Mabretin näkökulma
Yksi. Kaksi. Kolme. Veto. Veto. Veto. Soutuvene liukui veden päällä äänettömästi, ja veden liplatus airojen rikkoessa sen tyynen pinnan oli ainoa ääni, joka kuului ympärillämme painostavassa hiljaisuudessa. Kevyt, vaaraton usva leijaili aavistuksen vedenpinnan yläpuolella, ja soutuveneen terävä kärki halkoi sitä tieltään.
Minä, Aaron, Heo ja Milo istuimme veneessä, ja Aaron souti pitkin vedoin kohti vastarantaa. David, Matthew, Norman ja Nita istuivat vaitonaisina toisessa veneessä.
Vedin takkini hihoja enemmän käsieni päälle. Ilman lämpötila oli laskenut varmaan ainakin viitisen astetta, ja se tuntui laskevan koko ajan vain enemmän ja enemmän. Olisiko toisella puolella jo lunta? En yhtään ihmettelisi. Hyvällä onnella kylmä ilma oli tappanut mutantitkin, tai ainakin ajanut ne takaisin koloihinsa.
Mitä hittoa minun ja Maddyn välillä oli tapahtunut? En tosissaan tiennyt. Kun hän oli tullut Kuplaan, hän oli kysynyt minulta, miltä rakastuminen tuntui. En osannut vastata kysymykseen silloin, mutta osaisinko nyt? Todennäköisesti en. Vaiko sittenkin? En tiennyt. En tosissaan tiennyt. Jotain minä tunsin Maddyä kohtaan, mutta se, mitä se oli, oli pimennossa. En tiennyt, rakastinko häntä. Jos rakastin, en tiennyt, mitä siitä pitäisi ajatella. Päälimmäinen ajatukseni rakkauteen liittyen oli aina ollut se, etten haluaisi ikinä kokea sitä. En ikinä.
Miten olin sitten päätynyt tähän tilanteeseen? No sen kun tietäisi. Olin suudellut Maddyä. Minä olin suudellut häntä, ei toisin päin. Tilanne ahdisti minua, mutta siinä oli myös jotain, joka sai sydämeni tavallista rauhattomammaksi. Mikä saatana minua oikein vaivasi? Tunsin hänen huulensa yhä huulillani, vaikka olisinkin halunnut vältellä asiaa.
"Mabret, olemme kohta rannassa. Haluaisitko mitenkään kiskoa veneen rantaan?" Milo kysyi veneen perältä veljensä vierestä, ja mulkaisin heitä molempia. Heo vältteli katsettani, mikä ei ollut mikään ihme. "Erittäin mieluusti."
Milo pyöräytti silmiään, Heo puri huultaan ja Aaron pysyi vaiti lopettaessaan soutamisen ja antaessa veneen valua hitaasti rantaa kohti. Kun sen keula törmäsi hiekkaan, hyppäsin jäätävän kylmään veteen, jota ylsi pohkeideni puoliväliin. Kiskoin veneen rantaan niin, että muut pääsivät kuivina maalle, ja sen jälkeen vedimme sen kunnolla hiekalle Aaronin kanssa. Keräsimme aseemme ja muut tavarat veneestä samalla kun toinen vene tuli rantaan.
Työnsin pistoolin housunkaulukseni alle, ja pidin sähikäisen kädessäni. Milolla oli rynnäkkökivääri, mutta Heo piti käsissään salamurhaajaa. Mistä helvetistä hän oli sen saanut? En ruvennut kyselemään, koska Normanilla oli samanlainen. Kai ne oli annettu parhaille ampujille, mikä oli ymmärrettävää. Aaronilla oli kaksi käsiasetta, samoin Kuolleella ja Nitalla. Davidilla oli rynnäkkökivääri ja Matthewilla vain yksi pistooli.
Kukaan meistä ei puhunut sanaakaan, kun lähdimme kulkemaan järjestelmällisesti eteenpäin. Olimme oikealla puolella, joten puolessa välissä Heon, Davidin, Kuolleen, Aaronin ja Matthewin oli jäätävä jälkeen.
Kun hölkkäsimme rauniokaupungin hiljaisuudessa, Heo jättäytyi vierelleni jonon hännille. "Saanko aseesi hetkeksi?"
Mulkaisin vaaleaa poikaa. "Miksi?"
"Teen siihen yhden jutun, joka helpottaa elämääsi." Hän vastasi, ja ojensi kätensä. Annoin söhikäisen hänelle, ja hän puolestaan laski salamurhaajan tyhjään käteeni. Se oli mukavan kevyt sähikäiseen verrattuna.
"Ole kiltti, äläkä ammu kasvojani tohjoksi." Heo huomautti, kun latasin aseen ja tähtäilin ympärilleni olemattomiin vihollisiin.
Käännyin katsomaan häntä, ja kohotin teatraalisesti kulmiani. "Miksi minä niin tekisin?"
Heo näytti erittäin kiusaantuneelta, kun ujutti sormensa sähikäisen kyljen metallilaatan alle. "Okei, ei mitään."
"Voin sanoa, että jos vielä satutat Mejíä samalla tavalla kuin tänään, et ojenna minulle salamurhaajaa."
Heo piti katseen tiukasti jaloissaan samalla kun ojensi sähikäisen minulla takaisin. "Nyt se tappaa ensi osumasta. Älä ammu turhaan. Niin, ja minulla on syyni käyttäytyä miten käyttäydyn."
Ojensin salamurhaajan Heolle, ja kiristin vauhtiani. "Minua ei kiinnosta sinun syysi paksaakaan, ainoastaan tekojesi seuraukset." Totesin ja jätin hänet jälkeeni.
Pitkän matkan juokseminen ei tehnyt pahaa. Päinvastoin, olin tavattoman iloinen päästessäni taas haastamaan kroppaani ja juoksemaan kunnolla. Koska kaikki meistä olivat hyväkuntoisia, pystyimme juoksemaan pidempääkin matkaa reippaampaa vauhtia. Maa oli jäässä, eikä joustanut askelten alla, mikä hankaloitti etenemistä hieman. Asfaltti oli myös paikoin liukasta, ja Kuollut meinasi kerran kaatua ihan kunnolla, mutta sai tasapainonsa juuri ajoissa takaisin.
Kun siirryimme metsään, jouduimme hidastamaan hieman vauhtia, ja Aaron käski kaikkia pitämään aseet ampumavalmiudessa. Muovipussi roikkui Milon kädessä, joka sai toimia pommivastaavana. Aaronin mukaan oli ollut aivan sama, kuka sitä kantoi; jos se räjähtäisi liian aikaisin, me kaikki kuolisimme. Kun pommin mukaan oli neljä tuntia räjähdykseen, me pidimme tauon.
Kuollut ja Aaron puhuivat toisilleen siitä, kuinka varmoja olivat välimatkojen kasvaneen. Mielessäni olin samaa mieltä heidän kanssaan. Matka oikean puolen rajalle tuntui huomattavasti pidemmältä kuin ikinä aiemmin. Tarkastimme jopa suunnan kompassista, emmekä olleet juosseet harhaan. Kupla sen sijaan veti meitä nenästä 100-0. Se jos mikä oli huolestuttavaa.
Söin leipääni syrjässä muista, kun David tuli tarjoamaan minulle vettä. Hän näytti vanhentuneen vuosia tummien silmäpussien ja kuopalle painuneiden kasvojen johdosta. Kiitin vedestä, ja David istui viereeni. "Minä...minä tarjoutuisin viemään pommin Rajalle, mutten voi." Hän sanoi hiljaa, ja lopetin pureskelemisen. "Häh?"
David nyökkäsi. "Niin. Jonkunhan se on pakko sinne viedä. Turha meitä kaikkia uhrata. Minä tekisin sen, mutta sen on oltava joku oikealta puolelta. Minä en voi tulla puolellenne ilman että poksahdan ilmaan kuin...kuin ilmapallo."
Aivan. Nyt ymmärsin, mitä hän ajoi takaa. "Miksi ihmeessä haluaisit tehdä sen? En usko, että kukaan meistä haluaa."
David kohautti olkiaan. "Haluan kuolla sankarina. Haluan, että elämälläni oli joku tarkoitus. En aio kuolla turhaan."
Laskin juomapullon kädestäni ja katsoin Davidia suoraan silmiin. "David Green, minä en ehkä tunne sinua yhtä hyvin kuin sisareni, mutta tiedän, että olet aivan julmetun hyvä ihminen. Sinä et todellakaan uhraudu, koska et kuole turhaan. Eikä elämäsi varsinkaan ollut turhaa. Älä kehtaa edes ajatella tuollaisia."
Davidin ilme oli vaikeasti tulkittava. "Niin kai sitten."
Puristin hänen olkapäätään kannustavasti, ennen kuin nousin ylös. Oli aina huolestuttavaa, kun aikuisetkin miehet menettivät uskonsa. Heo ja Milo puhuivat kahdestaan, samoin Norman ja Nita sekä Aaron ja Kuollut. Heitin juomapullon Normanille, ja se kopsahti melkein tätä päähän. Oma vika, juomapullon tuli kiertää jokaisella.
Huvikseni tartuin kiinni yhden lehtipuun osasta, ja kiskoin itseni istumaan sen päälle. Kiipesin muutaman oksan ylemmäs, ja nousin varovasti seisomaan pitämättä rungosta kiinni. Puiden tasainen metsikkö näkyi edessäni, ja takana oli rauniokaupunki ja keskusta. Metsikön takana, noin kilometrin päässä näkyi joitain onnettomia talojen huippuja. Sieltä alkaisivat oikean puolen maat.
Metsikkö oli hiljainen ja liikkumaton, tai ainakin niin minä ajattelin. Muutaman kymmenen metrin päässä edessämme puut nimittäin varisivat aavistuksen. Kurtistin kulmiani. Ensin koivu heilui, sitten sen takana oleva lehmus, sitten sen takana oleva kuusi...jokin kulki puita pitkin kauemmas meistä.
Kurkistin alas, ja laskin puiden alla taukoa pitävät selviytyjät. David, Norman, Nita, Kuollut, Aaron, Heo, Milo....voi jumalauta.
"Matthew karkasi!" Karjaisin, ja huutoni sai kaikki katsomaan ympärilleen. Aaron nousi vauhdilla pystyyn. "Voi saatanan vitun jumalaudan paskan helvetin perkele!" Hänen suustaan karkasi. "Nyt kaikki ylös! Mabret, mihin suuntaan se kusiaivo lähti?!"
"Samaan minne mekin olemme menossa." Totesin ja pudottauduin alas puusta.
"Onko meidän pakko seurata sitä. Se oli ihan turha." Norman huomautti, ja nousi hitaasti ylös. Aaron näytti siltä, että voisi amoua Normania vain tämän tyhmyydestä. "Idiootti! Se on Vallan puolella! Meillä ei ole varaa päästää häntä karkuun, jos hän kertoo Vallalle suunnitelmamme, olemme kaikki tuhoutuneita!"
Norman vaikeni, ja auttoi Nitan ylös. "Miksi me sitten vielä seisomme tässä?"
Etenimme nopeasti juosten David kärjessä. Hän oli meistä ainoa, joka osasi jollain tavalla jäljittää metsässä liikkuvaa miestä pelkkien katkenneiden risujen avulla. Olin huomauttanut Aaronille, että Matthew oli edennyt puita pitkin, ja hän oli myöntänyt sen olevan todella omituista. Kuollut oli todennut, että tämä saattaisi olla ansa, ja meidän pitäisi varautua pahimpaan.
Norman ei ymmärtänyt, miksi ihmeessä me jahtasimme Matthewia, tai anakin hän valitti siitä koko ajan. Aaron ja Kuollut uhkasivat vuoroin ampua häntä keskelle otsaa. Ymmärsin molempien kannan, mutta olin silti enemmän Aaronin ja Kuolleen puolella. Jos Matthew tosissaan kertoisi Vallalle jotain, me olisimme mennyttä. Lopullisesti. Mutta jos tämä olisi ansa, niinkuin Norman oli ehdottanut, eivät mahdollisuutemme silloinkaan olisi kovin hyvät.
"Emmekö me voisi hajaantua? Jos tämä on ansa, niin turha meidän kai silloin on uhrata kaikkia kerralla." Milo huomautti, ja Aaron hidasti aavistuksen vauhtia.
"Tuo on erittäin hyvä pointti. Jos osa meistä jatkaa eteenpäin, ja muut-"
"Hyss, kuunnelkaa." Nita sanoi terävästi, ja kaikki hiljenivät. Vasemmalta puoleltamme kuului hiljaista ryskettä. Kaikki me latasimme aseemme, ja Milo tähtäili yllämme levittyvään lehtimereen, eikä kukaan meistä päästänyt äännähdystäkään. Jokainen lihakseni oli jännittynyt äärimmilleen, ja ainoa ääni jonka kuulin, oli sydämeni jyske.
Kun oli ollut hetken hiljaista, uskalsin hengittää aavistuksen, ja seuraava tapahtuma sai minut katumaan sitä, koska olin kuolla säikähdykseen.
Jotain mätkähti alas puiden seasta suoraan eteemme, ja jäi roikkumaan ilmaan törmäten minuun ja kaataen minut maahan.
Ammuin sitä jotain sähikäisellä, mutta turhaan. Säikähdyksestä toivuttuani tajusin, että hän oli ollut jo kuollut.
Nousin seisomaan, ja kaikki katsoivat köysissä roikkuvaa ruumista. Matthewin ruumista.
Se oli kauttaaltaan veressä, ja nyt myös kärventynyt. Aaron irvisti, ja katsoi ylös puihin. "Okei, tätä hän ei tehnyt itselleen. Tämän teki joku tai todennäköisesti jokin muu. Minusta meidän on lähdettävä helvettiin nyt kun vielä voimme-"
Uusi rysäys kantautui korviimme puista, ja melkein nopeammin kuin silmä ehti havaita, Nita oli kiskaistu ylös puiden sekaan.
"KAIKKI MATALAKSI!" Aaron karjaisi samalla kun tähtäsi puiden katveeseen. Norman oli valahtanut kalpeaksi kuin lakana, mikä ei ollut mikään ihme. Kukaan ei uskaltanut ampua, koska Nita oli siellä myös. Luoti saattaisi osua häneen.
"Meidän täytyy tehdä jotain..." Norman valitti, ja hätä kuvastui todellisena hänen äänestään.
Heo ampui lehtien sekaan, ja kuului humahdus, kun luoti iskeytyi lihaan. Matalan sähinän saattelemana puusta putosi kaksi asiaa. Ensimmäinen oli vihertävän ruskea mutantti, jolla oli valtava suu, siro rakenne ja apinamaiset kädet sekä jalat. Toinen oli...hyi saatana.
Nitan ruumis oli pudonnut suoraan Normanin päälle. Se näytti muuten melkeinpä elävältä, mutta uskoakseni kaikki meistä tiesivät, että sitä se ei ollut. Nitan pää oli nimittäin poissa. Kokonaan. Jäljellä oli vain muu ruumis sekä kaulantyngän verinen torso.
//Tadaa, hyvää viikonloppua :)
Nyt vähän erikoisempi kysymys; jos saisitte valita hahmoista yhden parhaaksi ystäväksenne, yhden sisarukseksenne ja yhden, jonka kanssa seurustelisitte, ketkä nämä kolme olisivat? Olisi ihan sika hauska kuulla, mikäli nyt edes ymmärsitte upean selitykseni :))
Kiitos 💚🐸