Kun herätys soi viideltä lukuvuoden ensimmäisenä aamuna, nimittelin herätyskelloparkaani kelpo painavilla painokelvottomilla nimillä. Sitten muistin, mitä olin kirjoittanut 30 ennen 30 -listalleni edellisenä päivänä. Olin päättänyt tulla positiivisemmaksi eli toisin sanoen paremmaksi ihmiseksi. Ei enää ruikutusta ja riutumista, ei edes negatiivisia ajatuksia! Tulisin olemaan opettajainhuoneessa tunnettu hyytymättömästä hymystäni ja kuolemattomista kaskuistani, ja kun kaikkien harmiksi jäisin eläkkeelle, jäähyväiskorttini päällä lukisi "aina aurinkoiselle Elinalle".
Pyysin anteeksi herätyskelloltani. Ei ollut sen vika, että kauneuden eteen joutui joskus hieman kärsimään. Minun piti käydä suihkussa, föönata ja suoristaa hiukseni sekä meikata huolellisesti. Kaiken tehtyäni puin ylleni edellisenä päivänä ostamani harmaan kynähameen ja tyylikkään pinkin paidan. Katsoessani peiliin kuvittelin, kuinka Antti pysähtyisi katsomaan perääni, kun muuttuneena naisena kävelisin hidastetusti koulun pihan läpi aamuauringon paisteessa.
Ensimmäinen virheeni oli olettaa, että aurinko paistaisi, kun se ei ollut paistanut koko kesänä. Kun saavuin koulun pihalle, satoi kaatamalla, enkä minä tietenkään ollut älynnyt ottaa mukaan sateenvarjoa.
- Helvetin helvetti, kirosin, kunnes muistin taas positiivisuuden. - Siis himpuran hattarat!
Päätin odotella sateen vaimenemista omassa autossani. Muiden opettajien autot alkoivat jo olla pihamaalla. Mäkelän Kari (historia) oli taas vaihtanut autoa kesällä. Pyöräytin silmiäni ajatellessani, kuinka seuraavat viisi viikkoa kuuntelisin, kun hän kahvipöydässä luetteli joka ikisen uuden autonsa ominaisuuden. (Minun mielestäni hän olisi voinut ennemminkin vaihtaa iänikuisen villapaitansa.)
Saija (matematiikka) ajoi pihaan valtamerilaivan kokoisella perheautollaan ja kaivoi laukkunsa tukevien turvaistuimien takaa. Häntä seurasi samanlaisella autolla Marja-Sisko (biologia). Kun Kuisman Seppokin (tekninen työ) ajoi pihaan jarrut vinkuen, tiesin, ettei kello voinut olla kaukana pykälästä. En halunnut myöhästyä heti ensimmäisenä aamuna, mutta vettä tuli niin, että räystäät oksensivat yli, koulun ulkoseinää ei erottanut vesimuurin takaa ja asfaltilla oli tulva kuin keskikokoisessa keskieurooppalaisessa joessa.
Päätin, ettei pieni vesisade lannistaisi minua. Hyppäsin ulos autostani ja juoksin pihan poikki laukkuani sateensuojana käyttäen. Lohduttauduin ajattelemalla, että pieni sateen aiheuttama vaurio kampauksessani saattaisi vain tehdä lookini uskottavan luonnolliseksi. Saavuin läähättäen perille ja olin myöhässä vain puolitoista minuuttia (oman kelloni mukaan). Muita opettajia ei näkynyt naulakoilla enää, joten olin pahasti myöhässä (koulun kellon mukaan). Jätin märän takkini naulakkoon ja pinkaisin uudestaan juoksuun.
Ehdin juuri sopivasti auditorioon, kun rehtori rykäisi mikrofoniin.
- Yks, kaks, kolme. Toimiiko tämä? Kuuletteko te?
Rehtori ei ollut myöskään mikään mestari teknisten laitteiden kanssa, mikä oli hyvä, sillä muuten hän olisi saattanut pakottaa minutkin käyttämään niitä.
Paikalla olivat ensimmäisenä päivänä vain opettajat suunnittelemassa tulevaa lukuvuotta. Etsin katseellani istumapaikkaa kollegoideni keskeltä, mutta Miska-Tuulia oli jo saarrettu. Hän istui avuttoman näköisenä Irmelin (äidinkieli), Leenan (kotitalous) ja Annelin (uskonto) välissä. Heilautin hänelle kättäni. Hän nosti kätensä ilmaan kuin valkoisen lipun permanenttipäiden keskeltä.
Takarivi oli tietenkin jo täynnä ja keskivaiheilla Mäkelän Kari (vanhassa villapaidassaan) ja Kuisman Seppo istuivat vieretysten ja käsien liikkeistä päätellen joko jakoivat kalajuttuja tai autojensa teknisiä faktoja. Heidän edessään olevalla rivillä olisi ollut tilaa, mutta siinä istuivat Saija ja Marja-Sisko esittelemässä lastensa kesäkuvia. En kehdannut mennä yksin tyhjälle riville istumaan, joten minulle ei jäänyt myöhästymisen takia muuta vaihtoehtoa kuin mennä kaikkien välttelemään eturiviin.
Positiivinen ajattelu tehtiin minulle äkkiä helpoksi, sillä eturivissä oli paikka vapaana Antin vieressä. Liikunnan opettajamme oli tummatukkainen ja sinisilmäinen, urheilullisen hyväkroppainen ja erittäin kuuma. (Haluan tarkentaa, että kun puhuin kuumasta, tarkoitin kiehuvan kuumaa, sellaista kuumaa, että tuli kuuma pelkästään siitä, että ajattelin häntä.) (En tietenkään yleensä ajatellut häntä, koska hän oli työkaverini ja olisi ollut epäammatillista tuijottaa hänen lihaksikasta peppuaan, leveitä harteitaan tai muhkeaa hauistaan, tai ainakaan haaveilla siitä, miten Antti nostaisi minut käsivarsilleen ja kantaisi auringonlaskuun ruusuilla koristellulle pedille.)
- Moi, Elina, Antti sanoi ja tajusin tuijottaneeni häntä mitään sanomatta.
- Moi. Onpa mukava nähdä kesän jälkeen! Oletpa ruskettunut! Ja käynyt salilla!
Hipaisin hieman ihan todella säädyllisesti Antin ruskettunutta hauista. Vilkaisin varmuuden vuoksi vasemman nimettömänkin. Se oli tyhjä, eikä siinä näkynyt edes sormuksen muotoista rusketusraitaa. Antti katsoi minua huikaisevan sinisillä silmillään, hymyili ja sanoi:
- Sinulla on jotain poskella.
Ai jotain?! huusin mielessäni, kun sain kaivettua peilin esiin laukustani. Meikkini oli levinnyt jokaista murua myöten poskilleni. Yritin pyyhkiä kaameutta pois vanhalla nenäliinalla, joka oli jäänyt laukkuuni luultavasti joskus kevättalvella, kun minulla viimeksi oli flunssa.
Rehtori oli sillä aikaa viimeinkin saanut mikkinsä toimimaan.
- Tervetuloa töihin, Mäkikylän opettajat! Joukkoomme liittyy tänä syksynä kaksi uutta opettajaa, jotka nyt haluaisin esitellä teille. Tervetuloa minun ja meidän kaikkien puolesta, Anni Uus-Noko, uusi äidinkielen opettajamme!
Rehtori hymyili eturivin tummatukkaiselle, ruskeasilmäiselle kaunottarelle, joka nosti kurvikkaan vartalonsa ylös nyökäten meille happamasti hymyillen. Jos en olisi vihannut häntä jo valmiiksi Miran takia, olisin alkanut vihata häntä nyt.
Seuraavaksi rehtori hymyili ja ojenteli käsiään vaaleatukkaisen, silmälasipäisen miehen suuntaan, joka nousi seisomaan eturivissä.
- Joukkoomme liittyy myös Mikko Eronen, hän opettaa ensi vuonna joukossamme matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Tervetuloa, Mikko!
Kaikki muut nyökyttelivät ja taputtivat, mutta minä tuijotin Mikkoa suu auki. Hänelle oli kyllä ilmestynyt silmälasit, mutta ei ollut epäilystäkään siitä, että kyseessä oli sama mies, jonka edessä oksensin syntymäpäivilläni. Nielaisin, mutta suuni oli kallista kuohuviiniä kuivempi. Pitikö minun todellakin kokonainen vuosi tehdä töitä miehen kanssa, jonka edessä oksensin syntymäpäivilläni? Olinhan aina sanonut, että halusin pitää työn ja vapaa-ajan erillään toisistaan!
- Jospa sitten kaikki esittelisimme itsemme uusille opettajille! rehtori sanoi hymyillen välituntikahvin patinoimilla hampaillaan.
Ymmärsin, että minun täytyisi nousta seisomaan Mikon ja kaikkien muiden edessä meikit poskilla, hiukset länässä kaikkien edessä heti sen vuoden ensimmäisenä päivänä, kun minun piti panostaa pukeutumiseeni. Onneksi en sentään ollut heti ensimmäisenä vuorossa.
- Aloitetaanpa kerrankin sieltä päästä riviä!
Rehtori viittoili minun suuntaani. Hämmennyin, kun vuoroni koittikin ensimmäisenä, ja huomasin, että kynähameessa oli yllättävän vaikea nousta ylös. Piti yhtä aikaa
pitää jalat yhdessä, ettei vilauta olla näyttämättä siltä, että pitää jalkoja yhdessä kuin olisi pissahätä olla ratkomatta hametta liian suurilla liikeradoilla olla käyttämättä liikaa aikaa nousemiseen näyttää luonnollisen tyylikkäältä, kauniilta ja viehkeältä eli siltä, että nousee seisomaan kynähameessa joka päivä, tuosta noin vain.
Tajusin, että minulle ojennettiin mikrofonia. Teknisen laitteen näkeminen aiheutti automaattisen hälytyksen aivoissani. Yritin vakuuttaa itselleni, että se oli vain yksi mikrofoni. Kuinka vaikeaa sen käyttäminen muka voisi olla?
- Hei. Onko tämä päällä? Kuuletteko te? Hetkinen. Siis painan mistä? Ei täällä ole punaista, täällä on musta. Ai toisella puolella?
- Annas kun autan, sanoi lopulta ihana Antti, väläytti minulle suloisen hymynsä, tarttui mikrofoniin ja tietenkin heti ensimmäisellä napin painalluksella sai mikrofonin toimimaan.
- Hei. Siis hei. (Miten ässäni voi suhista niin paljon?) Mukava nähdä teitä taas. Mitä pitikään sanoa? Olen Elina, kuten te jo tiedätte. Paitsi tietysti te uudet. Ja siksihän me tässä itseämme esittelimmekin... Minä siis opetan ruotsia ja ranskaa.
Nyökyttelin hetken, koska en keksinyt enää mitään sanomista, ennen kuin tajusin ojentaa mikrofonin Antille. Istuin alas, hautasin pääni käsiini ja toivoin, että voisin kelata (mielellään jollain supernopealla pikakelauksella) koko päivän alkuunsa, tai vaihtoehtoisesti loppuunsa. Katsoin Mikkoa, joka istui rivin päässä. Jos hän ei ollut syntymäpäivilläni saanut minusta tarpeeksi huonoa kuvaa, olin varmasti onnistunut tänään loppusilauksessa.
Aamun yleisten puheiden jälkeen oli onneksi kahvitauon paikka. Yritin pysytellä Antin vanavedessä, mutta uusi opettajamme Anni työntyi kurvikkaat lanteet keikkuen väliimme ja hymyili Antille hunajaisesti.
- Tulen sinun kanssasi, kun en vielä tunne muita. Kiitos vielä, että opastit minut tänään perille!
Kuisman Seppo ja Mäkelän Kari tunkivat juuri sillä hetkellä auditorion penkeiltä käytävälle meidän väliimme ja jouduin katselemaan kaukaa, kuinka Anni lähti kahville Antin kanssa.
Miska-Tuulia odotteli minua auditorion ovella. Minä osoitin hänelle Mikkoa, joka kulki jo kauempana kohti opettajainhuonetta.
- Näitkö? pihisin Miska-Tuulialle, joka nyökkäsi syvään ja pihisi takaisin.
- Eikö tässä kaupungissa ole muita miehiä kuin meidän koulun miehet? Mennään äkkiä, minä en halua joutua samaan pöytään Jarin kanssa!
Katsoin kaihoisasti Antin pöytään, mutta siellä ei ollut enää tilaa. Asetuimme Miska-Tuulian kanssa omaan pöytään, mutta ehdimme hädin tuskin istua alas, kun tajusin, että Mikko oli asettumassa meidän pöytäämme kädessään hyveellisen hillitty teekuppi. Katseemme kohtasivat. Sydämeni löi. Minun piti sanoa jotain. Meidän pitäisi kuitenkin tehdä töitä yhdessä seuraavan vuoden ajan. Vedin syvään henkeä ja hymyilin kauniisti.
- Ai, hei, sinähän olit se uusi opettaja. Minä olen Elina.
- Niin, mehän olemmekin jo tavanneet.
- Todellako? Olet varmaankin erehtynyt! Minä olen aika tavallisen näköinen, olen huomannut, että minun näköisiäni naisia kävelee vastaan kolmetoista tusinassa, ellei jopa neljätoista tai viisitoista...
Yritin sulkea suuni, ennen kuin uppoaisin syvemmälle selittelyn suohon, mutta Mikko mokoma vielä jatkoi:
- Ei, kyllä me tapasimme viime lauantaina, mutta olit ehkä niin humalassa, ettet muista. Sinä vielä itse asiassa...
Apua, Mikko aikoi kertoa oksennustarinan kaikkien kuullen! Keskeytin Mikon äkkiä:
- En minä ollut ulkona viime lauantaina! Se oli varmaan... kaksoissiskoni. Me olemme hyvin, hyvin samannäköisiä. Identtiset kaksoset itse asiassa.
- Onko sinulla kaksoissisko? Enpä tiennytkään!
Marja-Sisko oli tullut taakseni asettuakseen pöytäämme ja kuullut kaiken. En voinut enää perääntyä valheestani, joka oli tarkoitettu vain Mikon korville.
- Kyllä, minulla on kaksoissisko. Ei ole vain tullut puheeksi, koska me näemme aika harvoin. Koska hän asuu tosi kaukana, ulkomailla itse asiassa. Eikä käy juuri koskaan täällä... Paitsi tietysti viime lauantaina.
Biologian opettaja Marja-Sisko kiinnostui heti mahdollisuudesta saada kaksoset tunnilleen ja kyseli vielä lisää siskostani. Niinpä jouduin keksimään kuvitteelliselle kaksoissiskolleni ammatin ja kokonaisen elämäntarinan. Mikko kuunteli huvittuneesti hymyillen, kuinka kerroin kaksoissiskoni asuvan Australiassa ja työskentelevän kengurujen hoitajana eräässä hyvin pienessä ja tuntemattomassa eläintarhassa.
Kun kahvitauko lopulta loppui ja palasimme jatkamaan, huomasin Annin vieneen paikkani Antin vierestä. En voinut muuta kuin viedä Irmelin paikan Miska-Tuulian vierestä. Irmeli yritti puolestaan viedä Annelin paikan, jolloin Anneli ilmoitti, että hän istuisi samalla paikalla, kunnes jäisi eläkkeelle, ja Kuisman Sepon piti tietenkin päästä lohkomaan tilanteesta vitsiä, ja kaikki oli typerän Annin vika. Ajattelin positiivisesti, ettei päivä ainakaan enää voisi mennä enemmän pieleen. Rehtorikin piti mikrofonin tällä kertaa turvallisesti omissa käsissään. Minä en aikonut koskea enää ikinä yhteenkään tekniseen laitteeseen.
Rehtori aloitti, ja valmistauduin vaipumaan uneen.
- Seuraavaksi voisimmekin puhua hieman digiasioita. Että saisimme digiopetuksen ajan tasalle meidänkin koulussamme, otamme tänä vuonna käyttöön opetuksessa tablettitietokoneet.
Muut ympärilläni alkoivat supista innokkaasti. Minä nostin pääni käsistäni. Ei kai rehtori aikonut pakottaa minuakin käyttämään teknisiä laitteita?
- Se tarkoittaa sitä, että jokainen saa oman, henkilökohtaisen tablettitietokoneen koulun puolesta! Vastineeksi odotan jokaisen opettajan ottavan sen käyttöönsä ja hyödyntävän sitä opetuksessaan.
Rehtori ei ilmeisesti ymmärtänyt, mihin vaaraan hän saattoi alaikäiset oppilaamme. En todella tiennyt, mitä tekisin tablettitietokoneella, kun en osannut käyttää tavallistakaan tietokonetta. (Tuomaksen mukaan Facebook-päivitysten tekeminen ei ollut tietokoneen käyttötaito.) Minullekin kuitenkin jaettiin kaikille uusi tablettitietokone ja koulumme it-vastaava Jari ilmoitti antavansa meille käyttökoulutusta.
Istuimme siis loppupäivän tablettitietokoneet nenämme edessä ja yritimme tutustua niihin. Annillakin vaikutti olevan kovasti vaikeuksia, koska hän koko ajan kumartui lähemmäs Anttia mukamas kysymään jotain ja kihertelemään Antin vitseille. Minä en voinut kilpailla muuten kuin tuijottelemalla Anttia romanttisen seksikkäästi.
- Mikä tuo ilme on? Onko sinulla vatsavaivoja?
Miska-Tuulia katsoi minua sen verran huolestuneena, että ilmeisesti romanttisen seksikäs ilmeeni kaipasi yhtä paljon harjoitusta kuin tietokoneen käyttötaitoni.
Päivä oli todella koetellut lupaustani ajatella positiivisesti, mutta en aikonut luovuttaa. Ensinnäkin, minä ja Mikko olimme aikuisia ihmisiä ja voisimme varmasti toimia työkavereina tämän vuoden ajan. Toisekseen, työkaverini olivat ennenkin nähneet minut tukka länässä. Kolmannekseen, jos teinitkin käyttivät teknisiä laitteita aktiivisesti, kyllä kai minäkin pystyisin opettelemaan niiden käyttöä.
Päätin kuitenkin aloittaa vähemmän teknisestä laitteesta saadakseni itsevarmuutta. Kun päivä loppui, varmistin, että kaikki olivat lähteneet, ennen kuin hiippailin salaa auditorioon. Kissamaisen pehmein askelin hiivin auditorion eteen ja kaivoin mikrofonin laatikosta esille. Tuijotin mikrofonia hetken uhkaavasti ja sanoin:
- No niin, pirulainen, katsotaanpa, kumpi meistä on fiksumpi. Kuuluuko? Haloo? Huhuu?
30 ennen 30: Opettele ajattelemaan positiivisesti
tt5 j