Sakari avasi oven näyttäen kuolemanväsyneeltä. Sillä oli uusi sarja mustelmia, mutta se vaikutti myös henkisesti vähän tavallista hakatummalta. Suljin ulko-oven perässäni ja katsoin isoveljeäni tarkemmin.
”Mikä on?” kysyin siltä tervehtimättä, koska tunnistin lasisen katseen sen silmissä. Se oli niitä katseita, kun se suri jotain, mutta se jokin ei ollut tarpeeksi tärkeää itkemiseen. Olin nähnyt sen katseen monesti sen silmissä, kun se oli puhunut porukoille tai nähnyt niitä kaukaa kaupungilla.
”Tomi lähti”, se sanoi ja kohautti olkiaan. Se käveli keittiöön ihan vain tehdäkseen jotain, minä potkaisin kengät jalastani ja kävelin sen perään, koska se ei selkeästi ollut sille mikään olankohautus. Sen kädet tärisivät, kun se mittasi kahvia suodatinpussiin ja purin huultani.
”Hei…” sanoin ja tartuin siihen vetäen isoveljeni halaukseen. Sakari jätti tavarat pöydälle, kääntyi minua kohti, upotti kasvonsa kaulakuoppaani ja hetken kuluttua tajusin, että se purskahti itkuun. Olin jokseenkin hämmentynyt, mutta puristin sitä lujemmin itseäni vasten. Silitin sen tukkaa ja niskaa, kun sen sormet tarrautuivat melkein kipeästi kylkiini. ”Se ei ollut siinä tapauksessa sun arvoinen.”
”Vittu että mä kaipaan sitä”, se nikotteli enkä ollut enää ihan varma puhuimmeko samasta asiasta. Yritin tyynnytellä sitä, mutta sen hengitys katkeili ja se itki niin kuin no, niagara. Hyssyttelin sitä ja annoin sormieni liukua sen hiusten läpi mahdollisimman rauhoittavasti.
”Tomia?”
”Rasmusta. Tänään on sen kuolinpäivä”, Sakari haukkoi henkeä olkapäätäni vasten, se oli puristanut paitani nyrkkeihinsä ja painoin kasvoni sen hiuksiin. Sen kynnet tuntuivat selkääni vasten ja minusta tuntui, että se lakkaisi hengittämästä, jos en yrittäisi pitää sitä kasassa. ”Mä en ole saanut itteäni edes sinne haudalle missään vaiheessa. Miten paska ihminen voi olla?”
”Hei nyt”, keskeytin sen itkuisen ranttauksen ja pidin sitä käsivarrenmitan päässä itsestäni. ”Sä et ole paska ihminen. Sä olet surrut, sulla on siihen oikeus. Sua ei kukaan siitä voi syyttää.”
Sakarin ilme oli niin kipeä, että ääneni suli hieman vakavasta, melkein toruvasta sävystä. ”Jos sä haluat, mä voin lähteä sun mukaan käymään siellä haudalla.”
Isoveljeni nyökkäsi hiljaa, se tuijotti lattiaa ja tiesin, että sitä hävetti. Puristin sen olkapäätä lempeästi ja se hävisi vessaa kohti.
Me katsoimme leffoja niin kauan, että tuli pimeää. Istuimme sohvan eri päissä vilttien alla, minulla oli kädessäni lonkero ja Sakari tuijotti kuivin silmin seinää. En uskonut, että se oli nähnyt yhtäkään elokuvista, joita olimme esittäneet katsovamme. Laskin tölkkini lattialle, kun Sakari vilkaisi ulos ikkunasta mietteliään näköisenä.
”Haittaisko sua jos me nyt mentäs sinne haudalle?” se kysyi vähän varovasti ja pudistelin päätäni. Vedimme vaatteet päällemme ja astuimme ulos kirpeään pakkasilmaan. Lunta sateli hiljakseen, kun lähdimme kävelemään kohti hautausmaata. Sinne oli Sakarilta joku vartin matka, joten ei tarvinnut kiirehtiä bussiin. Kävelin sen vierellä kädet taskuissa eikä siinä ollut mitään tuttua. Se näytti piestylle, sen hartiat lysyssä ja suupielissä väsynyt viiva.
Sakari näytti vähän aikaa eksyneeltä astuessamme matalien kivipaasien välistä hautausmaalle vievälle tielle, mutta sitten se tuntui ryhdistäytyvän ja lähti suuntaamaan vissiin koilliskulmaa kohti. Seurasin sen perässä hiljaa varoen lipsahtelemasta asfaltin alla vaarallisena pilkistelevällä jäällä. En oikein tiennyt mistä se tiesi niin tarkkaan, missä hauta oikein sijaitsi, mutta ehkä se oli kuullut siitä joltain. Eikä se nyt minulle kuulunut muutenkaan.
Lopulta Sakari pysähtyi, kun tuntui, että olimme tarponeet lumessa määrittelemättömän pitkän ajan. Kohotin katseeni meidän kengistä ehkä maailman yksinkertaisimpaan hautakiveen, joka ei olisi erottunut maastosta valjun katulampun valossa, ellei lunta olisi ollut.
Siinä ei ollut mitään erillistä kaiverrusta, vain tummanharmaa kivi ja kultakirjaimiset tekstit.
FORELIUS
ANNELI os. Keränen
s. 6.7.1969 k. 22.3.2004
RASMUS EETU
s. 8.8.1993 k. 13.11.2013
Tuijotimme kiveä jonkin aikaa hiljaisuudessa. Minä sytytin tupakan ja vilkaisin Sakarin kasvoja. Se vaikutti ihan helvetin järkyttyneeltä, joten annoin sille tilaa ja peruutin pari askelta. Vedin savua hiljaa keuhkoihini ja annoin katseeni levätä isoveljeni selällä.
”Vittu sua typerystä”, kuulin sen sanovan vaimealla äänellä. ”Mä oisin tarvinnut sua vielä, mutta sä olit idiootti. Niinku aina. Siks mä en täällä oo käyny, ettei sun tyhmyytes tarttus enää muhun.”
Sakarin itkuinen naurahdus sai minut puremaan huultani ja kääntämään katseeni pois. Näin silmäkulmastani, kuinka sen hengitys höyrysi enkä halunnut tietää, miten kovaa kyyneleet sen poskilla valuivat. Poltin tupakkaani melkein liiankin tarmolla, kuin peittääkseni maailman ympäröivät äänet. Yritin tuijottaa maahan tai katulamppuun tai ihan mihin tahansa, keskittyä niin, etten kuulisi sitä.
”Mä pidän huolta siitä. Ainakin mä yritän, niinhä mä lupasin. Ja sä tiiät mitä mun lupaukset on, kestinhän mä suakin. Ja ehkä sä siks voit antaa mulle anteeks, et mä yritän unohtaa sut.”
Meinasin tukehtua tupakansavuun ja yritin epätoivoisesti olla yskimättä, kun Sakari käytti kahta sormea huulillaan ja kosketti sitten niillä hautakiveä. Sen jälkeen se kääntyi pois, käveli luokseni ja ojensin sille askin kysymättä mitään, vaikka minulla oli jälleen kerran paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Se sytytti tupakan ja käveli pois kasvot märkinä ja kivinen katse silmissään. Seurasin sitä mitään sanomatta ja hautausmaan porteilla laitoin käteni sen hartioille ja vedin sen kylkeäni vasten. Sakari niiskaisi ja tumppasi tupakan, mutta ei ravistellut kättäni pois. En osannut olla siitä hyvilläni, mutta se nojasi minua vasten ja kerrankin tunsin olevani hyödyllinen.
Me nukuimme yön poikkeuksellisesti Sakarin kanssa samassa sängyssä, en edes muistanut milloin viimeksi niin olisi käynyt, ehkä silloin kun olin ollut jotain kahdeksan. Sakarin rauhallinen hengitys vierelläni vaivutti minut uneen nopeasti ja sen puute sai minut aamulla heräämään. Räpyttelin silmiäni unisesti ja katsahdin puhelintani nähdäkseni, paljonko kello oli.
Yhdeksän aamulla, olin täysin auttamattomasti myöhässä koulusta, joten huokaisin, työnsin puhelimen tyynyn alle ja käänsin kylkeä.
Muutamaa tuntia myöhemmin nousin vihdoin keittämään kahvia ja vilkaisin samalla puhelinta. Petri oli ollut whatsapp:ssa online viimeksi edellisenä iltana, mutta todennäköisesti se nukkui tai vaan teki jotain muuta.
Join kahvini ja laitoin sille viestin, mutta se ei vastannut siihen, ei edes katsonut sitä. Kävin suihkussa ja katselin telkkaria sen aikaa, kunnes Sakari tuli takaisin kotiin. Se kaivoi jotain ruokaa meille jääkaapista, mutta ei mennyt kauaakaan, ennen kuin se laski haarukkansa lautaselle minua tuijottaen.
”Mikä on?” se kysyi.
”Petri ei oo vastannu mun viesteihin”, vastasin ja yritin pitää ääneni huolettomana, vaikka makaronilaatikko kuristi kurkkua. ”Eikä se oo ollu whatsapissakaan eilisen jälkeen.”
Sakari nyökkäsi mietteliään näköisenä, mutta en osannut lukea sen ilmettä. Näytin varmaan vähän oudolle, koska se yritti hymyillä minulle jotenkin turvaavasti.
”Se varmaa on jollai juoksulla taas”, se sanoi ja minun päässäni soi 7Horsen Low fuel drug run. Kohautin olkiani ja työntelin makaroneja haarukallani edestakaisin lautasella. Sakari katseli minua hetken aikaa, mutta sitten se alkoi taas syödä ja minä tuijotin lautasta ruokahaluni menettäneenä. Mitä jos Petrille oli sattunut jotain?
Minulla oli Santun numero puhelimessani ja pallottelin sitä jonkin aikaa illan mennessä myöhemmäksi. En kuitenkaan lopulta soittanut, vaikka melkein halusin, mutta tiesin, että se olisi jo ollut ihan akkamaista. Minulla ei ollut mitään syytä olla huolissani, Petri oli aikuinen ihminen ja täysin kykeneväinen huolehtimaan itsestään. Nukuin Sakarin sohvalla sen yön levottomana ja puhelintani kädessäni puristaen.
Heräsin ennen kellonsoittoa ja minusta tuntui, että jokin oli pahasti vialla. En kuitenkaan saanut paikallistettua tunnetta, joten tein normaalit aamutoimeni ja löysin itseni amiskalta jopa ennen kahdeksaa. Reino tervehti minua iloisesti ja hetken aikaa oli helpompi hengittää. Sen lämpimät, ruskeat silmät loivat minuun katseen, joka sai oloni turvalliseksi ja onnistuin keskittymään tuntiin jollain tavalla.
Ensimmäisellä tauolla katsoin taas puhelintani. Petri ei ollut vieläkään ilmaantunut whatsappiin ja minun oli vaikea olla. Menin ulos välittämättä, seurasiko Teemu minua vai ei, sytytin röökin ja nostin puhelimen korvalleni soittaakseni Petrille. Sää oli täynnä harmaata loskaa enkä tuntenut siinä mitään eroa pääni sisällä olevaan tunnelmaan.
Tympeän mekaaninen naisääni sanoi langalta sen, mitä olin jo tahtomattanikin osannut odottaa.
”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.”