."
Kuulosti siltä, että Kuolema oli ollut samanlainen kuin minä. Hän halusi olla parempi, hän halusi pelastaa rakkaansa, oli onnistunut siinä ja kärsinyt. Luulisi hänen ymmärtävän, luulisi hänen haluavan auttaa. Mutta se oli saanut hänet vain estämään minua entistä hanakammin.
"Hän ei halunnut sinulle samanlaista kohtaloa kuin hänelle", Jian Liu sanoi.
"Olisi sitten sanonut jotain", murahdin. "Nyt on liian myöhäistä."
"Koskaan ei ole liian myöhäistä, Friia, meidän täytyy-"
"Mitä? Mitä muka minä voin enää tehdä?"
Jian Liu hiljeni hetkeksi.
"Me lähdemme etsimään häntä, varmistamaan, että hän on kunnossa. Pysy sinä täällä."
"Älä huoli. En lähde minnekään ennen kuin tiedän, että Nooa on kunnossa."
Jian Liu nyökkäsi.
"Mani. Portti."
Mani vilkaisi minua alakuloisena, mutta en tiennyt mitä sanoa sille, joten katsoin vain lattiaa. Sydämeni ympärillä oli tiukka solmu, joka puristi yhä vain kovemmin. Puristin lujaa viikatteeni jämiä, kun Jian Liu ja Mani katosivat. Käytävä oli hiljainen. Ei ketään missään. Kuin tyyntä myrskyn edellä.
Niin kuin se olikin.
Kuului huutoa. Käytävän päähän oli ilmestynyt vaaleahiuksinen mies, kasvot veren peitossa, pitkän oksan varassa seisten. Minulta kesti hetki tajuta mitä tapahtui. Mies kirosi huutojen lisääntyessä, hävisi ja ilmestyi sitten uudelleen.
Aate. Aate oli täällä, verisenä.
Hän romahti lattialle.