“ A dancer dies twice — once when they stop dancing, and this first death is more painful.” — Martha Graham.
"Mä en tiedä, olisinko mä edes tässä enää jos en olis alottanut"
Entä nyt? Mitä pitäisi ajatella nyt?
Se syy, joka sai jatkamaan
Se syy, jolla perustelin itseni
Se syy, jolla piirsin tulevaisuuteni
Se syy, joka oli ainoa valo
Se syy, joka oli se ainoa kaltaisensa
On poissa.
Ne kaikki kerrat, kun sain tästä kaikesta syyn elää
Mitä niille tapahtuu?
Ne kaikki yöt, kun makasin kylpyhuoneen lattialla
Ne kaikki kerrat, kun istuin kylmän suihkun alla vaatteet läpimärkinä
Ne kaikki kerrat, kun päätin nousta ylös, koska minulla oli syy
Tuleeko niistä nyt mitättömiä?
Tuleeko niistä hukkaan heitettyjä?
Muuttuuko siitä lopulta vain kitumista, tekosyiden pidennyttämänä?
Sillä se syy ei ole täällä enää tekemässä tehtäväänsä
Ja puuttumisellaan saa kyseenalaistamaan läsnäolonsa myös menneisyydestä
Kaikki on harmaata
Kaikki on tyhjää
Mutta samaan aikaan, jotain tuntuu vain räjähtävän värisevän kehoni sisällä
Päätä särkee
Kurkkua kuristaa
Rintaa puristaa
Kaikki se kova työ
Kiipeäminen askel askeleelta eteenpäin, hiljalleen ylöspäin
Miksei kukaan varoittanut, miten pitkä matka täältä onkaan pudota?
Kiepun vain ilmassa kun putoan alas, yritän tarttua edes yhteen askelmaan niistä portaista, joita olin vaivalla kiivennyt
Mutta kaikki se vain vilisee silmissä ja katoaa sumun taakse
Kun putoan mustaan pimeyteen, johon en uskonut enää palaavani
Se viimeinen kumarrus, joka tuntui loputtoman pitkältä
En osannut edes päättää olisiko ollut helpompaa olla tiedostamatta, että se oli viimeiseni?
Silloin se ei ainakaan olisi sattunut niin paljon
Mutta viimeinen kumarrus, kun sen tiesi viimeisekseen, se tuntui painavammalta
Ja kun se oli ohi, tuntui kaikki entistä synkemmältä
Kun katossa roikkuneet, suuret ledivalot menivät pois päältä
Niiden mukana sammui myös se valo sisälläni
Enää vain pitäisi oppia elämään ilman sitä valoa
Elämään ilman intohimoa