Ensimmäinen yö patjalla oli kuhmurainen ja kipeä. Unet haparoivat muilla mailla kiusaten väsyneitä aivoja. Levottomista unista huolimatta hän oli varma, että tietyt kasvot näkyivät mielen heijastuksissa jatkuvasti.
Hän heräsi kahvintuoksuun. Väsyneet silmät yrittivät tunnistaa lepopaikkansa. Jari istui suuren pöydän ääressä silmät puoliummessa hörppien samalla kupillista kahvia. Katse tuskin nousi Luukaksen liikahtaessa.
"Huomenta", Jari rykäisi käheällä äänellään hörpätessään kahviaan.
"Huomenta."
"Keitin siulle kahavia."
"Täällä on kahvinkeitin?"
Jari katsoi ensimmäistä kertaa Luukasta silmiin. "Minkäs voimil sie ajattelet ihmisten tääl muuten jaksavan?"
Luukas ei vastannut vaan kampesi itsensä ylös patjalta.
"Nukuitko hyvin?"
"En oikheestaan."
Luukas ei välittänyt häiritä aamuhirviötä sen enempää. Hän raahasi itsensä suuren pöydän ääreen ja nappasi käteensä voileivän, jonka jari oli asettanut kahvikupin ääreen. Hän oli kiittämässä miestä, mutta ajatteli sen olevan tarpeetonta. Jari näytti olevan niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, että tuskin oli edes tajunnut keittäneensä kahvia.
Jari siirsi penkkiään ja Luukas nojautui hieman taaksepäin.
"Sul ei oo kait paria?" vanhempi kysyi koulun valtavassa aulassa. Luukas oli istunut avuttoman näköisenä penkillä vähän kauempana muista. Koulun tapahtumat olivat esitteessä olevan vertaansa vailla, mutta tätä Luukas ei ollut ihan odottanut.
"Ei mulla."
"Nonnii, miehän voin sit jäähä tähän."
Jari nojautui rennosti taaksepäin penkillänsä ja kuunteli vailla mielenkiinnon häivää opettajan pölpötystä. Luukas kohdensi katseensa taululle. Nojautui vähän eteenpäin nojaten pulpetin kanteen. Opettaja kertoi innoissaan jotain tulevasta viikosta ja tän päiväisestä tapahtumasta ja muusta samanlaisesta.
Jätkät parin pulpetin päässä tuijottivat aina välillä Luukasta. Hän ei tuijottanut takaisin. Täytyi olla katsomatta ja näyttää ettei kiinnostanut. Ehkä he vain tuijottivat Jaria, eivätkä häntä. Hän ei kuitenkaan erityisemmin nauttinut huomion keskipisteessä olemisesta. Hän oli kulkenut kyseisten heppujen kanssa ruokailussa, muttei tuntenut kuuluvansa porukkaan. Hän vain oli mukana.
"Älä sit luota kovin kovaa tohon opeen."
"Mitä?" Luukas ei ollut kovin tarkkaavaisesti kuunnellu.
Jari naurahti ja käänsi katseensa täysin nuorempaansa. "Son oikeesti kunnon lahopää. Kanttii tottuu, ettet tosiaankaa siltä mitää lappui itelle mitä kuulus antaa. Et ainakaa muistuttamat."
"Aa, okei."
"Tapahtumis se ei tiiä mitä tekkee, joten meiän kanttii käyä kysymäs toiselt opelt varmistus, mitä tehhään."
Jotenkin sana "meiän" sai hymyn automaattisesti Luukaksen huulille. Hän pyyhki sen äkkiä pois.
"Juu toki."
"Tääl o paljon lahopäit, kanttii oppii ne äkkiä näölt. Eihän täs muuten ees arvosanoi saa."
Seuraavana päivänä Luukas seisoi samassa porukassa ruokavälitunnilla. Vastaili Jarin kysymyksiin. Se oli mielenkiintoista sinänsä. Jari oli kaikkien rakastama jäbä tai siltä se ainakin vaikutti ja Luukas oli kertaheitolla löytänyt tiensä samaan porukkaan. Jari oli adoptoinut hänet. Kuin pienen koiranpennun ilman isäntää ja nyt ryhmäytti hänet mukaan. Luukas ei alkanut ajatella sitä sen syvemmin. Hän ei halunnut alintajuntansa päästä siihen pisteeseen, että tämä kaikki oli vain huijausta.
Iso porukka seurasi Jaria ja Luukas löysi paikkaansa miehen takana nopeasti. Mikäs siinä, kun hyvä oli olla. Jari huomioi hänetkin kaiken muun lisäksi. Hän oli kunnon juhlien isäntä.
Koulu oli heidän juhlapaikkansa ja valtakuntansa.
Tummaa kahvia hörppiessä mieli virkeni pikkuhiljaa. Jari haukotteli makeasti ennen kuin rikkoi pirtissä vallinneen hiljaisuuden. "Meiä pomo soitti. Käski lanttupellollensa. Tos jonkin matkan pääs. Nosthaan nauriit, se sano."
"Millä me mennään?"
"Mönkijäl luultavasti. Mettän poikki on nopeint mennä."
Luukas nyökkäsi.
He söivät rauhassa ja pukivat päällensä. Aamu oli kauniimpi kuin yleensä ja Luukas veti tyytyväisenä keuhkot täyteen puhdasta metsän ilmaa. Aurinko alkoi jotenkin näyttää hieman kirkkaammalta kahvikupillisen jälkeen. Jari tuntui olevan vieläkin hieman unenpöpperöisenä, kun hän starttasi mönkijän ja lähti ajelemaa Luukas takanaan eteenpäin. Lanttupelto oli pitkän matkan päässä. He köröttelivät mönkijän selässä noin puolituntia, mutta Luukasta se ei haitannut. Hän melkein vielä pystyi torkahtelemaan mönkijän kuoppaisessa kyydissä.
Perille saavuttuaan Jari näytti mitä piti tehdä. Luukas ei ollut ikinä käynyt lanttupellolla tai oikeastaan missään maatalouteen liitttvän paikan lähistöllä. Raskas työ oli kuitenkin aina raskasta työtä ja päivän tunnit tuntuivat menevän matelemalla eteenpäin. He tekivät monta tuntia töitä ja söivät välillä eväitään, jotka Jari oli jossain välissä kerennyt tunkea reppuunsa Luukaksen huomaamatta. Auringon pikkuhiljaa laskiessa he päätyivät taas mönkijän selkään ja kohti majapaikkaansa.
"Onks sul ny kaikki varmasti mukana?" Jari kysyi, kun Luukas istahti viimein hänen taakseen.
"On on.. ehkä", Luukas tarkisti vielä taskunsa. Hän oli jättänyt puhelimensa lataantumaan talolle, joten siitä ei tarvinnut huolehtia ja puukko makasi taskunpohjalla.
"Haethaan jos ei oo."
"Juu."
Tuttu korvia halkova ääni moottorin starttasi ja ajoneuvo lähti ryömimään eteenpäin. Silmät olivat väsyneet päivän mittaan ja Luukaksesta tuntui, että hän olisi voinut nukahtaa sillä silmäyksellä. Pienessä mönkijässä ei vain ollut paljoa tilaa pään lepuutuksille. Jarin jykevä selkä houkutteli, mutta Luukas ei antanut itselleen periksi. Kädet hän oli kuitenkin oppinut kietomaan miehen lanteille.
Hetken ajeltuaan vauhti alkoi hidastumaan. Mönkijän moottorin sisältä alkoi kuulumaan puhkiminen ja ähkimistä. Kuin ne olisivat olleet edellytyksenä matkan teolle. Jari liikahteli ratin takana.
"Ei helvetti!"
Ajoneuvo kampesi itsensä vielä parin metrin päähän, ennen kuin simahti paikalleen. Kaksi körähystä kertoi avaimen kääntämisestä ja käynnistyksen yrittämisestä, mutta mikään ei auttanut. Jari iski pari kertaa mönkijän moottoria kädellään tuloksetta.
"Helevetti."
"Mitä nyt?"
"Bensa."
Luukas kurkkasi Jarin olan takaa bensamittaria, joka näytti vielä olevan puolillaan.
Jari näki Luukaksen katseen. "Son vähä vioittunu. Näyttää mitä sattuu välil. Ois pitänyt arvata."
Luukas nyökkäsi Jarin yrittäessä startata mönkijää. Syysilta heidän ympärillään pimeni vauhdilla. Valon vähittäisen katoamisen saattoi melkein nähdä. Yöt olivat alkaneet pidentyä aikoja sitten ja harmaus laskeutui heidän ympärilleen sameettiverhon lailla. Silmät koittivat tarkentaa ja käyttää kaiken mahdollisen valon hyödyksi, mutta silti näkökenttä ei ollut enää selkeä. Luukas käänsi katseensa takaisin Jariin.
"Onko meillä mukana bensaa?"
"Ei. Se tyhjennettiin viime kerral, eikä uutta putelii oo viel otettu."
"Et oo tosissas?"
Jari ei huomioinut kysymystä vaan vääntelehti pois mönkijän kyydistä. Luukas teki parhaansa mukaan tilaa ja väisteli kyynerpäitä ja polvia, jotka meinasivat tulla häntä kohti. Kun he kummatkin olivat maassa, Jari avasi istuimen alla olevan lokeron. Bensa kanistereita kyllä oli, mutta jokainen niistä oli tyhjä.
Jari tarkisti taskujaan. "Ohan siulla puhelin?"
"Ei."
Epäluuloiset silmät suuntautuivat Luukakseen. "Tai siis", nuorempi alkoi selittämään. "Jätin sen talolle laturiin. Ajattelin, ettei siitä olisi hyötyä."
Jari sulki silmänsä hetkeksi ja antoi kätensä valahtaa sivuille. "Hienoa."
He seisoivat hetken hiljaa sammuneen mönkijän vieressä. Jarikin huomioi viimein pimenevän metsä ja rypisti hieman kulmiaan. Huolen rypyt eivät kuitenkaan jäänert kutemaan vaan katosivat nopeasti. Luukas ei pystynyt enää arvioimaan kuinka kaukana he olivat talosta tai lanttupellosta. Hänen ajantajunsa oli mennyt mönkijän selässä istuskellessa. Ilta alkoi viiletäkin ja veti miehen silmäluomia alaspäin. Suuri haukotus pääsi hänen suustaan.
"Tuota mitä me tehään?"
"Lähetään taapertamaan. Mitäs täs muutakkaan."
Luukas irvisti hieman pettyneenä, mutta auttoi Jaria ottamaan mukaan kaiken tarpeellisen mönkijän kyydistä ja seurasi miestä lähdettäessä kävelemään tulosuuntaa kohti. Heillä oli yksi taskulamppu, tulenteko tarvikkeet ja puukko. Loput he jättivät mönkijälle. Jarin mukaan muuta ei edes tarvittu. He eivät olisi matkalla kauaa.
Luukas ei voinut mitään melkein jatkuville haukotuksille. Hän olisi halunnut jäädä nukkumaan edes hetkeksi. Vaikka metsän karmivuus ja kylmyys pitivät hänet hereillä, olivat hänen jalkansa muussia. Tuskin jaksoivat kantaa häntä.
"Oothan sä varma minne mennään?" Luukas kysyi edessä tarpovalta mieheltä. Hän näki juuri ja juuri selän kaaren ja valokiilan edessä.
"Tietty."
"Miten pitkälti?"
"Kolme neljä kilsaa. Riippuu miten nopeest kävellään."
Luukaksen huulilta karkasi pitkästynyt voihkaisu. Jari käänsi hieman päätään nähdäkseen nuorimman ja suuntasi taskulampun miestä kohti. Luukas ei välittänyt miltä näytti. Jarinkin oli pakko olla väsynyt. Sen melkein kuulli miehen äänestä. Jari loi pienen huolellisen vilkaisu ympäristöön.
"Ehkä voimma tehä tulet ja lähemmä sit aamul."
Luukaksen silmissä kirkastui kuulessaan Jarin sanat. He tekivät tulet hetken äherryksen jälkeen ja käpertyivät sitten nuotion ääreen illan kylmetessä entisestään. Luukaksen hartiat tärisivät ja hän yritti kääriä takkiaan vielä vähän tiukempaan. Pieni tuli ei kuitenkaan lämmittänyt paljonkaan. Äkkiä tulen yli lensi jokin esine. Jarin takki.
"Ota se, tai tuuppa tänne lämpimämmälle puolelle."
Luukas nojasi koulun seinämään. Hän oli jo tähän mennessä tottunut odottamaan Jarin ja muiden pääsyä pois tunnilta. Muut luokilta olivat pysyneet ihan kohtuullisen välimatkan päässä hänestä. EI hän ihan ymmärtänyt miksi. Harin porukka ei näyttänyt aivan silti koulun pahoilta pojilta. Ehkä ne kaikki jotka tunsivat ja tiesivät ja olivat Jarin kavereita kuuluivat porukkaan ja kaikki muut taas sitten välttelivät sitä. Sekin oli vaikea kuvitella. Jariham oli kaikkien kaveri.
"Hei!"
Luukas käänsi katseensa ja siinä seisoi se punamekkotyttö. Koulu vaatteis mut silti. Hän ei vain muistanut tytön nimeä.
"Moi."
"Muistat sie minut?"
Luukas nyökkäsi ja vilkaisi vielä kerran ympärilleen. Hän ei nähnyt Jarin porukkaa vieläkään missään. Pieni hiljaisuus vaani heidän ympärillään.
"Mie oon Juulia."
"Luukas."
"Mie kuulinkin sinust. Oot se uus poju vai?"
Luukas nyökkäsi. Juulia odotti selvästikin jotain, mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei halunnut sotkeutua tälläseen enää. Juulia näytti hieman loukkaantuneelta tai ainakin nyt epävarmalta.
"Tota ajattelin vain, et haluisikko sie tulla meiän kaa syömää?"
Luukas pudisti päätään. Viimeiseksi hän haluaisi sotkeutua koulun monimutkaisten parisuhteiden maailmaan. Tyttö haluaisi kuitenkin vain saada Jari mustasukkaiseksi. Hän ei osannut kuvitella muuta. Tai sitten koulu vain oli yksinkertaisesti niin pieni, että seurustellaakseen jonkun kaa ei voinut välittää, oliko kyseinen henkilö läheisissä väleissä exän kanssa. Sekin tosin oli hyvin mahdollista.
"No tota. Okei, nähään taas."
Juulia ymmärsi onneksi astella pois päin aika rivakasti.
"Hei moro jäbä", Jari asteli luokasta ulos voittajan näköisenä niin kuin yleensäkin. Luukaus heilautti kättään hymyilen.
"Lähetääs syömmään."
"Oot sie ennen yöpyny mettäs?"
Luukas pudisti päätään ottaessaan Jarin takin kiitollisena vastaan. Mies heitti lisää puita tuleen. Kipinät leimahtivat korkealla heidän yläpuolelleen.
"Ei sit kantti pelätä ollenkaa. Eläimet pyssyy kaukana tulest. Karhutkin ymmärtää pyssyy muualla. Ei meiän niistäkää tartte huolehtii."
"Karhuja?"
"Nyt on syksy, kyl sie tiiät", Jari väläytti suuren hymynsä Luukakselle. "Keräävät talvivarastoo, mut tuskin ne nyt meiän tielle sattuu."
Luukas ei halunnut vastata. Hän yritti kiemurrella maan pinnalle hieman parempaan asentoon ja saada edes vähän nukuttua tänä yönä. Maa oli kova ja kivinen, eikä pää meinannut asettua millään paikalleen.
"Oot sie kyl kunnon heppu", Jari sanoi tuijotellessaan Luukaksen pyöriskelyä.
"Oon vai?"
"Eteläst tänne asti tullut pakkohan siin olla. Tutustuu tälläseen mettäkylään. Kai se nyt muutos oli."
"Tietty."
Jari käänsi katseensa pois. Se oli hyvä. Luukas ei jaksanut alkaa viritelemään sen suurempia keskusteluja. Hän oli liian väsynyt sellaiseen.
"Miks sie lähit?"
"Mitä?"
"Miks sie tänne tulit, meinaan. Kai nyt kaupungis oli kaikki mitä tarttit."
"Olihan siellä, mutta äiti sai töitä."
Jari murahti jotain vastaukseksi. "Etelästä ei kovin ussein tänne noin vain muuteta", mies naurahti. "Mut ihan jees saaha tännekin uutta lihhaa."
Nauru kupli vatsanpohjassa asti. Luukaskin hymyili. Jari heitti taas nuotioon lisää puuta ja kömpi itsekin paremmin puuta vasten. Miehellä ei näyttänyt olevan ongelmia itsensä asettamisessa paikoilleen. Ei tainnut olla ensimmäinen yö metsässä ilman makuupussia.
"Usko minnuu, likat suurinpiirtein kuolaa sun perrääs", Jari haukotteli tuijotellen taivasta.
"Ai siis mitä?"
"Meinaan siis, kai sä sen nyt oot huomannu. Kaikki vaa pörrii siun ympäril, et vaa näytä huomaavan kettään."
"En.. en oo oikeastaan."
"Puhuvat, et oot liian hyvä pienen kylän likoil."
Luukas nousi vähän pystympään ja katsoi Jaria, joka oli jo painanut silmät kiinni, mutta puheli silti itsekseen. "Kai sul sit on jo hyvä likka mieles, kun et muihi koske."
Luukaskin naurahti, kun Jarin suupielet nousi ylöspäin. "Joo, kyl mul taitaa olla jotain sinne päin."
Jari liikahti vielä vähäsen kuin etsien parempaa asentoa. "Hyviä öitä sitten."
"Öitä."