Ripaus hulluutta, sitähän me kaikki tarvitsemme elämässämme.
"You're mad, bonkers, completely off your head. But I'll tell you a secret: all the best people are" -Alice
Hulluus on hyvä lisäpiirre pienissä määrin, mutta kun oma mieli hiljalleen lipuu kontrollista, on siitä leikki kaukana.
36 päivää. Joskus se tuntuu siltä, joskus vain tunneilta, joskus vuosilta.
36 päivää siitä, kun he veivät minut pois kotoa. Sanoivat, etten ole kykenevä asumaan yksin. En tiedä, miksi en jo silloin aloittanut kirjoittamaan, sillä näiltä ajoilta olisi varmasti jo monen tuhannen sanan edestä tekstiä.
Sosiaalityöntekijät veivät kehoni sekä hajanaisen mieleni rippeet pois. Ja täällä olen tähän asti maailmaa piilotellut, mutten koe siitä olleen mitään hyötyä. Sensijaan ajatukset päässä huutavat entistä kovempaa ja paha olo kuristaa kaulalla entistä tukehduttavammin.
Pää seilaa, keho yrittää pysyä mukana, mutta vain kompuroi matkan esteisiin.
"Haluan parantua" - "Ei mistään ole mitään apua, miksi enää edes yrittää"
"Paha olla, en ole ikinä voinut näin huonosti" - "Olen vain kuvitellut kaiken, ei minua oikeasti vaivaa mikään"
Päätä särkee, missään ei ole mitään järkeä. Miksi keinun päästä toiseen, miksi en voi olla vakaa? Miksi kaikki on sekaisin?
Miksi olen hullu?