30 ennen 30

4. Opettele ajattelemaan positiivisesti

Kun herätys soi viideltä lukuvuoden ensimmäisenä aamuna, nimittelin herätyskelloparkaani kelpo painavilla painokelvottomilla nimillä. Sitten muistin, mitä olin kirjoittanut 30 ennen 30 -listalleni edellisenä päivänä. Olin päättänyt tulla positiivisemmaksi eli toisin sanoen paremmaksi ihmiseksi. Ei enää ruikutusta ja riutumista, ei edes negatiivisia ajatuksia! Tulisin olemaan opettajainhuoneessa tunnettu hyytymättömästä hymystäni ja kuolemattomista kaskuistani, ja kun kaikkien harmiksi jäisin eläkkeelle, jäähyväiskorttini päällä lukisi "aina aurinkoiselle Elinalle".

Pyysin anteeksi herätyskelloltani. Ei ollut sen vika, että kauneuden eteen joutui joskus hieman kärsimään. Minun piti käydä suihkussa, föönata ja suoristaa hiukseni sekä meikata huolellisesti. Kaiken tehtyäni puin ylleni edellisenä päivänä ostamani harmaan kynähameen ja tyylikkään pinkin paidan. Katsoessani peiliin kuvittelin, kuinka Antti pysähtyisi katsomaan perääni, kun muuttuneena naisena kävelisin hidastetusti koulun pihan läpi aamuauringon paisteessa.

Ensimmäinen virheeni oli olettaa, että aurinko paistaisi, kun se ei ollut paistanut koko kesänä. Kun saavuin koulun pihalle, satoi kaatamalla, enkä minä tietenkään ollut älynnyt ottaa mukaan sateenvarjoa.

- Helvetin helvetti, kirosin, kunnes muistin taas positiivisuuden. - Siis himpuran hattarat!

Päätin odotella sateen vaimenemista omassa autossani. Muiden opettajien autot alkoivat jo olla pihamaalla. Mäkelän Kari (historia) oli taas vaihtanut autoa kesällä. Pyöräytin silmiäni ajatellessani, kuinka seuraavat viisi viikkoa kuuntelisin, kun hän kahvipöydässä luetteli joka ikisen uuden autonsa ominaisuuden. (Minun mielestäni hän olisi voinut ennemminkin vaihtaa iänikuisen villapaitansa.)

Saija (matematiikka) ajoi pihaan valtamerilaivan kokoisella perheautollaan ja kaivoi laukkunsa tukevien turvaistuimien takaa. Häntä seurasi samanlaisella autolla Marja-Sisko (biologia). Kun Kuisman Seppokin (tekninen työ) ajoi pihaan jarrut vinkuen, tiesin, ettei kello voinut olla kaukana pykälästä. En halunnut myöhästyä heti ensimmäisenä aamuna, mutta vettä tuli niin, että räystäät oksensivat yli, koulun ulkoseinää ei erottanut vesimuurin takaa ja asfaltilla oli tulva kuin keskikokoisessa keskieurooppalaisessa joessa.

Päätin, ettei pieni vesisade lannistaisi minua. Hyppäsin ulos autostani ja juoksin pihan poikki laukkuani sateensuojana käyttäen. Lohduttauduin ajattelemalla, että pieni sateen aiheuttama vaurio kampauksessani saattaisi vain tehdä lookini uskottavan luonnolliseksi. Saavuin läähättäen perille ja olin myöhässä vain puolitoista minuuttia (oman kelloni mukaan). Muita opettajia ei näkynyt naulakoilla enää, joten olin pahasti myöhässä (koulun kellon mukaan). Jätin märän takkini naulakkoon ja pinkaisin uudestaan juoksuun.

Ehdin juuri sopivasti auditorioon, kun rehtori rykäisi mikrofoniin.

- Yks, kaks, kolme. Toimiiko tämä? Kuuletteko te?

Rehtori ei ollut myöskään mikään mestari teknisten laitteiden kanssa, mikä oli hyvä, sillä muuten hän olisi saattanut pakottaa minutkin käyttämään niitä.

Paikalla olivat ensimmäisenä päivänä vain opettajat suunnittelemassa tulevaa lukuvuotta. Etsin katseellani istumapaikkaa kollegoideni keskeltä, mutta Miska-Tuulia oli jo saarrettu. Hän istui avuttoman näköisenä Irmelin (äidinkieli), Leenan (kotitalous) ja Annelin (uskonto) välissä. Heilautin hänelle kättäni. Hän nosti kätensä ilmaan kuin valkoisen lipun permanenttipäiden keskeltä.

Takarivi oli tietenkin jo täynnä ja keskivaiheilla Mäkelän Kari (vanhassa villapaidassaan) ja Kuisman Seppo istuivat vieretysten ja käsien liikkeistä päätellen joko jakoivat kalajuttuja tai autojensa teknisiä faktoja. Heidän edessään olevalla rivillä olisi ollut tilaa, mutta siinä istuivat Saija ja Marja-Sisko esittelemässä lastensa kesäkuvia. En kehdannut mennä yksin tyhjälle riville istumaan, joten minulle ei jäänyt myöhästymisen takia muuta vaihtoehtoa kuin mennä kaikkien välttelemään eturiviin.