"Lily pyydän, avaa ovi", äitini pyysi huoneeni ulkopuolelta.
"Ei! Jättäkää mut rauhaa", huusin itkiessäni hysteerisesti.
Siitä on kulunut nyt kaksikymmentäkuusi tuntia. Kaksikymmentäkuusi tuntia siitä, että jätin Mikaelin.
En mennyt tänään kouluun. Olin vain maannut sängyssäni mukavassa pyjamassani ja itkenyt.
Tiesin tehneeni virheen. Mutta tiesin myös tämän olleen ainoa keino.
Säpsähdin ajatuksistani, kun puhelimeni soi. Katsoin soittajan nimen ja painoin vihreää.
"Mm", sanoin kyynelien lomassa.
"Lily, mitä on tapahtunu? Miks sä et ollu koulussa tai miks Mikael ei ollu koulussa?" Emily kysyi langan toisesta päästä.
Itkuni vain yltyi kuullessani hänen nimensä.
"Ootko sä kotona?" Hän kysyi huolissaan.
"Mm", vastasin.
"Okei, odota hetki. Mä tuun sinne niin pian kuin mä pääsen", hän sanoi päättäväisenä ja sulki puhelun.
Ei mennyt kuin kymmenen minuuttia, kun alakerrassa soi ovikello.
Kävelin valmiiksi huoneeni ovelle ja avasin valmiiksi lukon. Pian Emily astui huoneeseeni, jolloin lukitsin oven hänen perässään.
Emily halasi minua, jolloin puhkesin taas hysteeriseen itkuun. Emily silitti lohduttavasti selkääni ja kuiski rauhoittavia lauseita korvaani.
Pian hysteerinen itku muuttui nyyhkytykseksi. Tuntuu, kuin kyyneleeni olisivat loppuneet.
Kävelin sängylleni. Istun alas ja vedin peittoni hartioideni ympärille. Emily istuutui vierelleni ja laittoi kätensä hartialleni.
"Mitä on tapahtunu?" Hän kysyi huolestuneena.
"Mä.. Mä.." Aloitin, mutta en pystynyt sanomaan sitä loppuun. Sydäntäni raastoi sanoa se.
"Sä mitä?"
"Jätin Mikaelin", vastasin kyyneleet kihonneena silmiini.
Emily halasi minua lohduttavasti.
"Kaikki oli vaa meitä vastaa, ja sen lisäks Mikael käy vielki tappelemassa. Mä.. Mä ajattelin, että tää olis ollu paras vaihtoehto", kuiskasin kyyneleideni lomassa.
"Shh, ei sun tarvii selittää. Selitä sitte, kun oot valmis", Emily lohdutti.
Olin surullinen ja onnellinen samaan aikaan. Olin surullinen, koska tässä kävi näin. Olin onnellinen, koska olin saanut hyvän ihmisen elämääni.
***
On kulunut viikko siitä, kun jätin Mikaelin. En ole ollut koulussa, joten Emily ja Josh ovat tulleet katsomaan vointiani.
"Hei, nyt oikeesti. Sä et voi jäädä tänne ikuisiks ajoiks", Emily sanoo vakavana.
"Ja raikas ilma tekis sulle oikeesti hyvää", Josh lisäsi.
Kohautin hartioitani.
"En mä oikee tiedä. Tai siis, mä pelkään, että törmään häneen", sanoin.
"Pyh, turhaa sä sitä mietit", Josh vastasi välinpitämättömästi, mutta hänen silmistään paistoi surumielisyys.
"Me ymmärretään, että tää on sulle rankkaa, mutta et sä voi kuitenkaan jäädä tänne kotii ikuisiks ajoiks", Emily jatkoi.
"Kiitti tarjouksesta, mutta mä varmaan jään tänne kotiin viel", sanoin.
"Okei. Me lähdetään tästä sit, ilmottele, jos tarviit jotain", Emily sanoi ja halasi minua, jonka jälkeen he lähtivät.
Katsoin ulos ikkunasta, kun Emily ja Josh kävelivät käsi kädessä. Kasvoilleni nousi hymy.
Otin yöpöydältäni kirjan ja luin sitä. Ajatukseni alkoivat kuitenkin harhailemaan.
Emily ja Josh olivat oikeassa. En voisi jäädä kotiin ikuisiksi ajoiksi. He eivät olleet ainoita, jotka ajattelivat niin.
Alex ja vanhempani olivat töissä ja eivät olleet jättäneet kotiin mitään ruokaa. Jos halusin syödä jotain, minun täytyisi mennä kauppaan.
Otin vaatekaapistani mustat farkut ja tummanlilan pitkähihaisen. Laitoin nopeasti kulmani, peitin tummat silmänaluset ja laitoin ripsiväriä.
Kävelin alakertaan ja otin keittiönpöydältä isän jättämät rahat. Laitoin kengät jalkaan ja takin päälleni, jonka jälkeen astuin ulos.
***
Minulla ei ollut hajuakaan, mitä söisin. Olin kiertänyt kauppaa jo jonkun aikaa, mutta en edelleen tiennyt, mitä halusin.
Pian löysin itseni hedelmäosastolta. En kyllä tiennyt, mitä etsin täältä. Ajatukseni katkesi, kun kuulin tutun äänen viereltäni.
"Täällähän näkee tuttuja", kundi naurahti iloisesti.
"Kiva kuulla, että oot kerranki hyvällä päällä", naurahdin itsekin ja käännyin katsomaan Jacobia.
Hän hymyili, mikä ihmetytti minua todella paljon sillä en ollut nähnyt häntä ennen sellaisena.
"Mikäs sua nyt noin paljon hymyilyttää", kysyin ihmeissäni.
Jacob naurahti uudelleen ja veti muutaman kerran kätensä hiuksiensa läpi.
"Oon kuullu vähän juttuu", hän sanoi salaperäisesti.
"Mitä juttuu?" Mielenkiintoni heräsi.
"Että olisit eronnu Mikun kaa", hän sanoi.
Sydäntäni vihlaisi.
"Joo, se pitää paikkaansa. Mut mä en haluis nyt puhuu siitä", vastasin niellessäni kyyneleitä.
En haluaisi nyt itkeä.
"Okei. No, mitä sä tällä kertaa etit?" Jacob kysyi.
"Mä en oikeestaan tiedä. Mun pitäis ostaa jotain, mut en sit tiedä mitä", vastasin.
Jacobin ilme muuttui hetkeksi mietteliääksi.
"Mulla on parempi idea ", hän sanoi ja tarttui kädestäni, jonka jälkeen hän lähti kuljettamaan minua ulos kaupasta.
"Mihin me mennää?" Kysyin ihmeissäni.
"Mä vien sut yhtee hyvään konditoriaan", hän vastasi päättäväisesti.
En pistänyt vastaan sillä eihän minulla ollut muutakaan tekemistä ja seura kelpasi aina.
Ei mennyt aikaakaan, kun saavuimme kahvilaan, joka sijaitsi noin parisataa metriä kaupasta.
Astuimme sisään ja katselin ympärilleni. Täällä oli paljon pöytiä. Kassan lähellä oli salaattibaari, jossa oli myös tarjolla päivän keitto. Kassan yhteydessä oli paljon erilaisia leivoksia.
"Sä voit ottaa, mitä haluut. Mä maksan", Jacob sanoi.
Katsoin häntä yllättyneenä, jolloin hän naurahti.
"Jos sä kerran vaadit", vastasin ja menin salaattibaarin luo.
Otin lautasen ja lappasin siihen paljon salaattia ja muutaman palan kanaa. Otin vielä viereisestä korista leipää ja menin istumaan.
Jacob tuli pöytään kahvin ja vesilasin kanssa.
Söin lounastani nauttien. En ollut pitkään aikaan syönyt näin hyvää kanasalaattia. Tänne pitäisi tulla uudestaan.
"Onks sul mitää menoo muuten tänää?" Jacob kysyi hörpättyään kahvistaan.
"Eipä oikeestaa. Kuinka nii?" Vastasin uteliaana.
"Eiku aattelin vaa sitä, että haluisitko viettää mun kaa iltaa", hän virnisti omahyväisenä.
"Voisinhan mä", vastasin ja jatkoin salaattini syömistä.
"Okei, hyvä. Mul on vanhal koulul yks juttu ja sit oon vapaa. Käviskö, että tulisit joskus viiden aikaa?" Hän sanoi.
"Onks siel joku tappelu?" Kysyin välinpitämättömänä.
"On"
"Ethän murjo sit ittees verille?" Varmistin.
En haluaisi enää olla jonkun toisen sairaanhoitaja.
"Jos et oo sattunu huomaamaan, niin mulla ei oo tapana hävitä", hän sanoi omahyväisellä äänellä.
"Nii nii", naurahdin.
"Nii-i. Mut käykö sulle siis viiden aikaa?" Hän varmisti.
"Joo käy. Ja kiitti muuten, kun maksoit tän mun salaatin", sanoin.
"Eipä mitää", Jacob naurahti ja keskittyi taas kahvinsa juomiseen.
***
Katsoin kelloa. Se näytti kymmentä vaille viittä. Kävelymatkaan menee suurin piirtein kymmenen minuuttia, joten nyt olisi hyvä aika lähteä kävelemään, jos ajattelin olla koululla viideltä.
Kävelin eteiseen, laitoin kengät jalkaani ja takin päälleni.
Astuin ulos, jossa ei onneksi ollut vielä kovin hämärää. Laitoin kuulokkeet korviini ja kuuntelin koko matkan ajan musiikkia.
Saavuttuani vanhalle koululle otin kuulokkeet pois korvistani ja laitoin ne taskuuni.
Koulun pihalta kuului taas samanlaisia kannustushuutoja. Kävelin taas yleisön sekaan, mutta tällä kertaa en halunnut eturiviin vaan pysyttelin aivan takana.
Huutojen perusteella tappelu oli päättynyt ja porukka alkoi jakaantua kahteen eri riviin, jolloin näin juuri äsken tapelleet henkilöt.
Jacob seisoi uljaana, jolloin ymmärsin hänen voittaneen tappelun. Katsoin vähän tarkemmin hänen kasvojaan ja huomasin vain hänen huulensa auenneen vähäsen.
Siirsin katseeni polvillaan olevaan vastustajaan, joka mitä ilmeisemmin oli hävinnyt.
Samalla sekunnilla jokin sisälläni liikahti, ja sydäntäni vihlaisi ikävästi.
Hänellä oli ruskeat hiukset ja nostaessaan katsettaan, tunnistin hänen pähkinänruskeat silmänsä.
"Mikael?" Hento kuiskaukseni hävisi pienen tuulenpuuskan mukana pidätellessäni kyyneleitä.
//Jes, sain tänki luvun lopulta valmiiks!
Toivotan tällee vähän myöhässä oikein hyvää joulua! ❤️
Ja mitä ihmettä?! Mun tarinalla on menny 5K lukukerta rikki ja ei oo pitkä matka siihen 6K:hon!
Kiitos niin paljon teille kaikille! ❤️❤️
MUISTAKAA KOMMENTOIDA JA PAINAA TÄHTEÄ, JOS PIDITTE!! ❤️❤️❤️