Samuel matkasi junalla Pahajärveltä kohti Viimasaloa, josta hänen täytyisi ottaa vielä paikallisbussi Tuikkulaan. Viktor ja Aapo olivat kysyneet myös vanhemmiltaan luvan lähteä, sillä he eivät halunneet olla välirikossa Samuelin kanssa. Anteeksipyynnön jälkeen Samuel suostui taas puhumaan pojille.
"Miten sä ajattelit saada sun vanhemmilta luvan?" Aapo uteli heidän istuttuaan neljän ihmisen vastakkaisille paikoille junassa.
"Mä en tiedä. Isähän ei välitä siitä, minne mä olen menossa, mutta äiti saattaa kyllä saarnata. Mä lähden, päästipä se mut tai ei", Samuel vakuutti.
"Miten? Et sä voi karata, ne ilmottais poliisille ja sut löydettäis aika nopeesti, kun sä olet kertonut paikan minne sä olisit menossa", Aapo vastasi.
"No kai nyt, mutta kyllä mä keinon keksin. Mä haluan matkustaa Helsinkiin ja saada selvää mun — öh — tilan alkuperästä", Samuel kertoi.
"No joo, mutta jos sun vanhemmat ei anna lupaa, niin et sä pääse yhtään mihinkään", Aapo huomautti.
"Aapo Touko Tapio Järvinen, kuuntele mua", Samuel aloitti, mutta Aapo keskeytti murahtaen:
"Älä kutsu mua tolla nimellä."
"Asioista pitää puhua oikeilla nimillä", Samuel vinoili.
"Älä viitti, sä tiedät, että sun etunimet ei ole yhtä noloja ku mun", Aapo valitti.
"Ei sun nimissä ole mitään vikaa", Viktor vastasi.
"No on", Aapo mutisi, "miks mun nimet pitää olla näin vanhanaikaisia?"
"No ei mulla ole sen parempi, kun kaikki nimet alkaa samalla alkukirjaimella", Viktor tuhahti, "kuka antaa lapsensa nimeksi Viktor Veeti Viljami?"
"Meillä on parempaakin miettimistä, Aapo Tosi Tampio ja Viktor Vajaaälyinen Viisivuotias, meidän pitää vaihtaa junaa viiden minuutin päästä", Samuel sanoi ja pojat nauroivat kuorossa.
"Missä me oikein ollaan?" Aapo kysyi.
"Viinamäellä. Jos me jatketaan samassa junassa, me päädytään Ouluun", Samuel vastasi.
"Joo, ehkä me mennään mieluummin kotiin", Viktor naurahti.
"No kai nyt. Hei, me hidastetaan vauhtia, me ollaan jo Viinamäellä", Samuel huomautti.
"Hypätään äkkiä pois, nopeasti, Oulussa on kauheaa", Aapo valitti.
"Pää kii. Sä et ole koskaan edes käynyt siellä", Samuel vastasi.
"No niin, Samuel Erikoinen Mummeli, älähän riitele", Viktor naureskeli.
"Mikä mummeli?" Samuel kysyi hämmästyneenä.
"Jos mä olen Viktor Vajaaälyinen Viisivuotias niin kai sunkin nimestä saa jotain väännettyä", Viktor vastasi.
"No joo, mutta mulla ei ole kolmatta nimeä. Ja pitäisiköhän meidän ehkä lähteä ulos täältä? Viinamäki on pieni asema, ei täällä kauaa junat pysähdy", Samuel huomautti.
Pojat kävelivät ulos junasta. Toisella puolella laituria odotti jo juna, johon he vaihtoivat. Juna lähti liikkeelle ja pojat kulkivat reppujensa kanssa yläkertaan.
Poikia väsytti ja yksi kerrallaan he nukahtivat paikoilleen. Samuelin reppu oli hänen sylissään, Viktorin ja Aapon tavarat taas olivat yläpuolisella hyllyllä. Vaunussa ei ollut ketään muita kuin he.
Samuel heräsi siihen, kun heidän vierestään kuului tömäys. Samuel avasi silmänsä ja hätääntyi, kun heidän paikkojensa vieressä seisoi tuntematon mies. Mies oli ehkä kolmekymppinen, roteva ja lyhyt, ja hän selkeästi yritti varastaa heiltä jotain, mutta mitä? Reppuja? Niiden sisällä ei ollut kuin vaatteita, herkkuja ja lakanat. Niiden varastamisesta ei hyötyisi, ellei sitten olisi jokin kulkuri, jolla ei ollut vaatteita. Sitä mies ei kuitenkaan ollut. Mies oli hyvin huoliteltu, parta oli ajettu selkeästi vasta muutama päivä sitten. Kaulassa oli ristikoru, vasemmassa nimettömässä valkokultainen sormus. Hiukset olivat laitettu siististi kolme neljäsosaa -jakaukseen. Miehellä oli päällään siisti, muttei liian virallinen kauluspaita. Kaikesta näki, että mies ei todellakaan kuulunut yhteiskunnan vähävaraisimpiin. Mitä hän siis oikein teki Aapon repulla?
Mies ravisteli reppua ja tutki sen taskuja. Ukko näytti selvästi tietävän, mitä etsi. Keskittynyt ja päämääräinen katse kertoivat Samuelille, että mies etsi jotain tiettyä asiaa eikä vain yrittänyt ryövätä heidän matkatavaroitaan niiden arvon takia.
Adrenaliinin tulvahtaessa elimistöön aistit terävöityivät. Ääreisnäkö hämärtyi mutta eteenpäin näki tarkasti, pupillit suurenivat. Myös vampyyrin aistit heräsivät: torahampaat kasvoivat ja Samuel tiesi silmiensä vaihtavan väriä tuttuun leimuavan punaiseen, koska niitä poltteli hetken. Samuelissa käynnistyi aikojen alusta ihmisessä ollut vaistonvarainen tila: taistele tai pakene.
Samuel valitsi luonnostaan ensimmäisen. Mies ei ollut yhtä pitkä kuin hän, ja Samuel luuli, ettei miehestä olisi vastusta hänelle — siihen asti, kunnes mies löi Samuelia naamaan. Miehellä oli ilmeisesti nyrkkirauta hanskojen sisällä, sillä isku oli tuntunut kovalta miehen huonosta lyöntitekniikasta huolimatta. Samuel ei luovuttanut, vaan potkaisi miestä. Potkun seurauksena mies älähti; Viktor ja Aapo heräsivät. Viktor onnistui satuttamaan vierasta hyökkääjää. Aapo oli kolmesta kaikkein vahvin, ja hän sai miehen taltutettua.
Tilanne olisi ollut siltä osin ohi, mutta adrenaliini kuohui liian vahvana Samuelissa. Vampyyrin vaistot tuntuivat kuohuvan yli, ohittaen sen ihmisen, joka oli hänen sisällään, sen ihmisen, joka ei olisi koskaan tappanut ketään. Vampyyrin vaistot puskivat yli ihmisen tahdosta, ja Samuel hetkeäkään harkitsematta upotti kulmahampaansa kaulavaltimolle.
Veri maistui elämälle. Makeaa verta olisi voinut juoda niin kauan, että mies olisi vuotanut kuiviin, mutta Samuelin ihmispuoli palasi taas hallitsemaan ruumista. Järkytys tulvahti Samueliin, kun hän tajusi purreensa miestä.
Viktor yski vieressä ja voi pahoin. Aapo oli kalpea, haukkoi henkeään eikä hänkään näyttänyt hyvinvoivalta.
"Hitto, sä tapat sen!" Aapo huudahti.
"Mä päästin jo irti. Tää on tajuton, mut ei se kuollu. Ainakaan vielä. Noi puremajäljet pitää sitoo ja vähän äkkiä."
"No ehkäpä", Aapo vastasi ja kaivoi repustaan minikokoisen ensiapulaukun, joka oli hänellä kaiken varalta mukana. Se tulisi nyt todellakin tarpeeseen. Aapo hengitti vieläkin raskaasti ja Viktor näytti olevan shokissa.
Aapo kääri sideharsoa kahden ison pisteen muotoisen haavan ympärille. Verenvuoto oli tyrehtynyt, mutta pojilla ei ollut tietoa siitä, selviäisikö kasvoiltaan jo liidunvalkoinen mies hengissä.
"Seuraavana: Viimasalo. Nästa: Viimasalo. The next stop: Viimasalo", kuulutti miesääni junassa.
"Mitä me oikein tehdään? Jos me jätetään se tänne, tätä tapausta selvitetään. Me jäädään kiinni, koska joku varmasti tietää, että me oltiin täällä vaunussa. Ja joku todellakin huomaa, jos me raahataan kuolleen näköistä miestä meidän mukana ulos junasta."
"Me otetaan se mukaan. Aapolla on vaellusrinkka, se mahtuu sinne jos kaikki muut tavarat otetaan ulos."
Pojat tyhjensivät Aapon rinkan tavarat junan lattialle ja tunkivat vieläkin elottoman ja kalpean ruumiin rinkkaan juuri kun juna alkoi hidastaa vauhtiaan. Konduktööri saapui vaunuun ennen sen pysähtymistä.
"Mitä te teette? Junaa ei sotketa tällä tavalla. Laittakaa tavaranne takaisin", konduktööri vaati.
"Ei ne meidän ole", Samuel sanoi nopeasti heidän poistuessaan junasta.
Kesä oli viimeinkin tullut. Asfalttisella asemalaiturilla oli kuuma. Aamupäivän aurinko paistoi korkealta ja lämpötila oli reilusti yli kahdenkymmenen asteen. Viimasalon reilut seitsemänkymmentä tuhatta asukasta näyttivät kaikki olevan ulkona yhtä aikaa. Sää helli pyöräilijöitä, kävelijöitä, jäätelökioskin omistajia ja mehunmyyjiä. Vedetkin olivat varmaan jo lämmenneet, Samuel ajatteli ja halusi päästä Vanhansataman uimarannalle hyppimään kymmenestä metristä lämpimiin Kesäjärven aaltoihin.
Koulujen todistustenjako oli ollut eilen, lauantaina, mutta Tuikkulan yhdeksäsluokkalaiset saisivat todistuksensa postissa; he eivät päässeet luokkaretken vuoksi paikalle.
Samuel muisteli edellistä kesää: Hän ja Aapo olivat juuri saaneet mopokorttinsa — Viktor oli syntynyt vasta syksyllä, joten hänellä ei ollut vielä korttia — ja he olivat ajelleet ympäri kaupunkia jäätelöä syöden, uiden ja tyttöjä katsellen. Juuri silloin Samuel oli käynyt ensimmäisissä ja toistaiseksi viimeisissä bileissään.
"Samuel, mitä sä mietit?" Aapo kysyi.
"Mopoilua, uintia, jäätelöä ja mimmien iskemistä", Samuel sanoi ja virnisti.
"Meidän pitäisi ehkä liikkua", Viktor huomautti.
"Ihanko totta? No ei, kun jätetään tää ruumis tänne reppuun mätänemään, vaikka se ei kuollut ookkaan", Samuel hörähti ja sai Viktorin ja Aapon tirskahtamaan.
"Mitä me tehdään tälle painolastille?" Aapo kysyi kiskoen rinkkaansa parempaan asentoon. Mies oli onneksi lyhyt, joten Aapo jaksoi kantaa hänet ja hän mahtui rinkkaan.
"Me viedään se metsään", Viktor oivalsi, "ei kukaan usko sitä jos se tulee metsästä ja valittaa poliisille että joku ihminen on hyökänny sen kimppuun ja purru sitä kaulaan."
"Poliisisetä, poliisisetä! Joku paha setä tuli ja puraisi minua kaulasta ja tuli pipi", Aapo sössötti ja pojat nauroivat.
Pojat kävelivät betonista, lasiseinäistä ylikulkukäytävää pitkin asemarakennuksen vieressä olevalle ykköslaiturille. He kävelivät vielä hetken paikallisliikenteen pysäkille, johon ajanut linja-auto pysähtyisi Tuikkulassa. He etsivät rinkoistaan paikallisliikenteen bussikorttinsa ja leimasivat ne vihaisen näköisen kuskin mulkoillessa heitä ja heidän rinkkojaan epäilevän näköisenä.
Lukkolan kerrostalolähiöt näkyivät bussin ikkunoista, kun kaksi mummelia tuli bussiin sisään. Toinen valitti nykyajan elämästä ja valtion tuista ja eläkkeistä, toinen kuunteli ja nyökytteli vähän väliä. Kun hiljaisempi mummeleista vilkaisi Aapon rinkkaa, hän tajusi jonkin olevan vinossa.
Aapon kaksi hihatonta merkkipaitaa pursusivat ulos rinkasta; Aapo oli maksanut niistä yhteensä satasen viikkoa aiemmin eikä ollut suostunut jättämään niitä junaan.
Aapo tunki paidat voimalla takaisin laukkuun ja tunsi roiston likaiset hiukset kätensä alla. Aapo pudisteli käsiään ja katsoi ulos. He olivat Kanneltien kohdalla; Tuikkulaan olisi vielä kolmen minuutin matka.
Bussimatka tuntui kestäneen ikuisuuden, mutta viimein kirkkaansininen paikallisbussi pysähtyi Kynttilätiellä, josta ei ollut pitkä matka kenenkään pojista kotiin. He kääntyivät Marmoritielle, kohti Aapon kotia, sillä Aapon koti oli iso, vanha rintamamiestalo lähellä metsänreunaa.
Sammaleinen metsä toi poikien mieleen muistoja, kun he kävelivät korkean koivikon halki syvemmälle metsään, lähemmäs järven rantaa. Puuston reuna näkyi jo, ja vähän matkan päässä koivikko loppuisi jyrkkään, pari metriä korkeaan rantatörmään. Pojat olivat kerran yrittäneet käydä uimassa törmältä käsin, joka oli johtanut siihen, että Viktor oli melkein hukkunut ja heidän vanhempansa olivat raivoissaan.
"Mä en voi uskoo, että sä melkein tapoit ihmisen", Viktor sanoi hiljaa Samuelille.
"Tää ei tule toistumaan enää koskaan. Mä en tiedä, mikä muhun meni. Vaistot otti vallan, ne peitti ihmisyyden ja jätti vaan verenhimoisen vampyyrin jäljelle. Mulla keitti yli. Mutta mä vannon, että mä en tule koskaan puremaan enää ketään ilman, että mä harkitsen sitä tarkkaan."
"Ennen kuin sä harkitset sitä tarkkaan, mitä toi tarkoitti?" Aapo kysyi. Samuel ei vastannut.
"Eikö meidän olis vain helpompi nakata se ukkeli veteen ja upota? Likanen varas, sais mitä ansaitsis", Aapo huomautti.
"Älä viitti. Te paheksutte sitä, että mä melkein tapoin sen ja nyt aiotte ite hukuttaa sen. Jätetään se nyt vaan tähän."
Pojat ottivat lyhyenlännän, huomattavan pienen miehen ulos Aapon rinkasta, asettivat hänet kunnolliseen asentoon vehreän koivun juurelle.
"Kyllä se vielä herää. Sillä on pulssi, ei se kuollu ole", Aapo huomautti.
Pojat olivat hetken hiljaa. Koivut havisivat lämpimässä kesätuulessa. Kesäjärven leppeät mainingit löivät rantaan hiljaa muutaman metrin päässä.
"Ihanaa olla kotona", Viktor tokaisi.
(Pojat ovat taas kotona, mutta kaikenlaista kerkeää tapahtua vielä ennen kirjan loppua... >:) Lukijapoika kiittää lukeneita ja kuittaa. Anteeks tää myöhässä ilmestyminen, jospas mä saisin mun asiani selvitettyä ja kirjottaminen lähtis taas rullaamaan...)