Tuukka laittoi viestin, kun olin juuri saanut itseni kauppaan sisälle ja vaihdoin työpaitaa päälleni.
Tuukka Riutta 6.37: missä helvetissä sä olet?
Katselin kysymystä vähän aikaa ja kohautin sitten olkiani.
6.39: töissä?
Tuukka Riutta 6.39: missä sä olit koko yön?
Huokaisin turhautuneena, hieroin silmiäni ja tiesin näyttäväni ihan kuolemalta jo nyt. Ilona paukkasi sisään takaovesta iloisesti puuskuttaen, joten joku oli sentään nukkunut. En edes tiennyt mitä vastata veljelleni, se oli varmasti huolissaan, ymmärsin kyllä fiiliksen. Vaikka se oli tällä hetkellä ainoa, josta oli syytä olla huolissaan.
6.44: olin ulkona.
Sen jälkeen työnsin puhelimen takkini taskuun, sidoin hiukseni uudestaan ja käännyin kohtaamaan Ilonan katseen, vaikka totta puhuen halusin vain juosta ulos.
”Jessus, mitä sulle on tapahtunut?” se kysyi ja irvistin.
”Ei yhtään mitään. Nukuin huonosti”, totesin ja yritin olla kuulostamatta ärtyneeltä.
”Ok. Ota kahvia, mä oon kassalla tänään”, nainen sanoi neutraalisti ja veti fleecetakin t-paitansa päälle. Nyökkäsin kiitollisena, kaadoin suurimman kupin mitä löysin täyteen kahvia ja katosin varastoon hakemaan omenakoreja.
En saanut mielestäni sitä tunnetta, kun Juha suuteli minua pimeässä, kylmällä kivellä. Sen käsi oli niskassani ja hengitys maistui lievästi tupakalta ja siltä ihan kuin se olisi juonut sitruunateetä ennen lähtemistään kanssani ulos. Mikä kuulosti taas oikein väärältä väsyneissä aivoissani ja tuhahdin. Olimme aika nopeasti suudelman jälkeen erkaantuneet, minä olin mutissut jotain töistä ja Juha oli suoraan sanottuna vain sanonut, että yrittäisin pärjätä ja kadonnut toiseen suuntaan.
En kuitenkaan kokenut sitä suorana torjuntana, ehkä enemmänkin aikalisänä. Ja olin todellakin tarvinnut sitä myös itse, tai ainakin niin yritin väittää itselleni sormeillessani hedelmiä kahvikuppi toisessa kädessäni.
Sain kahvini juotua ja jätin sen läheiselle pöydälle alkaen kantaa koreja kauppaan.
Yhdeksän tauolla tuijotin puhelintani, tai tarkemmin sanottuna yhteystiedoissani olevaa numeroa, jonka olin ottanut Tuukan kännykästä, kun se oli nukkumassa.
9.04: meidän pitää tehdä yks juttu.
Join kahvistani rauhallisesti nojaillen ovenkarmiin ja selailin puhelintani, kun vastausviesti viimein tuli.
Petri Forelius 9.08: tiedän. löysin ne jo.
Huulillani häivähti vino hymy, koska tiesin, että yhteen asiaan pystyi elämässä luottamaan. Entinen riitapukari oli aina riitapukari, varsinkin silloin, kun jotain piti kostaa.
9.10: se on pakko hoitaa tänään.
Petri Forelius 9.11: järjestän asian.
Työnsin puhelimen taskuuni juuri sopivasti, kun Juha asteli sisään kauppaan. Se näytti vielä väsyneemmältä kuin tunsin oloni, vaikka olinkin juuri saanut lisää virtaa. Kohotin sille kahvikuppiani tervehdykseksi ja se hymyili hetkellisesti, ennen kuin kaksi sen työkaveria käveli sen takaa sisään.
Pakenin takahuoneeseen.
Päästyäni töistä nukuin muutaman tunnin päiväunet, Tuukka oli edelleen sohvallani ja jouduin vastaamaan äidin hermostuneisiin viesteihin asiasta. En aikonut kertoa mitä oli tapahtunut, joten valehtelin jotain raskaasta viikosta koulussa ja muusta sellaisesta. Sen jälkeen mietin, mitä Tuukka oli valehdellut Reinolle saadakseen sen pois kimpustaan.
Ilmeisesti ei mitään, ajattelin katsoessani Tuukan pöydällä olevaa puhelinta, johon syttyi valot ja näkyi opettajan nimi. Vilkaisin kelloon, se oli melkein kahdeksan illalla. Olin juuri saanut viestin Petriltä, että kaikki oli valmiina.
”Soitteleeks Reino sulle yleensäkin iltasin?” kysyin ohimennen.
Tuukka katsahti ylös minuun televisiosta ja laski sitten katseensa puhelimeensa. ”Ei. Vaan sillon kun se on huolissaan.”
Se kuulosti ihan liian välinpitämättömälle, mutta nyökkäsin. Hoitaisin tuon ongelman myöhemmin.
”Meen käymää ulkona, tuun myöhemmin”, huikkasin vessasta sitoessani hiuksiani kiinni ja asetellessani pipoa päähäni.
”Mihis sä oot menossa?” Tuukka kysyi, se ilmestyi nojaamaan ovenkarmiin. Sitten se näki piponi ja sen ilme muuttui vähän, sen suupielet jännittyivät. ”Sakari…”
”Älä sano mitään”, totesin ja vastasin sen katseeseen peilin kautta.
”Sä tiedät mitä mieltä oon tosta”, se sanoi ja tiesin tarkalleen mistä se puhui. Se tiesi vallan hyvin nuoruudestani, se oli ollut yötä myöten paikkaamassa haavojani. Joskus se oli jopa seurannut minua, kun olin lähtenyt ulos ja joskus se oli pitänyt minut hetkellisesti poissa ongelmista. Sitten oli tullut uusi repsahdus, olin ottanut uuden iskun ja kaikki alkoi taas.
Tiesin, että harrastukseni koituisi vielä joskus muunkin kuin kylkiluideni kohtaloksi.
”Voinko mä sitoa sun rystyset?” Tuukka kysyi, koska se tiesi, ettei ollut mitään järkeä yrittää estää minua. Sen poskissa näkyivät edelleen mustelmat ja haljennut huuli vääristi sen ilmettä. Purin hampaitani yhteen katsellessani sitä, siinä oli muistutus, miksi tein tämän. Tässä ei ollut kyse siitä, mitä tein joskus nuorena, kun vain lähdin ottamaan turpaani tunteakseni edes jotain. Tässä oli kyse Tuukasta, minun pikkuveljestäni, jota suojelisin vaikka hengelläni.
”Se olisi järkevää”, vastasin harkiten. ”Mut ei.”
Tuukka puri huultaan, mutta nyökkäsi. ”Kenen kanssa sä meet?”
”Yksin”, totesin ja suoristin paitani kaulusta. En välittänyt uskoiko pikkuveljeni minua vai ei. Sillä ei oikeastaan ollut väliä tässä vaiheessa.
Se huokaisi, helvetin syvään. Katsoin sitä peilin kautta ja se näytti äkisti paljon vanhemmalta. ”Et sitten kuole.”
Se käveli luokseni, kun käännyin ympäri ja halasi minua nopeasti. Silitin sen tukkaa.
”En.”
Se laski minut menemään, mutta piti katseensa lattiassa. Ainakin joku itkisi tänä yönä, en vain tiennyt, kuka se tulisi olemaan.
Astuessani ulos siellä satoi lunta järkyttävän suurina hiutaleina. Hetken aikaa vain seisoin paikoillani ja annoin niiden sataa kasvoilleni, mutta puhelimeni ilmoittaessa minulle tulleesta viestistä muistin äkkiä mitä oikein tein täällä. En ollut millään helvetin huviretkellä.
Petri Forelius 19.56: missä sä oot
19.57: on my way
Petri Forelius 19.58: tuu alas rinnettä, ootan sua autossa.
Työnsin puhelimen taskuuni, vedin hupun päähäni ja kiirehdin alas rinnettä kohti möykkyä, joka paljastui lähempää katsottuna tummanvioletiksi vanhaksi bemariksi.
Istuutuessani etupenkille Petrin viereen vilkaisin vielä kerran kerrostaloa kohti, joka peittyi hiljalleen sankkenevaan lumisateeseen.
Käänsin katseeni mieheen, joka käynnisti moottorin ja lähti hitaasti ajamaan kohti määränpäätämme. En tiennyt vieläkään luotinko kostokumppaniini millään tavalla, mutta otteesta ratissa näki, ettei sekään ollut huviajelulla.
Paljastui nopeasti, että suuntasimme vanhalle ostarille, joka oli ollut hylättynä ehkä viitisen vuotta. Melkein parempaa paikkaa ei löytänyt, jos aikoi mukiloida jonkun, tulla raiskatuksi, myydä huumeita tai kaikkea kolmea samaan aikaan. Jotkut olivat ilmeisesti erikoistuneet siihenkin.
Auto pysähtyi syrjäisempään osaan parkkipaikkaa ja hetken aikaa me vain istuimme pimeässä tuijottaen ajovalojen auraamaa länttiä mustalla asfaltilla. Lopulta Petri kurotti mustien camojensa taskuun ja onki sieltä jotain, minkä ojensi minulle epäröimättä. Punnitsin esinettä kädessäni ennen kuin tajusin sen olevan linkkuveitsi.
”Montako niitä oikein on?” kysyin tummalla sävyllä ja Petri hymähti viileästi. Se kääntyi katsomaan minua ja sen silmät välähtelivät hämärässä. Hetken aikaa mietin, olinko pelannut väärään pussiin, luottanut taas kerran väärään henkilöön, mutta sitten mies irrotti turvavyönsä.
”Kolme”, se totesi. ”Mut aattelin pelata varman päälle. Ja mä olen nähnyt sut veitsen kanssa.”
Se nousi autosta ja hetken aikaa tuijotin sen perään. Kukaan ei ollut nähnyt minua veitsen kanssa, joten mistä helvetistä Petri puhui?
Nousin autosta sen perässä linkkuveitsi toisessa nyrkissäni ja huomasin kolmen muun henkilön tulevan hämärästä ajovalojen loisteeseen. Bemari hyrisi vierelläni lämpimästi ja kosketin sen kylkeä kädelläni tunteakseni, että olin edelleen tässä maailmassa.
”Yo Forelius, toitko sä kaman?” huusi suurin valoon tulleista ja Petri käveli lähemmäs niitä.
”Tavallaan”, se sanoi ja melkein kuulin sen hymyilevän, kun se nappasi kaveria rinnuksista ja löi suoraan päin naamaa. Adrenaliini kuohaisi sisälläni, kun näin veren roiskuvan ja kuulin hämmentyneen korahduksen.
Linkkuveitsi napsahti auki kädessäni, kun astuin valoon ja hymyilin.