Nils heräsi aamulla, kun oveen koputettiin. Ensin hän pelkäsi isänsä muuttaneen aikataulujaan, mutta jo irrottautuessaan unisen Oton sylistä hän totesi, ettei tämä olisi pyrkinyt sisään sinnikkäästi monimutkaisin rytmein eikä välttämättä myöskään paukuttanut ovea avokämmenellä. Kuka hänen ystävänsä muka oli liikkeellä tähän aikaan?
Nils vakuutti silmiään availevalle Otolle, että tämä voisi olla aivan luontevasti. Hän puki aamutakin yövaatteidensa päälle, osutti jalkansa niin ja näin tohveleihinsa ja laahusti ovelle etsiskellen takkinsa vyötä.
Jo matkalla hän ymmärsi, ettei ollut suunnitellut yön aikana lainkaan, kuinka voisi elää vielä perjantai-illan jälkeenkin. Hän oli herännyt pari kertaa hermostuneena, mutta vajonnut saman tien takaisin uneen. Ehkä hän sitten joutuisi keksimään ideansa päiväsaikaan.
"Kuka siellä?" Nils kysyi, ruotsiksi.
"Minä", Julle sanoi.
Nils avasi oven raolleen ja kysyi mitä kohteliaimmin, mitä asiaa tulijalla oli. Samalla hän katsahti taakseen huoneeseen ja näki vilaukselta Oton kömpivän sängystä piiloon lattialle sängyn taakse koko lailla niin huomaamattomasti kuin hänen kokoisensa mies vain voi.
"Hyvä, että olet sentään nyt täällä", Julle sanoi kiireesti ja tarrasi oveen kädellään. "Sinun täytyy tulla luennolle."
"Mitä? Eihän. Minun täytyy..." Nils sanoi, mutta Julle keskeytti hänet selittääkseen kiireesti, että professori Forsman oli sanonut, että ellei eräitä ylioppilaita tosiaan kiinnostanut osallistua edes avausluennoille, heitä tuskin kaivattaisiin myöhemmissäkään kirjallisuuden opinnoissa. Jullen mukaan hän oli puhunut Nilsistä, koska muita ei ollut ollut poissa. Julle oli yrittänyt käydä koputtelemassa Nilsin ovea eilenkin, ja...
"Mitä!? Minähän kysyin etukäteen, voinko olla poissa!" Nils huudahti.
"Kyllä sinä tiedät Forsmanin", Julle sanoi.
Niin, kyllä Nils taisi tietää. Ukko ei välttämättä ollut viitsinyt jättää teorioidensa kypsyttelyä sikseen edes siksi aikaa, että olisi ehtinyt ymmärtää, mitä Nils oli kysynyt. Tai sitten hän oli vain ilkeä. Hän oli jopa luvannut miettiä Nilsille myöhemmin aiheen esseeseen, jolla hän voisi korvata poissaolonsa!
Julle kertoi, että kello oli vähän vaille kahdeksan. Nils epäili toiveikkaasti, mutta Julle oli valitettavasti vetänyt taskukellonsa aamulla ja vielä tarkastanutkin sen matkalla kelloliikkeen näyteikkunasta.
"Luento alkaa vartin yli. Nähdään siellä", hän sanoi ja lähti kiirehtimään alas rappuja. Ulko-oven edestä hän huikkasi vielä, missä salissa luento pidettäisiin - ja että se jatkuisi neljään saakka.
Nils veti oven hitaasti kiinni ja vei kätensä hiuksiinsa. Miksi kohtalo oli päättänyt pitää häntä pilkkanaan tällä tavalla? Kaikki oli lähtenyt liikkeelle siitä luulosta - tiedosta! - ettei hänen tarvitsisi poistua viikon aikana kultansa välittömästä läheisyydestä. Hän oli luvannut Otolle ylväästi, että oli järjestänyt asiat niin, mutta kaipa hän oli ollut väärässä. Nyt Otto siis viruisi itsekseen kahdeksan tuntia. Kahdeksan tuntia! Mokomassa kivilaatikossa! Ja saman verran seuraavana päivänä! Sellaisenko huvituksen vuoksi Nils oli kutsunut hänet kaupunkiin? Jullen jobinposti oli iskenyt hänen henkitoreissaan viruneen suunnitelmansa kuoliaaksi. Ehkä oli toisaalta vain oikein, että Forsmankin joutuisi välillä katsomaan hänen kalpeaa naamaansa.
Otto oli hiippaillut seinänvieriä pitkin Nilsin lähettyville. Hän halusi luonnollisesti tietää, mitä ruotsiksi oli tällä kertaa kohkattu, joten Nils selitti tilanteen hänelle niin nopeasti ja rauhallisesti kuin osasi, vaikka päätyikin samalla kävelemään pari kierrosta lattialla ja nyhtäisemään hiuksiaan ainakin kerran. Hän ehdotti, että voisi myös jättää menemättä luennolle ja olla sen sijaan Oton kanssa. Ehkä niin kuitenkin olisi parasta.
"Ettäkö et menisi?" Otto toisti ihmeissään, kuin Nils olisi kertonut suunnittelevansa vähintään pankkiryöstöä. Nils olisi yhtä hyvin voinut kysyä lupaa isältään - mutta Otto ymmärsi asian ytimen paremmin kuin ukko Berg olisi koskaan voinut:
"Tietysti sinä menet sinne, niin pääset lukemaan lisää."
Niin, Nilsin hauras toive saada kirjallisuus pääaineekseen kariutuisi saman tien, jos hänen ei annettaisi ensinkään opiskella sitä. Hänelle tehtiin vääryyttä pahimpaan mahdolliseen aikaan, mutta ehkä hän - mutta entä Otto sitten -
"Sinun pitää olla ihan kohta siellä", Otto sanoi. Samalla hän alkoi suoristella housuja ja kauluspaitaa, jotka lojuivat tuolin selkänojalla. Nils taas ymmärsi jättää mutinat sikseen ja alkaa riisua yöasuaan. Kiskottuaan vaatteet päälleen hän juoksi hakemaan aamiaisen alakerrasta ja toi sen Oton syötäväksi. Itse hän hotkaisi yhden kinkkuvoileivän samalla kun suoritti monimutkaisen operatsioonin onnistuessaan melkein samanaikaisesti ja miten kuten viskomaan silmälasinsa ja kirjoitustarpeet salkkuunsa, täydentämään vaatetuksensa suunnilleen ihmismäiseksi ja kampaamaan hiuksensa jakaukselle. Parranajo sai jäädä, koska kaikki vesi huoneistossa oli jääkylmää ja kamiinassa oli jo hyvän aikaa rapsahdellut vain yksi halko.
Napittaessaan takkiaan ja etsiskellessään hattuaan Nils koetti pysyä tarpeeksi rauhallisena selittääkseen Otolle, mitä seuraavaksi tapahtuisi - siis sen lisäksi, että kaikki ihanaksi aiottu valuisi alas viemäristä tavalla, jonka Nils vasta nyt alkoi ymmärtää. Nils toivoi, että Forsman saisi muminansa loppuun niin, että he sentään ennättäisivät viideksi tapaamaan Kaarloa. Muussa tapauksessa hän joutuisi karkaamaan salista. Kihlojen ostaminen jäisi väistämättä väliin, kuten seuraavanakin päivänä, mutta he voisivat ehkä ostaa ne lauantainakin, vaikka kaikki liikkeet eivät ehkä olisikaan silloin auki. Hiljaa mielessään Nils ymmärsi myös, ettei hänen vointinsa välttämättä olisi silloin sopiva kihlakaupoille.
"Tai ehkä meidän olisi parasta tyytyä ajattelemaan, etteivät ne ole aivan välttämättömät", hän sanoi. "Mehän voisimme tosiaankin pitää niitä vain joskus, kun olemme varmasti kahden kesken, niin kuin sanoit. Emmekä me edes tiedä vielä, miten lopulta ostaisimme ne."
Otto ojensi hänelle hänen kaulaliinansa ja nyökkäsi kulmat kurtussa. Kai hän sentään ymmärsi, ettei Nils halunnut missään nimessä muuttaa suunnitelmia muuten kuin pakon edessä? He ostaisivat sormukset, jos se olisi mitenkään mahdollista. Nilshän niitä oli alun perin vaatinutkin.
"Jos emme ehdi nyt, meidän pitää ostaa ne joskus toiste", Nils vakuutti. "Mutta koetamme ehtiä." Hän selosti Otolle kiireesti, että tämä voisi katsoa hänen poissaollessaan, olisiko kirjahyllyssä jotain kiinnostavaa suomenkielistä luettavaa. Hän tempaisi keräämänsä lehtileikkeet kirjoituspöytänsä laatikosta esille niin, että pari niistä lensi lattialle ja Otto joutui nostamaan ne ylös. Hauskaa päivää sitten vain. Nils suukotti Ottoa pikaisesti hyvästeiksi ja lähti puolijuoksua kohti yliopistoa. Hänellä oli kaksitoista minuuttia aikaa. Sekin riittäisi, mutta täpärästi. Otto seurasi häntä ikkunasta, kun hän kiirehti kadulla talon ohi. Raukka. Onneksi Nils oli muistanut pyytää alakerran rouvaa viemään hänelle lounaan ovelle saakka.
Nils ryntäsi puuskuttaen luentosaliin, kun Forsman jo rapisteli papereitaan salin edessä.
Alkoi pitkä ja kiduttava päivä. Nils istui takarivissä ja oli läsnä vain aivan kirjaimellisimmassa mielessä. Tällä kertaa ei ollut ihastuttavaa, ettei hän saanut Ottoa mielestään. Hänen oli aivan liian helppo uskoa Oton makaavan pedillä (tai istuvan kovalla tuolilla, jos hän ei viitsisi käyttää ylellisyyksiä yksikseen) ja sepittelevän itselleen kauheuksia. Ei kai hän vatvoisi Nilsin asioita?! Jos hänellä ei olisi puutöitä tai mitään, mitä muutakaan hän tekisi? Ehkä hän koettaisi lukea jotain, vaikka hänellä oli kaikki syyt inhota sivuja, jotka olivat täynnä työläitä merkkejä, jotka monesti kertoivat asiat tarkoituksella mahdollisimman vaikeasti. Eerolassa Otto olisi voinut jutella edes Antin kanssa ja päässyt uloskin tapaamaan Jussia, mutta nyt hän oli joutunut Helsinkiin vain viruakseen tavallistakin orvompana ja vieraampana... Kerta kaikkiaan! Jos Forsman oli pitänyt luentojaan Oton syksyn pilaamisen arvoisena, hänen olisi suonut puhuvan niin, että joku olisi voinut saada selvää tai peräti ymmärtää jotain. Nilsin jalat vispasivat, mutta hän koetti sentään olla naputtamatta pöytälevyä sormellaan turhan näkyvästi.
Muun ajan Nils mietti, mitä sanoisi isälleen seuraavana päivänä. Hän sai hahmoteltua edellisillan ajatuksia muistikirjaansa, mutta vaikka ne kirkastuivatkin vähän, ne eivät mitenkään pelastaisi hänen nahkaansa. Hän kävi lounaalla tuttaviensa kanssa, kysyi Forsmanilta seuraavasta päivästä muistutettuaan häntä kohteliaasti lomaviikostaan - "Ei, ei mitään sellaista keskellä lukukautta. Ylioppilas Bergin tulee olla läsnä kuten muidenkin. Ei pidä kuvitella, että täällä voisi toimia kuinka tahtoo, hmh..." ja muuta vastaavaa - ja istui vielä neljä kammottavaa tuntia. Forsman ymmärsi lopettaa luennon jo hieman ennen neljää, ja toisin kuin useimmat muut, Nils oli täysin hereillä ja pääsi saman tien pakenemaan ulos ovesta.
Kaupungilla oli alkanut tuulla navakasti, mutta Nils ei välittänyt. Hän kiirehti asunnolleen niin nopeasti kuin pääsi. Otto avasi oven, onneksi hymyillen.
"No niin. Terve vaan", hän sanoi. Mitkä taivaalliset, hunajaiset säkeet Nilsin korville!
Otto vaikutti hyväntuuliselta myös sulkiessaan oven heidän perässään, suukottaessaan Nilsiä ja kävellessään peremmälle lämpimään huoneeseen. Hän luultavasti olikin, sillä jos hän olisi peitellyt harmiaan, Nils olisi pystynyt lukemaan sen jo hänen niskansa kireydestä, kasvoista puhumattakaan. Nyt hänen rento, leveä villapaitaselkänsä olisi houkuttanut Nilsiä halaamaan, ja pitkäksi aikaa sittenkin, mutta hän ei halunnut vaikuttaa enää yhtään surkeammalta tai säälittävämmältä, joten hän alkoi riisua kenkiään ja kiitteli samalla herkullista tuoksua. Otto oli nimittäin pitänyt keittokattilaa häntä varten höyryävän lämpimänä kamiinan liedellä. Alakerran rouva oli tuonut sen puolisen tuntia sitten, ja sitä ennen lounaan. Hän ja Otto olivat jutelleet vähän molemmilla kerroilla, eikä sekään ilmeisesti ollut ollut Otosta mitenkään järkyttävää. Rouvalla oli kuulemma sukulaisia Eerolan ja Oulun välissä, eli pääkaupungista saakka katsottuna melkein Oton naapurissa.
Nils rauhoittui todella vasta, kun he molemmat pääsivät istumaan pöydän ääreen. Keitto oli siunatun kuumaa ja suolaista. Nils ei ehkä pitänyt siitä erityisemmin, mutta se sopi jonkinlaiseksi lohduksi, samoin kuin Oton pieni puuhailu, jossa ei näkynyt pienintäkään merkkiä kärsimyksestä. Otto kertoi lueskelleensa paria lehtijuttua ja selailleensa runokirjaa - Leinoa. Hän oli vuoleskellut haloista kiehisiä vastaisuuden varalle, ja jopa nukkunut hetken, koska sänky oli ollut liian pehmeä. Se kuulosti kieltämättä ihanan rauhaisalta, eli juuri sellaiselta, mitä Otto tarvitsi. Nilsin oli pakko myöntää, että oli hädässään ajatellut Ottoa suurin piirtein viisivuotiaana. Mies pystyi kyllä elämään pari tuntia itsekseenkin. Se taisi olla hänelle jopa helpompaa kuin Nilsille. Ehkä hän oli sitä paitsi tosiaankin huokaissut helpotuksesta, kun Nils oli vienyt murheensa hetkeksi toisaalle.
He eivät ehtineet levätä yhdessä pitkään, koska vähän ennen viittä heidän täytyi jo lähteä tapaamaan Kaarloa, vaikka Nils olisi totta puhuen jäänyt kerrankin mieluummin sisälle. Kaikki sujui sentään aikataulussa, ja Kaarlokin odotteli heitä sovitusti kapakan ovella. Nils ja Otto seurasivat häntä muutaman korttelin verran hänen asuntonsa ovelle pieneen ja aika työväenluokkaiseen kerrostaloon. Nils ei ollut aiemmin vieraillut kenenkään kapakkatuttavansa asuinsijassa - ja nytkin hänen oli pakko erkaantua ensin hetkeksi omille teilleen. Hän ja Lempi olivat nimittäin suunnitelleet seuraavaksi päiväksi (tarkoin! pieteetillä!) retken, jolle Lempikin olisi tullut mukaan, ja nyt Nilsin täytyi tavoitella Lempiä asunnoltaan peruakseen sen, koska eräiden mielestä hänellä nähtävästi oli tärkeämpää tekemistä. Otto joutui siis jäämään hetkeksi Kaarlon seuraan, mutta Nils koetti muistuttaa itselleen, että vaikka hän epäilemättä kärsisi vähän vieraan ihmisen asumuksessa, hän selviytyisi. Nils oli ehtinyt selittää tilanteen hänelle matkalla Kaarlon luo, ja hän oli ymmärtänyt hyvin, että vaikeat ajat vaativat vaikeita ratkaisuja.
He olivat onneksi jo päätyneet aavistuksen lähemmäs Lempin asuintaloa, ja sallimus oli Nilsille sen verran suopea, että tyttö peräti oli paikalla vuokrahuoneessaan. Hän ja Nils neuvottelivat asiansa pikaisesti, samalla kun Lempin vuokraemäntä valvoi siveellisyyttä ovella. He pohtivat, että retken voisi siirtää lauantaille, koska Lempilläkin olisi silloin sopivasti aikaa. Nils ei edelleenkään tiennyt, haluaisiko edes hengittää lauantaina, mutta hän päätyi ehdottamaan, että Lempi kävisi pyytämässä häntä ja Ottoa mukaansa. Periaatteessa hän siis suostui. Pastori saattoi olettaa, että oli maksanut Oton matkan Helsinkiin nimenomaan tämän sivistävän ja kunnollisen opintopäivän vuoksi, joten se saattoi olla välttämätön - vaikka, niin, silloin kihlat ainakin jäisivät ostamatta. Sille ei varmaankaan voinut mitään, eikä Nils halunnut juuri nyt alkaa laatia listaa kaikista välttämättömistä vahingoista, joita hänen täydellinen viikkonsa oli kärsinyt ja tulisi kärsimään. Hän lausui ensimmäisessä sopivassa kohdassa Lempille pikaiset ja kiusallisen hermostuneet mutta riittävän kohteliaat hyvästit ja kiirehti alkavassa lumisateessa takaisin kadulle, jotta ehtisi pelastamaan Oton Kaarlon kynsistä. Viimeistään tässä vaiheessa hän alkoi toden teolla kirota kohtaloaan, tai isäänsä ja Forsmania paremminkin. Vaikutti melkein, kuin vanhat ukot olisivat arvanneet, että Nilsillä olisi voinut olla hauskempaa kuin heillä koskaan. Sellainenhan täytyi tietysti estää, niinhän!? Tätä menoa olisi ihme, jos Nils pääsisi sänkyyn edes yöksi. Hänen varpaitaan paleli, mutta hänen otsalleen oli kihonnut tukala hiki ja hänen pohkeensa olivat tulessa. Hänen kenkiään ei varsinaisesti ollut tarkoitettu maratonjuoksuun.
Kavuttuaan raput Nils seisoi hetken kuuntelemassa Kaarlon suljetun oven takana - eikä vähiten siksi, että puuskutti tässä vaiheessa jo kiusallisesti. Hän oli myös saanut kasvonsakin täyteen lumiklimppejä, jotka nyt valuivat vetenä kohti leukaa, tietysti myös silmien ylitse. Hangatessaan kirveleviä silmiään Nils tiesi näyttävänsä siltä, kuin olisi itkenyt kiukusta. Se ei, luoja paratkoon, ollutkaan enää tavattoman kaukana totuudesta.
Kun Nils erotti korvissaan muutakin kuin sydämensä sykkeen, hän totesi sentään helpotuksekseen, että Oton ja Kaarlon juttutuokio oli täydessä vauhdissa ilman häntäkin. Otto vaikutti kommentoivan yhtä ahkerasti kuin kollegansa, hyväntuulisena ja varmana. Puheenaihe oli epäilemättä tärkeä ja liittyi varmaankin kattotuoleihin tai vastaaviin. Tasattuaan hengityksensä, kuivattuaan kasvonsa ja suoristettuaan ryhtinsä ja vaatetuksensa Nils koputti oveen.
Kaarlo tuli avaamaan.
"Sinäpä tulit nopeasti takaisin. Eihän tässä ehtinyt vielä tapahtua mitään", hän pahoitteli ja vilkaisi Ottoa virnuillen. Hän se jaksoi. Tällä kertaa Otto ei onneksi enää säikähtänyt, vaan kurtisti kulmiaan samaan tapaan turhautuneena kuin Nilskin, paitsi että saattoi hymyilläkin vähän. Hänkin oli ehkä nyt kokenut tarpeeksi uskoakseen, että Kaarlo juttelisi hänelle vastedeskin intohimoisesti korkeintaan nauloista.
"Leikkiä, leikkiä vaan", Kaarlokin vakuutti. "Tuommoiselta herraltako minä koettaisin ryöstää miestä? On se korea."
Hän silmäili Nilsin oikeita arkivaatteita, joita ei tosiaan ollut nähnyt aiemmin.
"Vaikka kuinka onkin Niilo", hän lisäsi.
Mitähän sekin nyt tarkoitti?
"Korea se on", Otto sanoi ja myhäili tyytyväisenä. Katseen sävystä päätellen hän totesi paraikaa, että virunut, riutunut, uitettu ja ravistettu Nils todella oli likomärkine hiussuortuvineen kaupungin sulokkain ilmestys. Kaikeksi onneksi hän tuntui ymmärtävän, ettei Kaarlo suunnitellut myöskään ryöstävänsä häntä Otolta.
Jotain muuta Kaarlo sen sijaan suunnitteli. Hän jatkoi päättäväisesti Nilsin oikean vaatetuksen päivittelyä ja sen hinnan arvailua. Kun hän oli saanut osoitettua jokseenkin kiistattomasti, että Nilsillä oli enemmän rahaa kuin tavallisella ihmisellä ja varmaankin jopa enemmän kuin hän tarvitsi ("Pariisista? Mittatilauksena?! Jaa jaa..."), hänen oli helppoa pyytää vähän apua vuokranmaksuun. Niin, hän siis sittenkin suunnitteli Nilsin ryöstämistä, mutta ei suinkaan heilakseen. Otto koetti hellyttävästi viittoilla ja supista Kaarlolle kertoakseen, ettei hänen kannattanut kysyä, mutta olihan Nilsillä vielä rahaa, ja jos hän saisi nyt sijoitettua osan varoistaan pois lompakostaan, ne olisivat turvassa, vaikka isä takavarikoisikin hänen muun omaisuutensa. Ei Kaarlo tosiasiassa vaikuttanut ihmiseltä, joka jättäisi velkansa maksamatta - vaikka mitäpä sellainenkaan olisi pohjimmiltaan enää haitannut, tällaisessa tilanteessa. Nils ojensi Kaarlolle enemmän seteleitä kuin tämä oli pyytänyt.
He juttelivat vielä hetken, ja Nils katseli ympärilleen kuin tutkimusmatkailija. Kaarlon asunto oli pikkuruinen, mutta kotoisa ja siisti. Ilmassa leijui hienoinen tupakantuoksu. Nils oli ollut hieman huolissaan, että jättäisi Oton paheelliseen läävään, mutta ilmeisesti Kaarlo tosiaan oli tarinoistaan huolimatta paljonkin samaa maata Oton kanssa, eli aika tympeä. Osa huonekaluista saattoi olla peräti itse tehtyjä, ja vaikka ne olivatkin vähän toisenlaisia kuin maalla, ne eivät olleet pelottavia niin kuin Nilsin upottavan pehmeät mööpelit. Ottokin olisi luultavasti laittanut oman huoneensa melko samanlaiseksi, jos hänellä olisi ollut sellainen. Ei ihme, että hän uskaltautui kävelemään jutellessaan ympäriinsä katselemassa paikkoja. Hän oli saanut syliinsä pinon kirjasia, mutta Kaarlon täytyi vielä penkoa arkistojaan ajan kanssa, joten he olivat alustavasti suunnitelleet, että Otto palaisi seuraavana päivänä hakemaan muutaman lisää. Ei hänen pakko ollut, mutta kukapa Nils oli heitä estämään. Kaarlon tarvitsi käydä rakennuksella vain pari tuntia aamusta, laittamassa pari ovilistaa ja jotain muuta, joten Otto voisi käydä hakemassa lainatavaransa jo Nilsin luennon aikana. Hän ja Kaarlo sopivat tapaavansa Nilsin kotikadun varrella lankakaupan edessä. Sinne asti Otto osaisi kävellä itsekseenkin, ja Nils antaisi hänelle oman avaimen. Kaikki sujuisi hyvin niinkin. Nilsin olisi ollut lapsellista alkaa harmitella, että Kaarlon arkisetkin ehdotukset (muurausoppaat, luoja!) tuntuivat Otosta jo suurilta huveilta hänen tarjoamaansa kurjuuteen verrattuna. Joten hän ei harmitellut. Tietysti hän oli vain kiitollinen kaikesta avusta. Ottohan ehtisi sitä paitsi sopivasti takaisin lohduttamaan häntä koko illaksi. Nilsin ohimoita oli alkanut jomottaa.
Ennen pitkää he lähtivät kohti Nilsin asuntoa ja Nils pääsi kertomaan lisää huonoja uutisia. Otolle sopi, että heidän retkensä siirtyisi lauantaille. Totta kai sopi, eihän hän olisi voinut väittää vastaan Nilsille tällaisessa tilanteessa - eikä pastorille milloinkaan. Sitä paitsi hän oli jo tottunut pettymyksiin. Mitäpä sormuksista.
"No, se on nyt sitten niin, ei kai siinä. Ostetaan sitten myöhemmin. Ei se haittaa."
Hän oli niin vaivaantunut ja harmissaan, ettei Nils edes viitsinyt esittää kovin monia pahoitteluja, joihin hän olisi joutunut vastaamaan jotain teennäistä. Sen sijaan Nils päätti kerta kaikkiaan, että he ostaisivat sormukset heti, kun se olisi mitenkään mahdollista. Hän kyllä keksisi verukkeen, jonka avulla he pääsisivät kesällä käymään kahden jossain kaupungissa. Eikö se oikeastaan olisi vielä somempaa?
Illasta ei tullut edellistä erikoisempi, mutta nyt he suunnittelivat isän tapaamista hieman järkevämmin ja Nils sai viimein aikaiseksi suhteellisen kelvollisen listan asioista, joita aikoi yrittää. Hän kuvitteli ja hahmotteli viitisen erilaista mahdollista keskustelua, käytännössä näytteli molemmat roolit niissä - mutta koetti välillä keskittyä puhumaan myös muusta. Otto vaikuttikin pysyvän aika hyvällä tuulella. Nurinkurisesti myös Nils itse kävi illan myötä rauhallisemmaksi. Hänellä oli kokemusta käsittämättömän kamalien asioiden kohtaamisesta - tai paremminkin niiden välttelemisestä. Toisaalta hän oli myös selviytynyt joka ikisestä erosta ja ristiriidasta, joten eiköhän hän olisi elossa myös seuraavana iltana. Sen jälkeen hän voisi miettiä seuraavia siirtoja, mutta juuri nyt hän aikoi rauhoittua nukkumaan. Hän oli tehnyt voitavansa.
He kävivät jälleen makuulle varhain, jotta Nils ennättäisi aamulla ajaa partansa ja syödä kunnon aamiaisen. Se oli Oton ajatus, ja hän oli oikeassa, mutta Nilsin olisi ollut tarkoitus olla tällä viikolla kahden kesken hänen vastustamaton miehensä. He suukottelivat kyllä jonkin verran, ja se oli varmaan Otostakin aivan kohtalaisen mukavaa. Silti Nilsiä etoi hieman, kun hän ajatteli kokonaisuutta. Hän oli niiin kiinnostava ja hänen asiansa niiin tärkeitä. Koko tämä päivä oli liittynyt vain hänen asioihinsa ja hänen auttamiseensa ja hänen menojensa sietämiseen ja hänen odottamiseensa ja sekavaan poukkoiluun hänen vuokseen. Nyt he suunnittelivat aamunkin siten, että se sopisi herra ylioppilaalle kaikista mukavimmin ja että hän pääsisi virkeänä poistumaan luennolleen. Otto oli sanonut kesällä, että hän ajatteli vain itseään (he olivat riidelleet, mutta silti), ja se oli raapaissut Nilsiä siksi, että siinä oli paljon totta. Nyt sama ajatus oli palannut raapimaan häntä toisesta kulmasta. Hän oli ollut kesällä typerä, mutta oliko hän nyt paljon viisaampi? Hän oli silloinkin ollut tekevinään oikein, mutta päätynyt tekemään vain niin kuin hänelle itselleen oli helpointa ja mieluisinta - ja satuttamaan Ottoa. Olisiko hän nyt voinut tehdä jotain paremmin? Otolle sopi koska vain jäädä sivuun ja hän vakuutti Nilsiä miellyttääkseen maasta taivaaseen, että se oli joka kulmasta aivan hyvä ratkaisu ja että Nils saisi olla huoletta, mutta pitikö Nilsin jättää hänet sivuun tällä tavalla? Ei Otto oikeasti voinut olla tyytyväinen tällaiseen, ja jatkossa kaikki kävisi vain surkeammaksi.
Otto jatkoi onneksi siunattua höpöttelyään. Hän oli pitänyt joistain Leinon runoista, vaikka monet niistä olivatkin olleet hänestä kummallisia. Lehtileikkeistä hän oli sen sijaan lukenut kiinnostavia seikkoja, joista hän kertoili mielissään. Nils kuunteli yhtä mieluusti. Kylvöajat, lannoitteet ja rehun koostumus olivat kaikki mukavan kaukana Olof Bergistä. Nils olisi kuunnellut niiden yksityiskohdista ja sovellusmahdollisuuksista vaikka koko yön, mutta jossain vaiheessa hän tietysti nukahti, kuten toivottavasti Ottokin.
Nils heräsi seuraavan kerran vasta, kun Otto heilutteli hänen olkapäätään ja kertoi, että kello oli vähän yli seitsemän. Nils yritti olla hänelle kiitollinen, vaikkei olisi halunnut uskoa ajan kulumista todeksi ja vaikka hän oli päättänyt, että heräisi sentään itse valmistelemaan aamutoimet sen sijaan, että antaisi Oton taas toimia renkinään ja piikanaan samanaikaisesti. Toisaalta Otto heräsi yleensäkin aikaisin ja oli nukkunut edellisenä päivänä, eikä hän näyttänyt yhtään väsyneeltä, joten... No, niin. Ehkei Nilsin hyödyttänyt ruoskia itseään. Hän ajoi partansa Oton lämmittämällä vedellä, pukeutui, kävi hakemassa aamiaisen, söi vähän ja lähti luennolle.
Forsman sivisti Nilsiä jälleen enemmän kuin koko lukioaika yhteensä. Nilsin ajattelu alkoi itse asiassa puoleenpäivään mennessä muistuttaa jo Antiikin suurten miesten filosofointia, ja universumin totuudet aukenivat hänen silmiensä edessä. Se olikin aivan erinomaista, sillä Nils olisi saattanut olla jopa hieman vihainen, jos olisi toisena päivänä peräkkäin tulemaan paikalle yhtään vähemmän tähden, kuuntelemaan asioita, jotka hänen olisi ollut samantekevää tai paljon helpompaakin poimia kirjallisuudesta sängyllä miehensä vankkaa rintaa vasten.
...Sietämätöntä! Pöyristyttävä vääryys! Onneksi Otolla oli iltapäivälle muuta seuraa, niin että Nils pystyi edes silloin hengittämään rauhallisesti. Kun hän viimein pääsi pyyhältämään takaisin asunnolleen, Otto oli jo käynyt noutamassa kauan kaipaamansa muurausoppaat Kaarlolta. Ne ja tasapainoisen aikuisen seura olivat pitäneet hänen selkänsä suorana ja katseensa kirkkaana. Se oli hyvä, sillä Nils aikoi totta vie ripustautua hänen taakakseen ja surukseen käytännössä välittömästi. Jäljellä oli nimittäin enää vain pahin, ja isän visiitin alkuun oli aikaa enää vähän yli tunti.
Nils koetti keskittyä käytännön asioihin. Hän siirsi ylimääräiset vaatteensa kaappiin, liikautti nojatuoleja ehkä sentin sattumanvaraiseen suuntaan niin, että uusi sommitelma toivottavasti viestitti jollain tapaa hänen olevan mitä turmeltumattomin kullanmurustudentti, ja varmisti, ettei konjakkipullo ollut itsekseen hiipinyt näkyville kaapin perältä. He molemmat pyyhkivät pölyjä, kun eivät enää keksineet muutakaan.
Mistään ei ilmeisesti näkynyt, millaista elämää Nils ja Otto olivat viettäneet parina onnen päivänään. Nils petasi sängyn kahteen kertaan, ja Otto suoristeli liinavaatteet vielä kertaalleen hänen jälkeensä.
"Jos asia jostain syystä tulee puheeksi, sinä olet nukkunut lattialla maton päällä. Kun sen taittelee kolmin kerroin, se on luultavasti aika pehmeä", Nils sanoi.
Sekin kuulosti kaikessa kamaluudessaan Otosta ilmeisesti aivan järkeenkäyvältä.
Kun kello oli vähän vaille kuusi, Nils alkoi keittää kahvia juttuhetken ratoksi. Häntä... hirvitti. Hän tunsi samaan aikaan tutisevansa sisuskalujaan myöten ja jähmettyvänsä lohkareeksi. Se oli tavatonta. Tilannekin oli kyllä tavaton, vaikka eihän vastassa ollut kuin hänen kurja vanha isänsä. Nils oli miettinyt asioita, eikä hänen henkensä varmaankaan ollut vaarassa. Hänen hermonsa vain olivat riutuneet liikaa viime päivien aikana. Jos ne olisivat näin riekaleina ja heikentyisivät vielä entisestään, saisiko hän enää sanaa suustaan? Jos ei, hän olisi yhtä hyvä kuin syyllinen ja rahaton. Hänen oli pakko rauhoittua, välittömästi. Mitä ihmettä tällainen edes oli? Ikään kuin hän olisi ollut heti paikalla heittämässä henkensä.
"Kyllä se onnistuu", Otto sanoi. Nils ymmärsi tuijottaneensa hyvän aikaa liikahtamatta kahvipannun veden pohjaan muodostuvia pieniä kuplia. "Sinä osaat tämmöiset hommat."
Niin se oli. Nils veti pari kertaa henkeä.
Juuri eilenhän hän oli muistuttanut yhtä paljon itselleen ja Otolle, että oli kerran taivutellut lyseonsa rehtorin syyttämään omaa rakasta veljenpoikaansa rötöksestä, jonka Nils tovereineen oli tehnyt. Tällä kertaa Nils vain väittäisi, että kaikki oli ollut silkkaa leikkiä ja anoisi anteeksiantoa. Ei se olisi kovin monimutkaista, eikä hän muutenkaan enää tulisi tämän valmiimmaksi. Hän katsoisi mitä tapahtuisi ja valitsisi sanansa oikein, säilyttäen itsehillintänsä mutta teeskennellen tarpeen mukaan menettävänsä sen säälittävästi. Hän tunsi Olof Agust Bergin, varsinkin hänen pimeimmät puolensa.
Nils sitoi solmion kaulaansa ja puki liivin ja puvuntakin ylleen. Hän taitteli taskuliinan, sukaisi hiuksiaan ja istui alas odottamaan. Ehkä jo tunnin päästä kaikki kamaluus olisi ohitse, eivätkä asiat enää menisi välittömästi pahemmiksi. Nils ei osannut edes ajatella sellaista auvoa.
Otto lisäsi kahvijauhoja veteen. Säästäväisesti, koska isän oli hyvä tietää, että Nils oli valitettavan vähävarainen.
"Minä voin kyllä kanssa sitten heittää sen ulos, jos tarvitsee", Otto totesi, kuin olisi huomauttanut, että voisi kaataa kahvin valmiiksi kuppeihin. "Sanot vaan. Ei se näyttänyt miltään isolta mieheltä."
Ajatus Oton otteessa sätkyttelevästä isästä melkein huvitti Nilsiä.
"En usko, että se on tarpeen", hän sanoi. "Mutta kiitos."
Isä koputti oveen tasan kello kuudelta, juuri kun pöydän kattaus oli ehtinyt valmiiksi. Nils ehti vielä suunnitella viime hetken pakoa meren yli, mutta sen sijaan hän suoristi takkinsa, laski hartiansa, puhalsi ilman keuhkoistaan ja käveli avaamaan oven. Isä hymyili kulmikkaasti, kuin hankalimmissa liikeneuvotteluissa. Ikään kuin tilanne olisi ollut hänelle epämukavampi kuin Nilsille. Ehkä Nilsin oli hyvä uskotella, että se oli totta. Eihän hänellä ollut mitään salattavaa.
"Tervetuloa", hän sanoi sydämellisesti ruotsiksi. "Käykää peremmälle."
Isä astui epäillen kynnyksen yli ja silmäili rappiollisen poikansa asuinsijaa selvästikin valmiina löytämään sieltä mitä tahansa laitonta väärennetyistä arvopapereista ja varastetuista valtionsalaisuuksista pontikkapannuun. Nils huomasi kyllä, kuinka hän peräti haisteli ilmaa. Kerta kaikkiaan; Nilsin kauhun kattilaan sekoittui jälleen oitis teelusikallinen närkästystä. Jos hän olisi käyttäytynyt Kaarlon asunnossa yhtä nenäkkäästi, hänet olisi epäilemättä lukittu ulos ikihyviksi. Isä ei löytänyt mitään paheellista (Nilsin jalansija kävi heti aavistuksen vahvemmaksi), mutta nojatuolissa istuva renkimies joutui luonnollisesti tarkemman tarkastelun kohteeksi. Otto oli asettunut sopivasti takaviistoon isälle varatusta tuolista, Nilsiä vastapäätä. Isän kysyvästä katseesta päätellen Nilsin täytyi selittää hänen läsnäolonsa.
"Hän ei osaa ruotsia, joten hän voi aivan hyvin olla paikalla", hän sanoi.
Isä katsoi häntä viistosti - muka ystävällisesti, mutta pirullisen terävästi.
"Jos niin haluat", hän sanoi.
Hän tarkoitti varmaankin sanoa, että jos Nils halusi satunnaisen maalaisen tuttavansa näkevän, kuinka hän otti selkäänsä ja nyyhkytti kuin pikkupiltti, kun isä tyhjensi hänen lompakkonsa, hän sai kernaasti päättää niin. Ja Nils päätti, tietysti.
Hän ja isä istuutuivat pöydän ääreen.
/ / /
Ai häh, tämäkinkö jatkuu vielä!?
Joo tuota, hei vaan taas! Eilen Oton nimipäivän ja vapaan kunniaksi otin viimein läppärin kauniiseen käteen ja aloin viimeistellä tätä lukua kuntoon. Olinkin jo melkein unohtanut, miten mukavaa kirjoittaminen on, kun siihen pääsee kunnolla paneutumaan.
Suuret kiitokset kaikille lukijoille, votaajille ja kommentoijille! 🥰