Herään jälleen vauvan itkuun. Gabriel ei oikeasti näytä tykkäävän nukkumisesta. Hieron väsyneitä silmiäni ja nousen ylös. Ulkona on vielä pimeää, joten minulla on vielä aikaa nukahtaa ja vetää lyhyet unet.
Katson vieressä nukkuvaa enkeliäni, joka itkee jälleen unissaan. Päätän kumminkin ensin käydä poikamme luona, että voin sitten palata sänkyyn ja vetää Alexandran kainalooni.
Kävelen puolivuotisen poikani luo ja nostan hänet syliini. Hymy nousee huulilleni, vaikka olenkin aivan helvetin väsynyt. Minä olen nykyään se, joka nousee hoitamaan poikaamme. Olen sanonut Alexandralle, että hänen ei sitä tarvitse tehdä. Hän on kokenut jo aika paljon.
Poika simahtaa lopulta uudelleen ja lasken hänet alas. Menen takaisin sänkyyn ja vedän Alexandran kainalooni. Tiedän, että hän näkee painajaisia, mutta Alexandra on sanonut minulle monesti, että en saa herättää häntä. Painajaiset ovat ainoita asioita milloin Alexandra kohtaa siskonsa. Ne tuntuvat hänestä niin todelta.
Tällä kertaa Alexandra näyttää kumminkin heräävän ja hieroo silmiään. Hänen poskensa ovat märät ja hän kääntyy katsomaan minua.
"Kävitkö sinä pojan luona?" Alexandra kysyy ja pyyhkii poskensa. Minä nyökkään ja vedän Alexandran kainalooni. Silittelen hänen hiuksiaan siihen asti, kunnes hän nukahtaa.
Minä haluaisin sen vanhan Alexandran takaisin. Eläväisen ja hauskan. Nykyään hän ei ole enää kumpaakaan. Hän ei naura tai tee yleensä yhtään mitään. Hän voi joskus olla parvekkeella tunteja ja katsella taivaalle.
Alicen kuolema otti todella koville, eikä se ole edes ainut asia. Lääkäri kertoi, että Alexandra ei voi saada enää lisää lapsia - me ei voida saada. Tiedän nimittäin, että Alexandra haluaa tytön. Hän rakastaa poikaamme, mutta tuntuu, että hän ei ole enää ollenkaan läsnä meidän elämässä. Olen yrittänyt puhu tästä hänelle, mutta Alexandra ei kuuntele.
Lopulta silmäluomeni alkavat tuntu todella raskailta, enkä jaksa pitää niitä auki. Heti ne suljettuani nukahdan.
****
Olen iltapäivällä palaamassa huoneeseemme ja toivon todella, että tällä kertaa Alexandra kuuntele minua. Meidän poika tarvitsee häntä - minä tarvitsen häntä.
Vartijat avaavat minulle oven ja katselen ympärilleni. Gabriel nukkuu kehdossaan ja huomaan parvekkeen oven olevan auki. Menen sinne ja huomaan Alexandran katsovan jälleen taivaalle.
"Meidän pitää jutella", sanon ja Alexandra kääntyy katsomaan minua. Hän nyökkää surullisena ja siirtää katseensa takaisin taivaalle. Minä kävelen hänen viereensä ja pakotan katsomaan minua.
"Minä tiedän, että sinä ole surullinen, Alexandra. Minäkin olen. Sinun ei kumminkaan pidä jäädä murehtimaan asioita loppuelämäsi ajaksi. Luuletko, että Alice haluaisi sitä? Minusta tuntuu, että ei haluaisi. Sinun pitää osata päästää irti. Tiedän, että se ei ole helppoa, enkä käske sinun unohtaa sisartasi. Haluan vaan, että olet läsnä. Haluan, että sinä muutut takaisin eläväksi ja aurinkoiseksi omaksi itseksi. Minä ja Gabriel kaipaamme sinua", sanon ja Alexandra katsoo minua. Hänen silmistään vuotaa kyyneliä ja lopulta hän halaa minua.
"Olen pahoillani, William. Ja sinä olet oikeassa. Minä en ole ollut läsnä sinun tai poikamme elämässä. Minun pitää ryhdistäytyä. Minun on vaan niin vaikeaa päästää irti", Alexandra sanoo ja vetäytyy hieman kauemmaksi.
"Minä tiedän sen. Sen on vaikeaa. Sinun pitää kumminkin tehdä se. Sinun siskosi olisi sinusta varmasti todella ylpeä. Käy vaikka hänen haudallaan. Puhu hänelle. Se auttoi minua vanhempieni kohdalla", sanon ja Alexandra nyökkää.
"Kiitos, että sinä jaksat auttaa minua", Alexandra sanoo.
"Tottakai minä jaksan. Ja mitä siihen tyttöön tulee.... voimmehan me aina ottaa jonkun orpotytön. Sen ei tarvitse tulla sinun sisältäsi. Eikä siinä olisi mitään riskejä."
"Ihan oikeasti?" Alexandra kysyy ja minä nyökkään. Hän hymyilee minulle ja suutelee minua. Tälläistä suudelmaa meillä ei ole ollut hetkeen. Nyt tunnen, että Alexandra on läsnä ja haluaa tätä.
Minä tiedän, että sain Ruususeni takaisin.
****
Katson, kuinka Alexandra pitää pientä poikaamme sylissään. En muista, että koska hän on viimeksi tuon tehnyt. Hän katsoo poikaamme ja hymyilee tälle. Gabrielin suusta pääsee puolestaan välillä kikatuksen ääniä.
Alexandra kävi vähän aikaa sitten siskonsa haudalla ja vaikuttaa siltä, että suuri paino hänen hartioiltaan olisi hävinnyt.
"Minä voin tästä lähtien herätä yöllä. Sinulla on nimittäin töitä", Alexandra sanoo ja kääntyy katsomaan minua. Gabriel ja kiertänyt pienen kätensä äitinsä etusormen ympärille ja katsoo tätä suurilla ruskeilla silmillään.
"Hän näyttää ihan sinulta. En oikeasti tunnistaisi tätä omaksi lapsekseni, ellei se olisi tullut minusta ulos", Alexandra sanoo ja kävelen heidän viereensä. Tarkkailen kunnolla pikkuista ja huomaan Alexandran olevan oikeassa. Lapsi on aivan minun näköinen. Hänellä on minun tummat silmät ja samanlaiset hymykuopat.
"Onhan teillä samanlainen nenä. Pitää kiittää luojaa, että hänellä ei ole minun nenäni. Se ei olisi nimittäin kiva, että poikamme jäisi yksin."
"Ethän sinäkään ole yksin, etkä tule olemaan", Alexandra huomauttaa ja hymyilee minulle lämpimästi. Minä vedän hänet varovasti kainalooni ja katson hänen sylissään olevaa pienokaista.
"Miten me ollaan oikeasti voitu luoda jotain noin kaunista?" Alexandra kysyy ja laskee pojan lopulta takaisin kehtoon. Hän kääntyy katsomaan minua ja odottaa minun ilmeisesti vastaavan jotain.
"En kuule tiedä. Hän näyttää minulta, mutta toivottavasti hänellä on samanlainen luonne, kun sinulla. Sitten meillä olisi täydellinen lapsi", sanon ja rutistan Alexandran itseäni vasten. Hän hymyilee edelleen, mutta katsoo meidän lastaan.
En halua sanoa tätä Alexandralle, mutta minusta on hyvä, että hän ei voi saada lapsia. En kestä sitä pelkoa enää koskaan. Se oli aivan sietämätöntä. Me voimme saada jonkun orvon tytön ja huolehtia siitä. Silloin minun ei tarvitsi pelätä kuollakseni Ruususeni puolesta.
"Minulla on sinulle vielä asiaa", sanon ja ohjaan Alexandran sängylle istumaan. Hän katsoo minua hiukan hölmistyneenä ja minä rupean kaivamaan yöpöytää.
Otan sielä sormuksen, joka on kulkenut meidän suvussa pitkän. Tämä on äitini vanha sormus, mutta hän antoi sen minulle. Hän sanoi minulle, että tämä pitää antaa sille oikealle. Tiedän, että hän on edessäni. Olen tiennyt jo pitkään, että Alexandra on se oikea.
Polvistun Alexandran eteen ja hän katsoo minua hymyillen. Hän näyttää hämmentyneeltä, enkä kyllä ihmettele sitä yhtään. Tiedän, että Alexandra on odottanut tätä pitkään.
"Alexandra.... suotko minulle sen kunnian ja tulisit vaimokseni?" Kysyn ja Alexandran silmistä valuu kyyneleet.
"Idiootti", hän sanoo lopulta ja pakko sanoa, että olen hämmentynyt. En olisi uskonut kuulevani noita sanoja, kun kosin häntä. "Minä olen odottanut tätä niin pitkää", hän jatkaa ja pillahtaa ihan kunnolla itkuun.
"Otan tuon myöntävänä vastauksena", sanon ja Alexandra nyökkää.
"Se on myöntävä vastaus", hän sanoo ja minä pujotan sormuksen hänen sormeensa. Hän jää katsomaan sormeaan hetkeksi aikaa ja lopulta vetää minut suudelmaan.
Tämä on se huone, jossa tapasin Alexandran ensimmäistä kertaa, enkä koskaan unohda sitä. En koskaan unohda sitä päivää, jona tapasin Ruususeni.
****
Tää tarina oli sitten tässä! 🙏🏼
Kiitos kaikille, jotka on tätä jaksanut lukea! Musta oli kiva kirjottaa jotain "erilaista", vaikka ei tää nyt enää niin erilaiselta tunnu.
Tänään tulee mun uuden kirjan prologi ulos ja toivon, että käytte kurkkaamassa.
Kiitos vielä, että luitte!
Ootte rakkaita!😘