Tuntuu kuin itkisin vuosien surun ja epätoivon yhdellä kertaa. Sisälleni on kertynyt niin monia tunnelukkoja, että niiden avaaminen voisi hajottaa minut palasiksi. En voi päästää niistä irti kokonaan edes nyt, koska se tuhoaisi minut. Edes Chris ei voisi silloin liimata minua takaisin kasaan.
Veljeni on vain hiljaa, katsoo vierestä kun suren, pitää minut kasassa. Minun olisi jo kauan sitten pitänyt kiittää häntä siitä, että ilman häntä en olisi selvinnyt näinkään pitkälle, mutta en pysty siihen enää. Toivon, että hän tietää kuinka kiitollinen olen ilman, että minun täytyy sanoa se hänelle. Olen vellonut omassa katkeruudessani jo liian pitkään muuttuakseni yhdessä päivässä.
"Anteeksi", sanon nyyhkyttäen, koska se on paras mihin tällä hetkellä pystyn. Loppujen lopuksi sanat anteeksi ja kiitos ovat hyvin lähellä toisiaan. Kuten "anteeksi että pilasin kaiken, mutta kiitos että annat minulle anteeksi".
"Sinulla ei ole mitään anteeksi pyydettävää", hän vastaa, vaikka me molemmat tiedämme sen olevan valhe. Hänen persoonansa vain sattuu olemaan sellainen. Hän ei valehtele muuten kuin tehdäkseen muut tuntemaan olonsa paremmaksi. Hän tekee kaiken vain muiden puolesta.
"Miksi sinä teet tämän?" kysyn. "Olen aina ollut vain hirveä sinulle, hirveä kaikille. Sinun ei pitäisi olla minulle ystävällinen. Sinun kuuluisi vihata minua."
"Olet siskoni. En voisi ikinä vihata sinua." Hän katsoo minua lempeästi, ilman hiventäkään pettymystä tai katkeruutta katseessaan. Pyöräytän silmiäni vihaisesti ja huitaisen kyyneleet pois kasvoiltani.
"Lopeta!" huudan päin hänen naamaansa. Suruni on muuttunut vihaksi niin kuin se aina tekee. "Minä en ansaitse tätä, ja sinun kuuluisi tietää se!" Chris katsoo minua surullisesti, säälien. En kaipaa hänen sääliään.
Nousen sängyltäni ja myrskyän veljeni ohi huoneeni ovelle. Rynnistän Chrisin kavereiden ohitse, ja suuntaan takaisin ulos. Minulla ei ole mitään päämäärää, ei mitään paikkaa minne voisin mennä, mutten voi jäädä kotiinkaan. En halua saada jatkuvaa muistutusta siitä, kuinka täydellinen veljeni on ja kuinka minä en. Hän antaa aina anteeksi, tein minä mitä vain. Surullista siinä on se, että hänen aina täytyy tehdä niin, antaa anteeksi. Hän tekee niin, vaikken edes pyydä.
"Sarah!" kuulen ties monetta kertaa samana päivänä. Hymyilen katkerasti ja pakenen taas. En ole ihminen, joka olisi pelastamisen arvoinen. En saa ketään tuntemaan oloaan halutuksi ja tarvituksi. En ole satuprinsessa, jota kaikki rakastavat. En ole tarinoiden sankari, en kenenkään lempihahmo. Olen itsesäälissä rypevä raukka, joka on liian peloissaan antaakseen kenenkään rakastaa itseään.
Annan katkeruuden kasvaa sisälläni kulkiessani autotien yli, kun kesken matkan tajuan katsoa sivulleni. Autonvalojen välkähtäessä silmiini en vielä ymmärrä väistämätöntä. En jähmety niin kuin elokuvissa tehdään, maailmani ei hidastu tai nopeudu. Yritän vain yksinkertaisesti kiihdyttää vauhtiani päästäkseni ajoissa pois autotieltä, kun sitten auton sivu lennättää minut ilmaan ja pyörin. Maisema välähtää silmissäni niin, että tiedän muistavani tämän hetken ikuisesti - jos vain selviän. Kun tömähdän maahan, huomaan makaavani mahallani toinen poski asvalttitiellä. Nousen toisen käteni varaan tuijottaen tietä mieli sekaisena. En osaa jäsentää tuntemaani kipua, koska se tuntuu kohdistuvan kaikkialle.
Kaikki tuntuu menevän liian nopeasti, ajatukseni ovat vain sotkuinen vyyhti ja kipu saa kyyneleet valumaan silmistäni. Mielessäni pyörii ajatus, onko tämä sittenkin vain unta. Keskustelu veljeni kanssa tuntui niin todelliselta, etten ole varma mikä on totta ja mikä unta. Oliko keskustelu sittenkin unta ja tämä totta? En ole enää varma mistään, sillä en koskaan ajatellut näin käyvän minulle.
Viimeisillä voimillani pyöräytän itseni selälleni, ja jalkani päätyvät koukkuun kykenemättöminä suoristumaan. Tuijotan taivasta orastava paniikki vatsanpohjassani. Pelkään, että seuraava auto tulee, ei näe minua ja olen mennyttä.
"Voi Luoja!" kuuluu huuto. Melkein odotan nimeäni huudettavan taas, mutta huutaja taitaa olla sanaton. "Soittakaa ambulanssi!" kuuluu toinen, etäisempi huuto. Olen täydellisen tajuissani, mutta toivon etten olisi. En haluaisi olla tässä hetkessä mukana. Haluaisin vain käpertyä johonkin hiljaiseen nurkkaan lukemaan hyvää kirjaa ja unohtamaan, että elämälläni ei ole tähän mennessä ollut ainuttakaan hyvää tarkoitusta.
Mielessäni käy ajatus, että hyvän ja pahan tasapainon on pakko säilyä. Jos elämäni on tähän asti ollut läpikotaisin kurjaa, enkö kohta ansaitsisi onnellisen loppuni? En voi kuolla näin, en nyt, en kun en ole vielä ehtinyt elääkään.
"Sarah", kuuluu hiljainen kuiskaus veljeni huulilta. Hän katsoo minua kauhuissaan, ja tuijotan takaisin kyyneleiden täyttämin silmin. Kun näen huolen ja kauhun hänen silmissään, hengitykseni kiihtyy. Hän on aidosti huolissaan minusta, ja se sattuu. En halua hänen kärsivän vuokseni, vaikka me molemmat tiedämme jo tähän mennessä, että selviän kyllä. Kaikki ovat jo huomanneet tilanteen, se ei voi muuttua pahemmaksi. Silti hän on huolissaan, niin huolissaan että se on viedä häneltä järjen.
Alan täristä holtittomasti, kun kuulen jonkun äänen puhumassa puhelimeen, kuvailemassa tilannetta ja tapahtumapaikkaa. Sillä hetkellä tajuan, että tämä tosiaan tapahtuu. Mikään uni ei ole näin todellinen. "Minkä ikäinen olet?" minulta kysytään. "Kuusitoista", vastaan. Minulta kysytään samoja kysymyksiä yhä uudestaan. Mikä on nimeni, ikäni, syntymäpäiväni, sosiaaliturvatunnukseni... ja taas nimeni, ikäni, syntymäpäiväni. Samat kysymykset aina vain, kysyjä vain välillä vaihtuu.
Tilanne pyörii mielessäni uudestaan ja uudestaan, ajatukseni ovat pelkkää väritöntä sekamelskaa. Autoa ajanut naiskuski itkee hysteerisenä ja pyytelee anteeksi. Hämmentyneenä vastaan vain, ettei se haittaa. Minun vikanihan se oli. Jo pienenä olin ylpeä taidostani kävellä autotien yli omin voimin, katsoen vasemmalle ja oikealle ja taas vasemmalle. Olisi pitänyt muistaa, että sitä taitoa ei kannata unohtaa. Olisi pitänyt tajuta, ettei elämää tai vahingoittumattomuutta voi pitää itsestäänselvyytenä.
Ihmisiä alkaa kerääntyä lähistölle. Autoja yritetään ohjata jatkamaan matkaa sivusta. Ihmiset katsovat uteliaina, hämmentyneinä, pelästyneinä. Pidän katseeni vuoroin taivaassa, vuoroin veljessäni. Chris on sanaton. Hän vain katsoo minua ja on hiljaa, kun vastailen jatkuvasti tulviviin kysymyksiin itkun ja tärinän särkemällä äänellä.
"Ei hätää", minulle sanotaan. "Hengität vain rauhallisesti. Ambulanssi tulee kohta."
Hengitän hyperventiloiden. En osaa rauhoittaa itseäni, sillä kaikki ympärilläni tapahtuva kaaos saa minutkin säikähtämään. Veljeni silmissä kiiluu kyyneleitä, mutta hän ei päästä niitä ulos. Hän on tottunut olemaan vahva.
Viimein kuulen ambulanssin tulevan. En osaa ajatella muuta kuin sitä, että se on tulossa hakemaan minua. Minään niistä kerroista, kun olen kuullut ambulanssin kiitävän ohitse, en ole kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Nyt tajuan, että aina sen kuullessani jotain on tapahtunut. Jotakuta on sattunut.
Olen niin syvällä omissa ajatuksissani, että seuraava hetki tuntuu menevän hetkessä. Suurin osa voisi ajatella, että kosteassa maassa makaaminen ambulanssia odottaen tuntuisi kestävän ikuisuuden, mutta tilanne tuntuu kulkevan silmänräpäyksien nopeudella. Kuulen joltain, että ambulanssin tulossa on kestänyt kymmenen minuuttia, mutta se on tuntunut sekunneilta. Olen liian sekaisin pitääkseni aikaa merkillä.
Minulta kysytään uudelleen samat kysymykset. Saan niskatuen tukemaan päätäni päävamman tai muun vastaavan varalta, ja minut kääritään johonkin, joka ambulanssityöntekijöiden mukaan estää minua liikkumasta, jotta mahdolliset vammat eivät pahentuisi. Sen jälkeen minut nostetaan paareille ja siitä ambulanssiin. Veljeni saa luvan tulla mukaan. Minulle jutellaan jatkuvasti, yritetään pitää minut rauhallisena.
Etäisesti kuunnellen ambulanssimiehen selitystä säikähdyksestä piiloutuneista verisuonista, en voi olla miettimättä, että minun täytyy muuttaa elämäntapaani. Jos olisin nyt kuollut, elämäni olisi voinut yhtä hyvin olla olematta. En vaikuttanut merkittävästi yhtään kenenkään elämään. Jos jatkan samaa rataa, tulen aina elämään turhaan.
Chris silittää toista poskeani hajamielisesti, sitä jota ei satu niin paljon. Hän on yhtä paljon omissa ajatuksissaan kuin minäkin, yhtä hämmentynyt ja sekaisin. Hän välittää minusta niin paljon, että tämä on hänelle jollain tavalla jopa pahempaa kuin minulle. Minun on pakko myöntää, että jos roolimme olisivat toiset, olisin ollut romahduspisteessä sekunnin sadasosaa nopeammin. En olisi kestänyt hänen loukkaantumistaan läheskään niin hyvin kuin hän kestää minun, mutta se ei johdu siitä, että minä välittäisin enemmän. Se johtuu siitä, että hän on vahvempi kuin minä.
En ole ennen tajunnut, että Chris on oikeastaan ainut, joka vielä välittää minusta. Minulla ei ole varaa menettää veljeäni. Minulla ei ole varaa menettää enää ketään.
Vasta nyt kunnolla tajuan sanonnan, että jokainen päivä pitäisi elää kuin se olisi viimeinen. Ennen ajattelin, että miksi pitäisi aina elää pelossa, miksi pitäisi murehtia epätodennäköistä, mutta eihän se sitä tarkoita. Sanonta vain tarjoaa sen yksinkertaisen faktan, että jokainen päivä voi olla viimeinen, joten tärkeitä asioita on turha siirtää huomiseen. Huomista ei koskaan tule. Nyt on aina tänään.
Jos siirtää elämänsä huomiseen, sitä ei koskaan saavuta.
----
Tämä on mulle henkilökohtaisesti tärkeä luku, koska oon puolitoista vuotta odottanut mahdollisuutta kirjoittaa laajemmin vastaavasta tilanteesta. Anteeksi, että sen kirjoittamisessa kesti (vaikka lupasinkin itselleni olematta pahoittelematta asiaa).