Karu: Keiju, korppi ja Maagi

Prologi

Rääkkyvän varisparven siluetit piirtyivät pikimustaa yötaivasta vasten. Yö oli hyytävän kylmä, jonka takia edes sirkat eivät säveltäneet normaalia sirinäänsä. Tuntui siltä, että koko metsä olisi pysähtynyt jäiseen syysyöhön. Taivaalla ei näkynyt pilven hattaraakaan, kun täysikuun hopeiset säteet heijastuivat järven pinnasta kuunsiltana kaukaiseen vastarantaan. Vain yksi eläin jaksoi laulaa iänikuista lauluaan rahisevalla, kolkolla äänellään. Se oli korppi.
Korpilla oli tuhkanharmaa höyhenpeite, jonka siimoista pilkisti kiiluva silmäpari. Korpin kynnet olivat juurtuneena suuren tammen suurimpaan oksaan, joka heilui hitaasti tuulen mukana. Korppia tuuli ei haitannut. Se oli tottunut jo siihen. Koppi nimittäin oli vanha. Hyvin vanha. Vanhempi kuin metsän vanhin tammi, jonka oksalla korppi istui. Tammi oli ollut metsässä aikojen alusta lähtien, mutta korppi oli ollut sitäkin kauemmin. Korppi oli nähnyt ensimmäisen auringonnousun, tuntenut ensimmäisen vesipisaran höyhenpeitteellään, sekä haistanut metsän tuoksun ensimmäisen sateen jälkeen.

Korpista tiesi kaikki metsän eläimet. Suurimmasta karhusta pienimpään leppäkerttuun.
Korppi lauloi joka yö taukoamatta. Joka ikinen metsän eläin oli kuullut sen laulavan. Tarkkaa syytä sille, miksi korppi lauloi jokayö, ei tiedetty, vaikkakin metsänväen keskuudessa liikkui siitä kyllä tarinoita. Erään tarinan mukaan aikojen alussa olisi ollut keiju sekä korppi. Keiju ja korppi elivät ja hallitsivat kaikkea yhdessä. Ajan kuluessa korppi oli palavasti rakastunut keijuun, ja keiju korppiin. Kumminkin tuntemattonasta syystä eräänä aamuna korpin herätessä, keijua ei löytynytkään mistään. Korppi etsi keijua taukoamatta, mutta tuloksetta. Korpin sydän särkyi, ja hänen taianomaisen valkoisesti hohtava siipipeitteensä oli muuttunut surusta tuhkanharmaaksi, sekä tämän silmät kaipuun kyyneleistä mustiksi. Tuosta hetkestä lähtien korppi oli joka yö taukoamatta laulanut tammen oksalla, toivoen että keiju kuulisi laulun ja löytäisi tienaä takaisin korpin luo. Tuhansien vuosien kuluessa korpin ääni muuttui surusta käheäksi, ja lopulta korpin kaunis lauluääni ei ollut enää mitään muuta kuin muisto vain.