Epätäydellinen

LUKU 5

Tuntuu kuin itkisin vuosien surun ja epätoivon yhdellä kertaa. Sisälleni on kertynyt niin monia tunnelukkoja, että niiden avaaminen voisi hajottaa minut palasiksi. En voi päästää niistä irti kokonaan edes nyt, koska se tuhoaisi minut. Edes Chris ei voisi silloin liimata minua takaisin kasaan.

Veljeni on vain hiljaa, katsoo vierestä kun suren, pitää minut kasassa. Minun olisi jo kauan sitten pitänyt kiittää häntä siitä, että ilman häntä en olisi selvinnyt näinkään pitkälle, mutta en pysty siihen enää. Toivon, että hän tietää kuinka kiitollinen olen ilman, että minun täytyy sanoa se hänelle. Olen vellonut omassa katkeruudessani jo liian pitkään muuttuakseni yhdessä päivässä.

"Anteeksi", sanon nyyhkyttäen, koska se on paras mihin tällä hetkellä pystyn. Loppujen lopuksi sanat anteeksi ja kiitos ovat hyvin lähellä toisiaan. Kuten "anteeksi että pilasin kaiken, mutta kiitos että annat minulle anteeksi".

"Sinulla ei ole mitään anteeksi pyydettävää", hän vastaa, vaikka me molemmat tiedämme sen olevan valhe. Hänen persoonansa vain sattuu olemaan sellainen. Hän ei valehtele muuten kuin tehdäkseen muut tuntemaan olonsa paremmaksi. Hän tekee kaiken vain muiden puolesta.

"Miksi sinä teet tämän?" kysyn. "Olen aina ollut vain hirveä sinulle, hirveä kaikille. Sinun ei pitäisi olla minulle ystävällinen. Sinun kuuluisi vihata minua."

"Olet siskoni. En voisi ikinä vihata sinua." Hän katsoo minua lempeästi, ilman hiventäkään pettymystä tai katkeruutta katseessaan. Pyöräytän silmiäni vihaisesti ja huitaisen kyyneleet pois kasvoiltani.

"Lopeta!" huudan päin hänen naamaansa. Suruni on muuttunut vihaksi niin kuin se aina tekee. "Minä en ansaitse tätä, ja sinun kuuluisi tietää se!" Chris katsoo minua surullisesti, säälien. En kaipaa hänen sääliään.

Nousen sängyltäni ja myrskyän veljeni ohi huoneeni ovelle. Rynnistän Chrisin kavereiden ohitse, ja suuntaan takaisin ulos. Minulla ei ole mitään päämäärää, ei mitään paikkaa minne voisin mennä, mutten voi jäädä kotiinkaan. En halua saada jatkuvaa muistutusta siitä, kuinka täydellinen veljeni on ja kuinka minä en. Hän antaa aina anteeksi, tein minä mitä vain. Surullista siinä on se, että hänen aina täytyy tehdä niin, antaa anteeksi. Hän tekee niin, vaikken edes pyydä.

"Sarah!" kuulen ties monetta kertaa samana päivänä. Hymyilen katkerasti ja pakenen taas. En ole ihminen, joka olisi pelastamisen arvoinen. En saa ketään tuntemaan oloaan halutuksi ja tarvituksi. En ole satuprinsessa, jota kaikki rakastavat. En ole tarinoiden sankari, en kenenkään lempihahmo. Olen itsesäälissä rypevä raukka, joka on liian peloissaan antaakseen kenenkään rakastaa itseään.

Annan katkeruuden kasvaa sisälläni kulkiessani autotien yli, kun kesken matkan tajuan katsoa sivulleni. Autonvalojen välkähtäessä silmiini en vielä ymmärrä väistämätöntä. En jähmety niin kuin elokuvissa tehdään, maailmani ei hidastu tai nopeudu. Yritän vain yksinkertaisesti kiihdyttää vauhtiani päästäkseni ajoissa pois autotieltä, kun sitten auton sivu lennättää minut ilmaan ja pyörin. Maisema välähtää silmissäni niin, että tiedän muistavani tämän hetken ikuisesti - jos vain selviän. Kun tömähdän maahan, huomaan makaavani mahallani toinen poski asvalttitiellä. Nousen toisen käteni varaan tuijottaen tietä mieli sekaisena. En osaa jäsentää tuntemaani kipua, koska se tuntuu kohdistuvan kaikkialle.

Kaikki tuntuu menevän liian nopeasti, ajatukseni ovat vain sotkuinen vyyhti ja kipu saa kyyneleet valumaan silmistäni. Mielessäni pyörii ajatus, onko tämä sittenkin vain unta. Keskustelu veljeni kanssa tuntui niin todelliselta, etten ole varma mikä on totta ja mikä unta. Oliko keskustelu sittenkin unta ja tämä totta? En ole enää varma mistään, sillä en koskaan ajatellut näin käyvän minulle.

Viimeisillä voimillani pyöräytän itseni selälleni, ja jalkani päätyvät koukkuun kykenemättöminä suoristumaan. Tuijotan taivasta orastava paniikki vatsanpohjassani. Pelkään, että seuraava auto tulee, ei näe minua ja olen mennyttä.