"Ooks kohta valmis?" huoneeseen ilmestyny Dankku kysyy.
"Joo" sanon laittaessani ripsiväriä ripsiini. "Jännittäks sua?" kysyn. Tänään on siis se päivä, kun Dankun iskän deitti tulee käymään täällä.
"Eipä juuri. Oon aika hyvin tottunu faijan uusiin naisiin" Dankku sanoo ja istahtaa sängylleen.
"Naistenmiehiä molemmat" totean ja Dankku kattoo mua huvittuneena.
"Ai mä naistenmies?" hän kysyy virnuillen.
"Juu" vastaan. Laitan vikaksi vielä settings sprayn ja sitten oon valmis. Käännyn kattomaan Dankkua.
"Mä oon vaan yhen naisen mies" Dankku sanoo ylpeästi.
"No siitä miehestä en ois nii varma enemmänki pikku poika" virnuilen.
"Kuules nyt oon mä sulle aika monta kertaa mun miehekkyyden todistanu" Dankku sanoo ja hymyilee vinosti.
Katson häntä huvittuneesti. Vittu ton kaa.
"Tuu tänne apina" Dankku käskee ja levittää kätensä. Nousen tuolilta ja meen Dankun päälle makaamaan. Makoillaan siinä ihan hiljaa kiinni toisissamme.
Nyt on jo torstai lähetään huomenna takas kotii. Täällä on ollu oikeesti yllättävän hauskaa. Dankun iskä on super mukava. Aika samanlainen ku Dankku. Dankku on kuitenki satakertaa pahempi. Oltiin eilen koko porukalla rannalla, kun oli nii kuuma päivä. Ja voi kuinka joka ikinen kuolas ton idiootin perään. Mun ois rehellisesti mieli tehny repii niitten joka ikisen silmät irti. En kuitenkaa suorittanu tätä suunnitelmaa. Dankku saa mus ihan uusii piirteit esiin, koska en mä ennen oo ollu näi mustasukkanen. Mustasukkasuudesta puheen ollen Ilona kysy Dankku näkee eilen. En oikeesti ymmärrä mikä sillä akalla viiraa päässä. Ollaan taas tänää menos hengaa Dankun kavereitten kaa ja mä en ehkä kestä, jos Ilona on siellä.
"Arvaa mitä mä just tajusin" Dankku sanoo yhtäkkiä.
"Noh?" kysyn.
"Etten mä oo antanu vieläkää mun synttärilahjaa sulle" Dankku sanoo ja alkaa hipsutella mua. Rakastan yli kaiken kun se tekee tolleen.
"No anna nyt" sanon.
"Ei se oo mukana saat sen sitte huomenna"
"No höh"
Pyörähdän Dankun päältä hänen viereensä.
"Mitä me tehään huomenna?" Dankku kysyy ja kohottautui käsiensä varaan mun ylle.
"Emmä tiiä jos vaa hengaillaa täällä" ehdotan. "Katotaa vaik jotai elokuvii emmä tiiä"
"Ai meinaaks vähä Netflix & chill?" Dankku kysyy tuo typerä virne naamallaan.
"Oo vittu hiljaa" sanon pyöräytän silmiäni.
"Tykkäät kumminki" Dankku sanoo ja painaa yhtäkkiä huulensa huulilleni. Hetkessä oon taas Dankun päällä huulet edelleen hänen huulillaan. Rakastan tätä tunnetta enemmän kun mitään. Rakastan kun jokanen suudelma tuntuu siltä ettei oltais suudeltu ikuisuuteen. Rakastan perhosia jotka lentelee mun vatsassa ympäriinsä. Suudelma syvenee aika nopeesti. Molemmat meistä tietää ettei voida tehä nyt mitään enempää, koska se nainen on kohta täällä. Tunnen kuitenkin kohouman allani. Vetäydyn Dankun huulilta irti ja katon häntä kulmat koholla. Dankku vaan nauraa ja vetää mut takasin. Dankun huulet vastaanottaa mut innoissaan. Ei mee varmaan ees minuuttia ku alhaalta kuuluu huuto.
"Nuoriso tulkaas alas Lotta tuli" Nico huutaa.
Irrotan itseni taas Dankun huulilta ja katson häntä vähän paniikissa.
"Ei vittu saatana" Dankku parahtaa.
En voi muuta ku olla nauramatta.
"Ei vittu naurata. Nään sen ekan kerran ja millasen kuvan mä annan itestäni vittu muna pystyssä" Dankku sanoo totisesti. "Sun vikas"
"Ai mun?" sanon kulmat kurtussa. "Sä ite alotit suutelemalla mua"
"I know mut oot liian kuumis" Dankku sanoo ja pussaa mua nopeesti huulille.
"Daniel!! Ellen!! Tulkaa nyt!" Nico huutaa uudelleen.
"Joo joo venaa nyt hetki!" Dankku huuta takasin.
"Noniin rakkaani laitas ittes kuriin ja mennää hurmaamaa sun faijas nainen" sanon ja nousen ylös
"En oo tulossa vielä mee sä vaan edeltä" Dankku sanoo makoillessaan sängyllä.
"En ole menossa yksin" sanon. Uudet ihmiset pelottaa ihan liikaa emmä nyt uskalla kohdata sitä yksin.
"Ei se sua syö mee nyt mä tuun perässä" Dankku sanoo rohkasevasti.
"Kusipää" sanon. Peilailen itteeni peilistä ja sohin hiuksiani vähän säädyllisemmiks. Peilailen itteeni muutenkin. Mulla on ihan kiva asu tänään mustat farkku shortsit ja Dankun harmaa huppari. Tosi basic mutta toimiva.
"Tuut sitte heti ku saat ittes kuriin" käsken ja katon Dankkua tuimasti.
"Joo joo äiti max viis minuuttia"
Jätän Dankun huoneeseen ja suuntaan portaisiin. Mua oikeesti huvittaa koko tilanne aika paljon. Vaan meijän tuurilla käy tolleen. Saan olla ilonen, et mä en oo poika. Saattaisin hyvinki olla samassa tilanteessa.
"Mitäs sä siinä virnuilet?" Nico kysyy ihmeissään.
En ees huomannu et oon jo niitten näkökentässä. "Kunhan virnuilen" vatsaan.
"Missä se yks nyt kuppaa?" Nico kysyy katse portaissa.
"Se tulee kohta..." sanon ja pidän tauon "Meille tuli niin sanotusti vähän teknisiä ongelmia" sanon naurahtaen.
"Vai niin" Nico sanoo ja näyttää siltä, että olisi tajunnut jutun juonen.
"No mutta Ellen tässä on siis Lotta" Nico esittelee mut naiselle jota en oo ees vielä tajunnu kattoo. Herranjumala se on ku joku malli. Vaaleenruskeet puoli pitkät hiukset. Tosi kaunis ja pitkä. Jos tykkäisin tytöistä nii oisin varmaan just ihastunu.
"Moi" sanon Lotalle. En kuitenkaan kättele sitä tai mitään se tuntuu jotenki liian viralliselta.
"Moi sä oot varmaan Danielin tyttöystävä" Lotta sanoo ja hymyilee.
"Joo" vastaan. En oikeen osaa keskustella uusien ihmisten kaa varsinki jos ne on aikuisia.
"Mennää me vaan keittiöön jo edeltä kun tolla yhellä kestää" Nico sanoo lähtiessään keittiöön päin.
Tallustelen Lotan ja Nicon perässä keittiöön.
"Tilasin meille vähän nepalilaista. Ellen en ollu varma mistä sä tykkäät" Nico sanoo.
Sen sanottua mulle tulee ihan jäätävän huono olo, kun ruoan haju tunkeutuu mun nenään. Tunnen kun oksennus tekee tuloaan. Sen enempää ajattelematta otan jalat alleni. Juoksen suoraa tietä vessaan. Laitan oven lukkoon ja kyykistyn pöntölle. Juuri oikeaan aikaan, sillä tyhjennän koko vatsalaukkuni sinne. Yksi oksennus ei kuitenkaan riitä vaan oksennan vielä toisenkin kerran. Lösähdän pöntön viereen makaamaan. Mitä helvettiä ihan oikeesti. Mikä mulla on? Se on ensimmäinen kysymys mikä mulla tulee mieleen. Mulla tulee tasan yks juttu mieleen, jossa on tämmösii oireit. Mut ei ei se voi olla se. Työnnän koko ajatuksen pois mielestäni. En kerkee sen enempää miettiiä, ku kuulen hennon koputuksen ovelta.
"Ellen ootko sä okei?" hento naisen ääni kysyy. Se on Lotta ja oon siitä onnellinen, koska en jaksa Dankun huolehtivaisuutta just nyt.
"Joo mul tuli vaa vähän huono olo. Oon varmaa vaa syöny jotain sopimatonta" sanon hiljaisella äänen sävyllä, koska mun äänikin on kadonnu johonki.
"Okei no hyvä sitten. Jaksatko tulla meijän kaa syömään?" Lotta kysyy. Onpa se ihana, huolehtii musta, vaikka nähtiin ekaa kertaa tyylii 10 minuuttia sitten. No jotkut ihmiset vaan on luonnostaan tommosii. Vastaan Lotalle vaan joo.
Mun suussa maistuu ihan kuolema, hyi helvetti. Nousen ylös, ja mua alkaa heti huippaamaan. Ei saatan en saa nyt pyörtyy. Liun seinää pitkin takasin lattialle. Mun on pakko sulkee silmäni en pysty pitää niit aukikaa. Tuntuu, et oisin jossain huvipuistolaitteessa ja koko maailma pyörii. Nyt mun on pakko oikeesti mennä ennen ku noi huolestuu liikaa, tai ennen ku Dankku tulee alas. Se ei saa tietää tästä nyt, se huolestuis liikaa, enkä haluu tämmösellä näit vikoi päivii.
Nousen ylös ja ignooraan huippauksen. Juon vähän vettä suoraan hanasta ja se helpottaa vähän. Mun on pakko pestä myös kädet. Lähen vessasta ulos ja suntaan keittiöön. Siellä mua vastassa on kolmet silmäparit, jotka on kiinni mussa. Dankku ja Nico istuu pöydän toisella puolella ja Lotta toisella puolella. Kaikki noista näyttää siltä, että ne just puhu musta. Eli Dankku tietää. Voi vittu.
"Ellen voidaanko mennä nopee ylös" Dankku sanoo ja kuulen huolen sen äännessä. En jaksa nyt mitään vakavia keskusteluita.
"Jos syödään eka mulla on ihan karsee nälkä" sanon ja istuudun pöytään, Lotan viereen.
"Ellen ihan oikeesti" Dankku yrittää. Päätän ignoorata hänet täysin. Joo varmaan ihan vitun lapsellista, mut mä en oikeesti jaksa nyt. Saan hyvää tekemistä, kun tajuan tarvitsevani vettä.
Otan lasin yläkaapista ja täytän sen kylmällä vedellä. Mun on kuitenki pakko laskee se tiskipöydälle, koska se saatanan huimaus tulee takasin. Yhtäkkii mun korvissa alkaaa hirvee humina ja päähän alkaa jomottaa. Ajattelen ensimmäisenä et saan paniikkikohtauksen. Kuulen ku joku sanoo mun nimee mut en saa siitä mitään selvää. Sit taas ihan yhtäkkii kaadun maahan suorilta jaloilta ja mulla pimenee.
***
Tunnen jotain pehmeetä mun selän alla. Mul ei oo mitään muistikuvaa, et oonks mä nukahtanu vai mitä mulle on tapahtunu. Raotan mun silmiä ihan vähän en jaksa avata niitä viellä kokonaan. Nään kuitenki mun näkökentässä ruskeet huolestuneet silmät. Heti ku Dankku tajuu, et oon heränny se syöksyy halaamaan mua. Mut ei se kuitenkaan kovaa halaa, mulle tulee ihan semmonen olo, et se pelkää mun menevän rikki.
"Ellen vittu sä säikäytit mut" se sanoo. Mulla ei leikkaa, että mistä ihmeestä se höpöttää. Yritän muistella ja sit yhtäkkii muistan et pyörryin.
"Mä oon ihan kunnossa" sanon ja pelästyn mun käheetä ääntä.
"En mee tohon sä pyörryit" Dankku sanoo.
"Joo mulla on varmaan vaan verensokerit vähän alhaalla" sanon ja pyristelen Dankun otteesta irti. Dankku kattoo mua tutkivalla ilmeellä. Ei se varmaan ees usko mua. Mut en mä aio kertoo sille mun epäilyksistä siitä mikä mulla on.
"Ellen mikä sulla on?" Dankku kysyy. En voi estää kyyneliä tulemasta. Vittu nyt se ei ainakaan usko mua, helvetin mahtavaa. Käännän mun katseen pois Dankusta. En pysty kattoo sen huolestuneita silmiä, alan itkee vaan enemmän. "Onks tässä nyt jotain mitä mun pitäis tietää"
"Ei oo ei oo yhtään mitään" sanon ja mun ääni värisee ku viimistä päivää. Dankku laittaa sen kädet hellästi mun poskille ja kääntää mun katseen kattoo sitä. Se pyyhkii peukaloillaan mun kyyneliä.
"Voi rakas" Dankku sanoo ja kaappaa, mut taas halaukseen. Siinä on niin turvalista. Siinä tutut käsivarret mun ympärillä.
"Täällä kaikki ok?" olohuoneeseen ilmestyny Nico kysyy. Irrotaudun Dankusta.
"Joo" Dankku sanoo ja huomaan hänen pyyhkäisevän silmäkulmaansa.
"Okei mietittiin Lotan kanssa, jos katottais jotain leffaa" Nico sanoo
"Joo katotaan vaan" Dankku sanoo. Ite oon mielummin vaan hiljaa en luota omaan ääneeni nyt yhtään.
"Mahtavaa" Nico sanoo ja tulee myös sohvalle istumaan. Lottakin ilmestyy jostain perästä. Hän istuutuu Nicon viereen ja Nico nappaa hänet kainaloonsa. Ne on jotenkin niin hellyyttäviä.
"Onkos väliä mitä katotaan?" Lotta kysyy selaillessaan Netflixiä.
"Ei oo valitkaa vaan" Dankku sanoo.
Meen sohvalle makaamaan ja Dankku tulee mun vireen, mut se pitää muhun välimatkaa. Ihmettelen vähän sen käytöstä, mut toisaalta ihan hyvä. En välttämättä nyt pysty olla sen lähellä mua ahistaa ihan liikaa. En haluis uskoo omiin ajatuksiini, siitä mikä mulla on. Ei se voi olla totta.
Elokuva alkaa pyörimään, enkä pysty keskittyy siihen nyt yhtään. Onneks kukaan ei kysele nyt enempää, mut mä tiedän et Dankku haluu puhuu tästä vielä myöhemmin mut nyt saan hengähtää pari tuntia ja miettii joku hyvä selitys valmiiks.
***
"No se oli hyvä leffa se" Nico toteaa haukotellen.
"No totta kai se oli, kun mä sen valitsin" Lotta sanoo.
"Hohhoijaa. Daniel onks Ellenki ihan samanlainen" Nico kysyy ja kääntää katseensa Dankkuun.
"Häh?" Dankku kysyy. Ilmeisesti se oli omissa ajatuksissaan. Mitäköhän se miettii.
"Että onks Ellen yhtä mahdoton" Nico toistaa.
"Joo" Dankku vaan sanoo. Onpa se jotenki hiljanen ja emmä tiiä ahistunu.
Haukottelen isosti. "Mä taidan mennä lepää mua väsyttää ihan sikana" sanon ja sen enempää selittelemättä nousen ylös ja lähen yläkertaan.
Kävelen reippailla askeleilla portaat ylös ja sujahdan Dankun huoneeseen. Meen suoraan peiton alle. Mun on pakko soittaa tänään Allulle, mun on pakko puhuu jollekkin ihmiselle, jolle voin kertoo tän koko jutun ja kaikki mun ajatukset.
Kuulen kun ovi avataan. Sanomattakin selvää, et Dankku tulee sisälle. Se ei sano mitään, se vaan istuu sängyn reunalle ja huokasee kuuluvasti.
"Ellen mä haluun puhuu sun kaa tästä" se sanoo. En nää Dankun ilmeitä tai eleitä, koska makaan kyljellään selkä siihen päin.
"Ei puhuta pliis nyt" sanon. "Mehän lähetään kohta sinne sun frendien kaa"
"No ei tasan lähetä" Dankku sanoo ankarasti. Se saa mut kääntyy ympäri ja kattoo koko poikaa kulmat kurtussa.
"Miten nii ei?" kysyn ihmeissäni.
"Ellen sä just vittu pyörryit ja oksensit" Dankku toteaa.
"Nii? Mitä sitte? Ei se oo niin iso juttu" sanon.
"Ai ei oo iso juttu? Jos toi on sulle jotenki normaalia nii fine. Mut mulle se ei vittu oo. Tajuuks sä kuinka helvetisti mä oikeesti pelästyin, ku sä kaadut mun silmien edessä ihan suorilta jaloilta. Mun sydän nous kurkkuun, kun mun eka ajatus oli että sä tyylii kuolet. Sit ku en saanu suhun johonki puoleen tuntiin kontaktia ja voin kertoo et ne oli mun elämän hirveimmät puol tuntii. Ethän sä ees tiiä mikä sulla on. Mitä jos se on jotain vakavaa?" Dankku sanoo vakavasti. Se saa mut tuntee itteni ihan vitun kakaraks. Ei sitä tahallaan tee, mut silti saa. En osaa vastata sille mitään.
"Dankku..." yritän alottaa, mutta Dankku kuitenkin keskeyttää mut.
"Joten voitko sä vaan ymmärtää, ettei me olla tänään menossa yhtään mihinkään" Dankku jatkaa sen koko kehon kieli on ahdistunu ja muaki alkaa ahdistaa.
"Joo mä tajusin jo. Anteeks" sanon, koska en osaa sanoo mitään muutakaan.
"Ei sun nyt anteeks tarvii pyytää" Dankku sanoo ja sen äänensävy vähän heltyy.
"No pyysin silti" sanon "Mut emmä usko et tää on mitään vakavaa oon varmaa syöny jotain sopimatonta tai jättäny syömättä"
"Haluuks nyt jotain?" Dankku kysyy.
"En mä tarvii" sanon hymyillen.
"Ootko varma?" Dankku vielä varmistaa.
"Joo. Paitsi sun röökei tekis mieli" sanon virnuillen.
"Vai niin" senkin naamalle vihdoin nousee hymy.
"Jep" sanon ja nousen vauhdilla sängyltä ylös. Se ei todellakaan ollu hyvä idea mua alkaa taas huippaamaan. Rutistan mun silmät kiinni ja nostan käteni otsalleni.
"Ellen onks kaikki okei?" Dankku sanoo. Yhtäkkiä Dankku on mun luona ja se nostaa sen kädet mun käsivarsille.
"Joo mä vaan nousin liian nopeesti ylös" sanon ja yritän sivuuttaa koko huimauksen. Avaan silmäni, enkä kato Dankkua päinkään. Irottaudun sen otteesta ja nappaan askin ja sytkärin pöydältä.
"Missä mun puhelin on?" kysyn.
Dankku ei vastaa mitään se vaan osottaa sänkyä. Nappaan puhelimeni sängyltä. Oon jo lähtemässä, kunnes käännyn kattoo Dankkua. Seki on kääntyny kattoo mua ja sen aikasempi ahdistus on palannu. Sen näkee siitä hyvin.
"Heii" sanon ja kävelen Dankun luokse. "Mä oon kunnossa nousin vaa liian nopeesti ylös mul on ollu ennenki tommosta, eikä se oo vakavaa"
"Ootko varma?" Dankku kysyy epävarmasti.
"Oon" sanon niin vakuuttavasti, kuin vain ikinä pystyn. Totta puhuen en oo yhtään varma mua pelottaa ihan saatanasti se ajatus mikä mulla oikeesti on. Ei mul oikeesti koskaa oo ollu tämmöstä.
"En tiiä voinko päästä sua yksin röökille" Dankku sanoo. Se saa mut hymyilemään. Pakko myöntää, et toi sen huolehtivaisuus on välillä ihan sulosta.
Kohttaudun antamaan Dankulle pusun. Se saa Dankunki vähän hymyilemään.
"Mä pärjään kyllä. Lupasin sitä paitsi soittaa Allulle, kun sillä on joku tilanne päällä Benkun kaa" sanon. Vale. Mulla on vähän huono omatunto koko jutusta, mutta ei voi mitään. Mä kyllä puhun tästä Dankunki kaa, sit ku on oikee aika, mut se ei oo nyt.
"Okei" Dankku sanoo.
Lähen huoneesta portaita pitkin alakertaan. En onneks törmää kehenkään, en meinaa jaksais selitellä kenellekkään yhtään mitään.
Meen hissillä, musta ei just nyt oo portaisiin. Astun hissiin ja painan 1 kerroksen nappulaa. Vilkasen itteeni peilistä ja vähän järkytyn. Oonpas mä hehkeemä. Yritän sohia mun hiuksia vähän paremmin, mut ei siitä meinaa tulla mitään. Ihan sama antaa olla. Hissi saapuu alas jotenki ihan liian nopeesti. Kävelen ulos johonkin penkille, koska en viitti ihan oven eteen jäädä polttelemaan. Kumminki joku vanha elämäänsä kyllästyny papparainen tulee valittaa. Onneks ulkona on kesä parhaimmillaan, nii ei tuu kylmä. Koska mulla on vaan shortsit jalassa.
Sytytän tupakkani ja otan siitä muutamat savut, ennen kuin etsin Allun numeron ja soitan hänelle. Soitan facetimee, koska mun on pakko nähä sen ilmeet ja eleet. Puhelin tuuttaa hetken, kunnes Allu vastaa.
"Moi Ellen" Allu vastaa iloisesti.
"Moi" vastaan, mut en yhtään nii ilosesti.
"Noh kerro mitä on tapahtunu" Allu sanoo. Hän selkeästi tuntee mut jo ihan liian hyvin. En vastaa hetkeen mitään, vedän vaan savuja tupakastani. Tarviin nyt hermosavuja.
"Ellen haloo?" Allu huhuilee. "Onks Dankku tehny jotain vai jotain muuta tapahtunu? Onks Ilona käyny hermoille? Dankun iskän kaa draamaa? KERRO!"
Naurahdan Allun panikoinnille. "Eiei mitään semmosta" sanon ja pidän tauon. Vedän syvään henkeä ennen kun jatkan "Must tuntuu, et tää on nyt vähän pahempi juttu"
"Niin kerro vaan" Allu sanoo.
Alan selittää Allulle aikasemmin tapahtunutta oksentamista, pyörtyilyä ja huimausta.
"Ei vittu Ellen" Allu sanoo. "Mitä sä sanoit Dankulle?"
"Et oon vaan syöny jotain sopimatont. Se on ihan vitun huolissaan musta" sanon huokaisten.
"No ihan varmasti on, kuka vaan olis" Allu sanoo "Onks sulla mitään ideaa mikä sulla vois olla?"
"Onhan mulla ja mua pelottaa ihan vitusti" tunnen kyynelten nousevan silmiini.
"Hei rakas älä itke kaikki järjestyy" Allu sanoo lempeästi.
"Mut mitä helvettiä mä teen, jos mä oon raskaana? Mähän oon itekki vielä ihan vitun kakara" sanon ja äänen sävyni on aika kireä.
"Hei ei panikoida vielä. Onks sun menkat myöhässä? Ootteks sä ja Dankku käyttäny aina ehkäsyy" Allu kyselee.
Mietin hetken kaikkia viimesempiä kertojamme. Sit mulla välähtää.
"Ei vittu! Ei vitussa!" kiljasen yhtäkkiä. Tumppaan mun tupakan maahan.
"No mitä?" Allu kysyy.
"Sillon kun mentiin mökille nii ensimmäisenä iltana siellä. Me riideltii ja sen jälkee päädyttii sänkyy eikä me käytetty ehkäsyy" muistelen.
"Ei vittu" Allu henkäisee.
"Allu mä kuolen. Miten helvetissä mä kerron Dankulle?" kysyn ja nyt en voi enää estellä kyyneliä.
"Älä itke. Kyllä kaikki järjestyy, tehään raskaustesti yhessä kun tuut kotiin" Allu rauhoittelee.
Ei hirveesti tunnu siltä et kaikki järjestyis. Oon ihan vitun sekasin enkä tiiä mitä helvettiä mun pitäis tehä. En uskalla kertoo mun ajatuksista Dankulle, vaikka mun todellaki pitäis, mut en haluu huolestuttaa sitä turhaan. Enhän mä välttämättä ees oo raskaana.
"Paljon sä oot myöhässä?" Allu kysyy.
"Venaa" sanon ja meen kattoo mun menkkojen kierron "Oon 16 päivää myöhässä"
"Ou shit" Allu sanoo, koska se tietää et mun menkat on aina ihan ajallaan ne ei oo koskaan myöhässä.
"Mä en ehkä oikeesti pysty tähän" sanon ja kyyneleet vaan valuu mun poskia pitkin.
"Kyllä sä pystyt oon sun tukena. Sun pitäis kertoo oikeesti Dankulle kyllä se ymmärtää"
"Emmä pysty ihan oikeesti. Enhän mä ees välttämättä oo raskaana, en viitti antaa sille turhaa huolta" sanon.
"Ellen nyt ihan oikeesti järkee päähän ootte parisuhteessa ja Dankulla on oikeus tietää" Allu sanoo.
Tiiän että se on oikeessa, mut en mä oikeesti pysty. Mitä jos se jättää mut? Mitä jos se ei ymmärrä? Käyttäydyn ihan vitun itsekkäästi, kun en juttele sen kaa tästä. Jossain vaiheessa mun on pakko kertoo, en mä voi jättää tämmöstä asiaa kertomatta. En pysty sen kaa suhteeseen, jos jätän tämmösen asian vaan itelleni. Tai sit jos mä vaan lopetan koko suhteen sen kaa, sit mun ei tarvis kertoo sille ikinä. Mun pää oikeesti hajoo tähän.
"Mua ahdisaa niin paljon" nyyhkytän.
"Lupaan sulle, että kaikki järjestyy tää on vaan yks vaihe sun elämässä ja tästä selvitään yhessä"
Yritän hymyillä Allulle, mut en saa hymyä mun kasvoille. Oon niin vitun sekasin. Eikä tunnu yhtään siltä, että tästä selviäisin. Mun aivot käy ihan ylikierroksilla. Mun mielessä käy ihan vitun tyhmiä ideoita. En tiiä miten helvetissä voin mennä enää tonne sisälle takasin, ku oon itkeny ku pieni lapsi. Dankku ihan varmasti huomaa, enkä mä ihan oikeesti pysty kertoo sille nyt, jos ees koskaan. Mua ahdistaa niin paljon haluisin vaan kadota maailmasta. Ehkä mä hautaan itteni tohon maahan. En osaa tehä minkäänlaisia päätöksiä. En ees pieniä, niin mitenköhän helvetissä osaisin päättä jostain raskaudesta. Mua ahdistaa seki, että Dankku huomaa mun käytöksessä ihan varmasti jotain outoo, ja oon ihan paska valehtelee sille. Miks mun elämän pitää olla näin helvetin tapahtumarikasta nykyään.
3016 words
Julkasin eilen mun uuden kirjan ensimmäiset luvut menkäähän lukemaan jos kiinnostaa <3
Tuntemattomista kavereiksi. Kavereista rakastajiksi. Rakastajista tuntemattomiksi. Ja uudestaan? Jotkut ovat kuin yö ja päivä, aamu ja ilta. Vastakohdathan täydentävät toisiaan. Vai mitä?
A<3