Iiris lysähti lattialle ja veti syviä, täriseviä henkäyksiä. Nojasin seinää vasten yrittäen saada ajatukseni kasaan. Olin juuri taistellut elävää kuollutta vastaan. Iiris oli nähnyt kaiken. Olimme hengissä.
"Se ei ollut totta, se oli vain harhaa. Se- se-" Hän yritti keksiä syitä sille mitä oli tapahtunut. Järkevöittää tilannetta. Vesi tipahteli hiuksista kasvoille, jotka olivat kalpeat kuin aaveella. Otsassa ja poskessa oli muutama haava, joista valuva veri sekoittui veteen ja kyyneliin.
"Iiris-"
"Oliko tämä joku sinun typerä pilasi?" hän huusi raivoissaan niin, että koko rappukäytävä kajahteli. Hyssyttelin häntä pitäen kuitenkin etäisyyden. Mitä sanoisin? Että meitä oli jahdannut vain pahainen juoppo? Tai että tämä oli joku ilkeä pila? Siinä ei ollut mitään järkeä ja Iiriskin tajuaisi sen toivuttuaan pahimmasta järkytyksestään.
"Olisipa", huokaisin viimein. "Mennään meille. Ei puhuta tästä nyt." Oli aika kertoa totuus. Iiris oli nähnyt olennon silmästä silmään. En pystyisi enää peittämään asioita uusilla valheilla.
Sain Iiriksen nostettua ylös. Hänen jalkansa eivät kantaneet kunnolla, joten autoin hänet portaita asuntoon.
"Moikka!" kuului Markuksen ääni olohuoneesta, kun saavuimme eteiseen. Kirosin mielessäni. Markus ei saisi nähdä Iiristä.
"Moi! Iiris tuli käymään. Me mennään minun huoneeseeni."
Iiris rysähti sängylleni. Hän tärisi päästä varpaisiin. Autoin märän takin hänen päältään ja etsin kaapista kuivia vaatteita. En tiennyt mitä tehdä. Iiris oli selvästi shokissa. Pitikö hänelle antaa jotain lääkettä? Tärisin itsekin kuin pahainen haavanlehti.
"Käyn tekemässä teetä ja haen desinfiointiainetta. Odota täällä."
Iiris ei sanonut mitään, joten hipsin keittiöön.
"Miten sinä olet noin märkä?" Markus kysyi ja olin tiputtaa vedenkeittimen. Säikähdin Markusta vaikka juuri olin kohdannut elävän kuolleen?
"Ulkona sataa", sanoin ja kohautin olkiani. "Ja aika paljonkin."
"Miten olet näin aikaisin kotona? Ja vielä Iiriksen kanssa?"
"Sinä tiesit yllätyssynttäreistä?"
"Tottakai. Iiris kysyi luvan."
Tietenkin hän kysyi.
"No... ne eivät menneet aivan putkeen", sanoin. "Me... Iiris joutui isoon riitaan tyttöystävänsä kanssa", valehtelin nopeasti.
"Ai Katariinan? Luulin heidän eronneen aikoja sitten. Eikö hänellä ollut se joku Andre?"
Mistä Markus nuo asiat tiesi?
"No, tuota, Katariina ja Iiris yrittivät uudelleen, mutta ei siitä mitään tullut. Ja Andre ei koskaan tapahtunut", selvensin nopeasti. Ehkä oli parempi puhua Iiriksen suhteista kuin hänestä itsestään.
"Ahaa. Voisinkin itseasias-"
"Iiris ei nyt kaipaa isällisiä neuvoja", sanoin hätäisesti veden vihdoin kiehuessa. Iiriksen haavoissa olisi selittelemistä. Nappasin nopeasti kaapista kamomillateetä. "Ensiksi parhaan ystävän kanssa tilanteen läpikäyminen, eikö niin?"
"Totta. Pidä minut ajantasalla."
Huokaisin syvään, kun Markus viimein lähti. Valmistin teet ja kaivoin puhdistusainetta ja laastareita haavoihin ja hipsin huoneeseeni, jossa Iiris oli vaihtanut kuiviin vaatteisiin ja oli käpertynyt peittooni. Hän otti teekupin vastaan ja veti pitkän hörpyn, vaikka se oli vielä kiehuvaa.
"Olet sitten yrittänyt uudelleen Katariinan kanssa."
"Mitä? Äh, ihan sama. Ala selittää."
"Puhdistan samalla haavat", sanoin ja Iiris kohautti olkiaan. Hän irvisti kun painoin pumpulilappu. Selitin. Kaiken. Kaikki vain pulpahti ulos kun kerran suuni aukaisin. Kerroin Kuolemasta, oppipoikuudestani, Manista, lukuisista oppitunneista Jian Liun kanssa. Kerroin sieluista, Kohtalottaristra, Elämästä ja elävistä kuolleista.
"Ovatko ne siis zombeja?"
"Oikeastaan kai joo. Mutta me kutsumme niitä eläviksi kuolleiksi." Jähmetyin kun tajusin puhuvani meistä. Oliko osa minusta jo sisäistänyt, että olin nyt osa tätä outoa, valtavaa, yliluonnollista systeemiä, joka pyöritti koko maailmaamme, mutta josta tavallisilla kuolevaisilla ei ollut mitään hajua?
Tavallisilla kuolevaisilla?
Mikä minua vaivasi? Olin sitä itsekin. Täysin normaali teini.
Mutta tavalliset kuolevaiset eivät juosseet porteista ja harjoitelleet taistelemista vanhojen sielujen kanssa. Huokaisin syvään. Olin friikki.
Iiris istui hiljaa sängylläni. Tee kädessään. Odotin henkeä pidätellen hänen reaktiotaan.
"Ja tämäkö on sinun totuutesi?" Iiris kysyi heikolla äänellä.
"Niin."
"Miksi uskoisin sinua? Tuo on ehkä pahinta potaskaa mitä olen ikinä eläessäni kuullut."
"Tiedän. Mutta sinä näit sen hirviön koskiessasi minuun, et muuten. Sinä näit miten taistelin sitä vastaan ja miten minä juoksin. En ole ikinä selvinnyt edes Cooperista! Tämä on totuus. Ja en voinut kertoa sinulle, koska Kuolema kielsi ja... Tiesin, ettet uskoisi. Soittaisit vain valkotakkisille. Kun kerroin sinulle Kuolemasta, suutuit ja kysyit missä aineissa olen."
Iiris laski katseensa.
"Anteeksi. Tämä kaikki... Ei pitäisi olla olemassa. Se sotii vastaan kaikkea mihin uskon ja minkä tiedän."
"Ei tämä välttämättä sodi tiedettä vastaan. Tämähän vain antaa vastauksia! Mistä ihminen on tullut ja niin edelleen. Ei tämä muuta sitä tosiseikkaa miten sade muodostuu tai miten maapallo pyörii Auringon ympäri."
"Ehkä ei", Iiris mutisi ja hieroi otsaansa. "Pääni räjähtää."
"Siitä tunteestahan sinä pidät."
Hymähdys.
"Selvitä kaikki. Miten koko systeemi toimii. Minun pitää tietää."
"Muista, ettet saa kertoa kenellekään", muistutin vielä ja Iiris nyökkäsi. "Kysyn isältä ja Markukselta voitko nukkua ensi yön täällä. Laitan Otolle viestiä, etteivät riko paikkoja."
Selkää vihloi kun nousin kovalta patjalta. Oli vielä hämärää, kun herättelin Iiristä sängystäni. Oli kestänyt kauan ennen kuin hän oli nukahtanut. Kysymyksiä oli vain sadellut kiihtyvämpää tahtia enkä ollut tiennyt puoliinkaan vastausta. Minulla olisi Jian Liulle pitkä liuta kysymyksiä tänä aamuna, mutta en uskonut muistavani niistä edes kolmasosaa.
Iiris murisi.
"Näin kamalaa painajaista viime yönä", hän sanoi. "Me tappelimme ja-" Sitten Iiriksen silmät rävähtivät sepposen selälleen kuin kaikki olisi kirkastunut hänen mielessään.
"Oliko... oliko se kaikki totta?"
Nyökkäsin.
"En jaksaisi käydä tätä vakuuttelukeskustelua taas. Olen aika väsynyt", sanoin. Iiris nousi istumaan.
"Miten oikein pystyin nukkumaan? Tämä, tämä-"
"Sinä aika lailla nukahdit kesken lauseen", naurahdin ja Iiris tuhahti. "Mutta minun pitää kohta mennä harjoituksiin. Piiloudu jonnekin."
"Siis tämä portti vain... ilmestyy? Tyhjästä?"
"Joo. En usko sinun näkevän sitä, mutta näet ainakin kun katoan tyhjyyteen, jos tarvitset lisää todisteita."
Iiris nappasi peiton ja raahautui huoneeni vaatekasalle ja lysähti sen keskelle.
"Huoneesi on niin sotkuinen, että tänne on helppo piiloutua."
"Äh, ole hiljaa", sanoin virnistellen samalla. Oli ihanaa, että olin päättänyt kertoa Iirikselle totuuden. Se oli ollut vaikeaa eikä Iiris ollut meinannut uskoa, mutta enää minun ei tarvitsisi valehdella hänelle. En vielä tiennyt miten asiat lähtisivät rullaamaan nyt kun Iiris tiesi, etten olisi täällä enää kauan. Hän ei ollut tuntunut vielä sisäistäneen sitä tosiseikkaa.
Vaihdoin treenivaatteisiini ja kun portti ilmestyi, vilkaisin vielä vaatekasaa, josta kävi tasainen tuhina.
"No? Kysyitkö kaiken?"
"Kysyin mitä muistin", sanoin mussuttaessa banaania huoneeni lattialla Iiriksen istuessa sänkyä vasten muistiinpanovälineiden kanssa. Halusin vain takaisin nukkumaan, mutta Iiris oli herännyt ja täynnä uutta, päämäärätietoista energiaa. Hän oli valmis oppimaan kaiken uudesta maailmasta. "Elävät kuolleet liikkuvat samankaltaisten porttien välillä kuin Kuolemakin eli tästä todellisuudesta Limboon. Tai jotain sinnepäin. Jian Liu alkoi kysellä miksi kyselen niin paljon, joten päätin olla hiljaa, etten herätä epäilyksiä. Kuolema repii varmaan pääni irti jos saa kuulla, että sinä tiedät."
"Kuolema kuulostaa varsinaiselta ääliöltä", Iiris sanoi ja nyökkäsin.
"Hän on vain niin täynnä työtään – kai. En tiedä hänestä mitään. Hän uhkaili jopa kerran pitkittävänsä Aateen isän sielun viemistä!"
"En olisi kyllä koskaan uskonut, että paras ystäväni alkaisi työkseen tappaa ihmisiä."
"En minä heitä varsinaisesti tapa", sanoin kiireesti. "Vien vain sielun ruumiista."
"Eikö se sitä sitten ole?"
"Äh, ei-"
"Sinähän alat kuulostaa jo minulta."
Jähmetyin paikoilleni Kuoleman äänen kaikuessa korvissani. Olin tukehtua banaaniini.
"Mitä nyt? Ota rauhallisesti", Iiris nauroi ja taputti minua selkään. Ei perkeleen perkele. Miksi Kuoleman täytyi nyt ilmestyä? Nielaisin ison palan banaania vedet silmissä. Uskalsin tuskin hengittää. Ehkä hän menisi pois jos vain jättäisin hänet huomiotta. Tiesin kuitenkin jo, että yritys oli turha. Olin niin monesti yrittänyt kieltää Kuoleman läsnäolon.
"Teillä oli ilmeisesti hauska ilta eilen", Kuolema härnäsi.
Iiris tuijotti minua otsa kurtussa. Tuijotin vain vihaisesti eteeni. Mitä sanoisin? Miten voisin estää häntä tekemästä jotain kauheaa? Pystyikö Kuolema viemään muistoja?
"Odota hetki, käyn vessassa", sanoin ja ryntäsin huoneesta. En halunnut säikäyttää Iiristä tai antaa Kuolemalle enempää syitä satuttaa häntä. Kuulin kaavun laahaavan maata. Suunnistin vessaan.
"Teillähän on kiva vessa. Paljon suurempi kuin se edellinen", Kuolema sanoi sulkiessani oven.
"Kuule, voin selittää-"
"Ei sinun tarvitse", Kuolema sanoi. "Mani kertoi eilisen elävä kuollut -katastrofin. Ja Jian Liun kanssa juttelu vahvisti, että pieni ystäväsi on saanut selville totuuden."
"Älä satuta häntä! En olisi kertonut, jos ei olisi aivan pakko! Miten minun olisi pitänyt asia selittää? Elävä kuollut viilsi hänen naamaansa!"
"Kuule. Annan asian olla tältä erää. Mani jankutti, etten saisi olla niin painostava ja raaka sinua kohtaan. Voitko uskoa?"
"Voin."
"Joten nyt, hyvää hyvyyttäni annan ystäväsi pitää muistonsa ja tietää meistä. Mutta älä anna minulle syytä perua tätä. Voin koska tahansa tehdä sen."
En voinut uskoa tätä. Oliko kaikki sittenkin päättynyt onnistuneesti? Miten tämä oli mahdollista? Hymy levisi kasvoilleni.
"Kiitos."
"Toivottavasti ymmärrät mitä riskeeraan. Jos Kohtalottaret saavat kuulla tästä silloin meidän kaikkien päät ovat vadilla."
Nyökyttelin kiivaasti.
"Kyllä. Ehdottomasti. Kiitos hirveästi."
"Ja en oikeastaan edes jaksa siivota tätä sotkua. Vähän niin kuin sinun huoneesi. En olisi uskonut, että se voi mennä enää epäsiistimpään kuntoon. Koko tämä elävä kuollut -episodi vain lisää hommaa. Nyt pitää hommata taas visiitti Kohtalottarille", Kuolema huokaisi syvään.
"Elämäkö sen järjesti?"
"Kuka muukaan? Mokoma noita."
"Mitä hän haluaa minusta?"
"Jotta liittyisit hänen puolelleen ja kääntäisit selkäsi minulle ja kohtalollesi tietenkin", Kuolema ärähti kuin se olisi itsestäänselvyys.
"Hiukan outo tapa ilmaista se."
"Eikö olekin? Mutta hän onkin sekopää. Meidän täytyy kuitenkin kiihdyttää tahtia, joten saat viikatteesi tänään."
"Mitä?"
"Että pystyt puolustautumaan. Eilen sinua onnisti, mutta en ole varma, että niin käy toiste."
"Saan oman viikatteen?"
"Häh? Niin. Mikä tässä nyt on vaikea käsittää? Ai niin, kellohan on vasta kymmenen."
"Luulin, että saan tuon", osoitin viikatetta Kuoleman kädessä ja Kuolema vetäisi terävästi henkeä kuin olisin juuri vaatinut Kuuta taivaalta. "Mitä?"
"Ehkä olen esittänyt asiat huonosti. Ihan sama, mennään, selitän matkalla. Laita lämpimästi päälle."
"Odota niin ilmoitan Iirikselle."
"Onko sillä nimikin?"
En ollut varma vitsailiko Kuolema vai, joten pyöräytin vain silmiäni ja livahdin takaisin huoneeseeni, jossa Iiris yhä istui samassa kohdassa. Hän kohotti kulmiaan.
"Mitä tuo oli?"
"Kuolema tietää sinusta", sanoin ja Iiriksen naama venähti.
"Mitä? Tappaako hän minut nyt?"
"Ei ei ei", rauhoittelin äkkiä, sillä Iiriksen naama oli valahtanut kalpeaksi. "Hän lupasi, että saat pitää muistosi."
"Hienoa! Voitkin sitten esitellä meidät!"
"En oikein tiedä miten se toimii enkä oikein usko, että Kuolema on valmis tekemään ystäviä. Hän oli... aika vihainen. Tiedäthän."
Iiris huokaisi syvään.
"Selvä sitten."
"Minulla alkaa nyt kuitenkin oppitunti. Voitko pitää huolen, ettei isä tai Markus saa tietää, että olen poissa? Tai keksi jotain. Ihan sama."
"Selvä. Älä huoli, saan kyllä pidettyä heidän huomionsa."
Astuimme portista Eteiseen, jossa Mani jo odotti luinen häntä heiluen. Halusin kiittää häntä puolustamisestani, mutta Kuolema oli sen verran äkäisellä tuulella, että päätin pitää suuni kiinni. En todellakaan halunnut ärsyttää häntä.
"Onko lisätietoja?" Kuolema murahti.
Ei. Elämä tuntuu tajunneen tehneensä suuren virheen.
"Sietääkin", Kuolema sanoi. "Jatka partiointia. Vien Friian hakemaan viikatettaan."
Nyt jo? Eikö ole vähän... aikaista.
"Olosuhteiden pakosta. En kestä enää uutta vastoinkäymistä."
Se ei johtunut teistä, mestari, se oli hänen oma-
"Sh! Ole hiljaa!" Kuolema sanoi varoittavasti. Mistä he oikein puhuivat? Olinko tehnyt jotain väärin? Mani nousi ja hävisi seinään. En ollut ennen nähnyt hänen tekevän niin.
"Mitä tuo tarkoitti?" kysyin Kuolemalta, joka vain heilautti kättään.
"Keskitytään nyt tähän oppituntiin, sillä se on erittäin tärkeä. Jokaisella Kuolemalla on oma viikatteensa, jonka jokainen on veistänyt aivan itse."
"Häh?"
Kuolema huokaisi raskaasti. "Jätä kysymykset loppuun ja kuuntele vain. Mutta tämä viikate ei ole maanpäällisestä puusta. Sen täytyy olla jotain vahvempaa, jotain mikä pystyy pitämään sisällään tarvittavat voimat. Se on sinun voimiesi jatke ja mahdollisesti myös varasto. Se helpottaa kanavoimaan sisälläsi kasvavaa tyhjyyttä ja pimeyttä."
Ai se ei ollut vain tuntemus? Olin luullut sitä vain kuvitelmaksi, mutta jotenkin ajatus siitä, että se oli totta ja kalvoi minua hetki hetkeltä, oli vielä pelottavampaa.
"Jokainen Kuolema on yksilö ja jokainen viikate vastaa omaa hallitsijaansa. Kuin sydämen toinen puolisko. Jos kokeilisit minun viikatettani, pystyisit käyttämään sitä paljon huonommin kuin minä ja paljon huonommin kuin omaasi."
"Jos siis en saa sitä maanpäältä niin mistä? Matkustammeko jonnekin toiselle planeetalle?"
"Kysymykset lopussa, muistatko?" Kuolema huokaisi turhautuneena. "Viikatteisiin käy ainoastaan kalmanpuu, jota löytyy vain Manalasta."
Suuni loksahti auki. Tarkoittiko Kuolema-
"Joten sinun tehtäväsi on matkustaa Manalaan ja löytää oikea yksilö, jonka sitten tuot veistettäväksi."
"Tarkoitatko siis Manala Manalaa? Sitä Manalaa, jossa on kuolleita?"
"Sieluja välivaiheessaan, kyllä."
"Ja sinä haluat minun etsivän jonkun puun sieltä?"
"Hienoa! Tajusit idean! Voimme nyt lähteä." Kuolema loi eteemme portin. Tuijotin sitä ja tunsin, kuinka sydän iski lujaa vasten kylkiluitani.
"Onko se turvallista?"
"Turvallista?" Kuolema hymähti huvittuneena. "Me puhumme nyt Manalasta." Hän astui portista ennen kuin ehdin vastustella. Seurasin häntä nopeasti pimeyteen. Mutta pimeys ei väistynyt kuten yleensä. Hetken pelkäsin jo jonkin menneen pieleen, ennen kuin kuulin Kuoleman äänen.
"Astu muutama askel eteenpäin."
Se oli viimeinen asia minkä halusin tehdä, mutta mitä vaihtoehtoja minulla oli? Voisin toki jäädä siihen, mutta todennäköisesti Kuolema jaksaisi odottaa ja sanoisi luoneensa aikatasoja. Siispä otin muutaman askeleen ja eteeni ilmestyi pieni, mitättömän näköinen puuovi, jonka pinta oli pahasti halkeillut ja raamit olivat täynnä pitkiä viiltoja.
"Tässä on Manalan sisäänkäynti."
Minua kylmäsi, kun tajusin jälkien tulleen epätoivoisista sieluista, jotka eivät halunneet tuonpuoleiseen odottamaan.
"Lu-luulin sitä jotenkin... näyttävämmäksi."
Kuolema tuhahti. "Kuka sitä täälläkin olisi ihailemassa? Ei tämä ole mikään ilon ovi."
Nielaisin.
"En minä ole valmis tähän. Minä kuolen tuolla!"
"Etkä kuole. Voit ainoastaan menettää järkesi."
Tuijotin Kuolemaa kauhuissani. Hän ei todellakaan tiennyt miten lohduttaa ja tuntui tietävän sen itsekin, mutta halusi vain vääntää veistä haavassa. Pudistelin päätäni. En voinut tehdä sitä. Olin muutenkin jo vajoamassa hulluuteen enkä kaivannut enää yhtään enempää syitä.
"Kuule", Kuolema rykäisi. "Jian Liu kertoi miten olet kehittynyt." Hän kuulosti siltä kuin sanat olisivat myrkkyä ja jokainen tavu tuotti entistä enemmän tuskaa. "Eikä hän todellakaan sano niin, ellei se ei ole totta."
Olin entistä järkyttyneempi. Kehuiko Kuolema minua?
"Ja taistelit eilen yksin kahta elävää kuollutta vastaan. Se... se on saavutus."
Virnistin.
"Kehutko sinä minua?"
"Älä huoli. Se tuskin tulee tavaksi."
Hymyni vain leveni. Kuolema ei selvästikään nauttinut tilanteesta.
"Lopeta", hän murahti. "Tai et saa mitään mukaan."
"Saanko minä apua?"
Kuolema veti kaapunsa laskoksista pienen puisen naulan ja ojensi sen minulle.
"Mitä minä tällä teen?" Pilailiko Kuolema vain? Mitä minä typerällä tikulla tekisin?
"Löytäessäsi oikean puun, viillät itseesi haavan ja painat sen puunrungolle ikään kuin uhrilahjaksi. Näin puu herää taas eloon ja voimanne yhdistyvät. Näet todennäköisesti muutaman vihertävän puun – ne ovat puita, joista edelliset kuolemat ovat ottaneet kumppaninsa."
"Voimamme? Ei minulla ole voimia."
"On sinulla. Et vain ole uskaltanut käyttää niitä."
"Mitä ne ovat?" kysyin kiireesti. Niistä voisi olla apua.
"Minun täytyy nyt mennä. Aikatasot käyvät vähiin. Olisi pitänyt arvata, että tässä taas menee aikaa. Selitän myöhemmin."
"Olen juuri astumassa Manalaan! Eikö nyt olisi hyvä aika-"
Mutta Kuolema oli muuttunut jo osaksi pimeyttä. Kirosin hiljaa. Hän oli jättänyt minut yksin pimeyteen pelkän puisen tikun kanssa. Ja joutuisinko viiltämään sillä itseäni? Ajatus itseni satuttamisesta sai vatsani heittämään volttia. En minä pystyisi siihen.
Ja millä pääsisin kotiin? Mistä Kuolema tietäisi milloin olisin valmis? Jos siis koskaan olisin valmis. Entä jos mikään puu ei hyväksyisi minua kumppanikseen ja vaeltelisin Manalassa kunnes tulisin hulluksi? Henkäisin syvään. Rauhoitu. Joutuisin jatkossa käymään täällä harva se hetki. Eikö sillä logiikalla Kuoleman olisi pitänyt tulla uudelleen käymään sielun kanssa? En ymmärtänyt miten mitenkään tästä hullusta systeemistä toimi.
Tuijotin ovea. En halunnut koskea siihen. Jokin sisälläni nosti päätään ja haistoi ilmaa. Sai vainun kuolemasta, pimeydestä ja sieluista. Nielaisin. En pitänyt tunteesta. Ja Kuolema oli sanonut, että se vain lisääntyisi ja lisääntyisi. Kuin syöpä. Kuin Aateen isällä se pikkuhiljaa leviäisi ruumiiseeni ja tuhoaisi kaiken sen mitä olin.
Pistin naulan taskuuni ja työnsin oven auki yhdellä terävällä työnnöllä ja astuin sisään ennen kuin ehdin perääntyä. Ovi sulkeutui hiljaa takanani kun yritin sisäistää minne olin joutunut.
Taivas oli purppurainen ja maa sen alla oli kuiva ja halkeillut. Mäenpäällä heinänkorret ja pienet puskat kurottivat kohti taivasta ja anelivat vettä. Hengitykseni höyrystyi ilmassa ja tunsin miten kylmä pisteli jo sormenpäitäni. Miksi olin laittanut vain ruskean nahkatakkini päälle, kun Kuolema oli sanonut lämpimästi pukeutumisesta. Voisin uskoa häntä joskus. Lähdin mäkeä kohti sillä en nähnyt mitään mitä oli sen toisella puolella. Vaikka mäki ei näyttänyt korkealta, nousu tuntui ikuisuudelta ja jouduin huipulla vetämään henkeä, mutta kylmä kävi ikävästi keuhkoihin ja tunsin raudan maun suussani. Se siitä hyvästä kunnosta.
Nostin katseeni ja näky sai minut ottamaan pari askelta taaksepäin. Kaukana horisontissa kohosi valtava vuori, jonka sisuksista nousi savua. Kuiva savanni jatkui silmänkantamattomiin ja siellä täällä oli kalmanpuita, joiden kuivat oksat riippuivat lohduttomina. Vasemmalla näkyi kalmanpuumetsä ja sen katsominenkin sai ahdistukseni nousemaan uusiin sfääreihin. Se huokui pahantahtoisuutta ja jos astuisin jalallanikaan sinne, olisin mennyttä sekunneissa. Oli se sitten mahdollista tai ei.
Ryhdistäydy. Etsi se typerä puu niin pääset lähtemään nopeammin.
Koko paikka oli karmiva. Kun laskeuduin mäeltä, olin törmätä sieluun, joka ilmestyi kuin salama kirkkaalta taivaalta. Huusin ja läpinäkyvä nainen alkoi kirkua. Peruutin äkkiä hänen luotaan, jolloin kirkuna lakkasi ja sielu katosi taas näkyvistä.
Tämä oli Helvetti.
Kiihdytin askeleitani. Taas olin törmätä sieluun, tällä kertaa mieheen, jonka katse oli täynnä vihamielisyyttä. Jäykistyin kauhusta paikalleni. Hän tuijotti minua hetken aikaa ennen kuin jatkoi hidasta kulkuaan, jolloin hän haaleni kirkkaasta haaleaksi ja viimein näkymättömiin. Hengitä, muista hengittää. Ota rauhallisesti. Halusin oksentaa. Päässäni pyöri. Tämä oli liikaa. Tämä kaikki oli vain liikaa. Ei minusta olisi kuljettamaan näitä pelottavia ihmisen irvikuvia.
En halunnut törmätä enää yhteenkään sieluun. Ne selkeästi reagoivat tullessani niiden lähelle, jolloin ne kirkastuivat. Saisinko havaittua ne jotenkin aikaisemmin?
Kyllä. Kyllä saisin. Vastaus tuli jostain syvältä kirkkaana. Minun täytyisi käyttää voimiani.
Mutta en tiennyt niistä mitään. Oliko se jotain näkyvää? Vai näkymätöntä? Jotain mitä pystyisin koskettamaan? Vai oliko se vain tuntemus?
Tuntemus. Se oli tuntemus. Kaikki tähän mennessä oli ollut tuntemusta. Pieniä merkkejä, pieniä hetkiä. Se kun olin tuntenut Joonatanin kuoleman hetkeä ennen kuin se tapahtui. Tai kun olin aistinut jonkin olevan vinossa ennen Elämän hyökkäystä.
Minun oli vain yritettävä aistia sielut ympärilläni. Koskettaa näitä monia elämiä kokeneita. Koettaa tavoittaa ne. Mutta miten?
Suljin silmäni ja koetin tavoitella pimeyttä sisälläni, mutta se tuntui haluavan leikkiä minulla. Sinä tiedät, että olen täällä, mutta et saa kiinni.
Nyt hitto vieköön.
Otin kiinni. Siitä tyhjyydestä, jota olin yrittänyt väistellä. Minua pelotti, mutta samaan aikaan tunsin omituista rauhaa. Näin minun kuului tehdä. Tuntea se. Löytää sen alkulähde ja käsitellä se. Päästää siitä irti.
Avasin kämmeneni ja toivoin tyhjyyden valtaavan myös kaiken ympärilläni. Tunsin miten pimeys sisälläni hihkui innosta, mutta varovasti, kuin hyökkäystä peläten, lähti levittäytymään ruumiistani, jossa se oli jo niin pitkään ollut vankina. Jokin kosketti tyhjyyttä. Jokin lämmin kaiken kylmyyden keskellä ja avasin silmäni. Kymmenen metriä minusta vaelsi sielu, joka loisti kirkkaana kuin majakka. Olin tehnyt sen. Olin käyttänyt voimiani. Hihkaus karkasi huuliltani, mutta samalla keskittymiseni herpaantui ja voima oli taas sisälläni silmänräpäyksessä ja sielu katosi näköpiiristäni.
Yritin uudelleen. Tällä kertaa se oli helpompaa, kun tiesin mitä tehdä. Muutaman kerran kokeiltuani pidin silmäni auki, mutta kämmeneni avoinna, kun liikuin varovasti eteenpäin. Väistelin sieluja, joista osa huomasi läsnäoloni, osa ei. Onnekseni huomasin kahden sielun keskustelevan keskenään. Ehkei kaikki siis ollutkaan täällä niin harmaata ja yksinäistä.
Meni vain hetki, kun tunsin askeleideni käyvän raskaammiksi ja käteni tärisivät yrittäessään pitää tyhjyyttä ulkopuolella. Luovutin ja lysähdin yhden puun juureen lepäämään. Painostava tyhjyys helisi kehossani, mutta se ei tuntunut enää niin pahalta. Katsahdin puuta pitkään ja toivoin sen kertovan oliko se minulle oikea, mutta se oli täysin mykkä. En tiennyt mitä se merkitsi.
"Sinä et ole sielu." Säpsähdin karheaa ääntä yläpuoleltani ja käteni livahti automaattisesti naulaan taskussani. Kuin se voisi auttaa minua, jos joku päättäisi hyökätä kimppuuni. Kohtasin hiukan yli kolmekymppisen miehen terävän katseen. Hänellä oli musta kihara tukka ja tummat silmät. Hän ei ollut läpinäkyvä kuten muut tapaamani sielut vaan näytti aineelliselta. Oliko se mahdollista?
"Miten pääsit tänne?" mies kysyi ja kyykistyi tasolleni ja tunsin itseni pieneksi lapseksi. Hänellä oli valkoiset vaatteet ja kaulasta roikkui tulenlieskan muotoinen koru. "Jättivätkö quashierit sinut tänne? Olet kyllä niin nuori. Mitä oikein teit? Oletko kunnossa?"
Räpyttelin hämmentyneenä silmiäni. Tätä en ollut odottanut. Oliko hän joku Manalan vartija, joka tarkisti, että kaikki ovat oikealla asialla?
"Minä... öö, tulin ovesta", sain änkytettyä ja mies kohotti kulmiaan hämmentyneenä.
"Ovesta?"
"Ni-niin."
"Missä mahdollisesti on tämä ovi?"
"Minä... en voi valitettavasti kertoa. Olen tuleva Kuolema ja vain hän saa kulkea siitä."
Mies raapi parransänkeään hermostuneena.
"Katsokaas kun minun tapauksessani on tapahtunut suunnaton virhe. Odotan quashierien oikeudenkäyntiä, mutta minusta tuntuu, että ne unohtivat minut tänne."
"Ketkä? Mitä oikeudenkäyntiä?"
"Quashierit! Pienet olennot. Pienet lapsisielut. Kyllähän sinä ne tiedät. Ne... ne kaappasivat minut. Ilman lupaa! En ole saanut sopimusta kuten muut sielut! Kohtaloni ei ollut kuolla, ymmärräthän!" Hän alkoi kuulostaa hiukan mielenvikaiselta. Kuinka pitkään hän oli ollut täällä?
"Minusta tuntuu, etten voi auttaa sinua", yritin kuulostaa pahoittelevalta ja nousin ylös. Mies naurahti hermostuneena.
"Kyllä. Kyllä sinä voit. Mitä jos minä auttaisin sinua? Ja sitten sinä voit auttaa minua. Ei sinun tarvitse kuin kertoa missä se ovi on niin menen sinne kyllä itse. Quashierit varmasti kulkevat siitä samasta ovesta."
Mietin ehdotusta. Haluaisinko todella tämän hullun miehen apua? Toisaalta olin väsynyt enkä pystynyt enää huomaamaan sieluja ajoissa. Ja mitä pahaa siinä olisi jos näyttäisin vain suunnan?
"Selvä. Hyvä on. Etsin itselleni puuta, mutta en löydä sopivaa yksilöä."
"Puuta? Sitä löytyy paljon tuolta Tuonelan metsästä", mies osoitti karmivaa metsää. "Se on oikeastaan ainoita maamerkkejä tulivuoren lisäksi. Ainakin mitä olen ymmärtänyt muiden puheista."
"Pystytkö puhumaan sieluille?"
"Osalle kyllä. Osa on jo hiukan liian sekaisin kaikista persoonallisuuksistaan, ettei heistä saa mitään selvää."
"Ymmärrän."
"Minä en. Mennään!"
"En ole varma onko metsä hyvä idea", myönsin. Mutta mitä pidempää tuijotin metsää, sitä enemmän se tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Huokaisin syvään. Miksei sopiva viikate voinut löytyä muutaman metrin jälkeen? Voisin olla jo kotona.
Mies kohotti kulmiaan. "Sieltä todennäköisimmin löydät sen mitä haluat."
Huokaisin syvään ja lähdin hänen peräänsä.
"Miksi joudut tähän... oikeudenkäyntiin?"
"Tein elämässäni muutamia hiukan huonoja päätöksiä. Mutta aion todistaa quashiereille, että aion korjata virheeni. Kuten näet, en ole paha mies. Haluan auttaa sinua, nuori Kuolema."
Hän oli ensimmäinen ystävällinen kasvo, jonka olin kohdannut koko Manalassa oloaikanani ja tunsin olleeni täällä jo ikuisuuden. Hän oli jopa kysynyt vointiani. Eihän voinut olla niin paha.
Liikuin miehen takana. Vaikka hän ajoittain ajautui lähelle sielua, ne eivät reagoineet häneen yhtä vahvasti kuin minuun. Jotkut jopa hymyilivät. Ehkä he aistivat minusta, että minä olisin kohta se, joka raahaisi heitä elämästä takaisin tänne. Minä muistutin heitä kaikesta kivusta. Mitä olin odottanut? Että he hymyilisivät ja kiittäisivät?
Saavuimme metsän reunalle. Sydämeni hakkasi lujaa ja käteni olivat kylmän hikiset. Lämpötila tuntui laskeneen entisestään. Yritin hengittää rauhallisemmin.
"Tästä sinun täytyy jatkaa yksin."
"Mitä? Mutta sinähän-"
"Kuulehan. Jotkut asiat, jotkut matkat, täytyy selkeästi tehdä yksin. Kohtalomme ristesivät hetkeksi, mutta nyt on aikamme erota. Tämä on sinun matkasi ja minulla on omani." Hän kuulosti hiukan Jian Liulta puhuessaan. Hänellä oli selkeästi elämänviisautta.
"Olet oikeassa", sanoin hiukan vastahakoisena.
"Hyvästi siis. Oli hienoa tavata nuori Kuolema." Kättelimme. Hänen kätensä tuntui kuumalta omaani vasten ja nautin hetken helpotusta kylmästä. "Ehkä tapaamme uudelleen joskus paremmissa merkeissä?"
Nyökkäsin ja neuvoin hänet oikeaan suuntaan. Mäkeä ei enää erottanut tasangosta, mutta kerroin sen kyllä ilmestyvän, kunhan hän vain pitäisi kurssin. Mies kiitti vielä sydämellisesti ja lähti sitten juoksuun.
"Kuka sinä olet?" huusin vielä hänen peräänsä. Mies huusi juostessaan olkansa yli:
"Tulet vielä tietämään, nuori Kuolema!"
____
A/N: Kiitos kaikille äänestäneille ja kommenteille! Ne merkitsevät aina ihan hirveästi ja piristävät päivääni <3 Toivottavasti piditte myös tästä luvusta ja olisi mahtavaa kuulla ajatuksianne Manalasta!