Vahinko

Hätähuuto, jota kukaan ei kuullut

Hei!

Olen Tšernobylin ydinvoimalan neljäs reaktori. Olet varmasti kuullut minusta joskus. No, monet ainakin tietävät sen, mitä tein 26. huhtikuuta 1986. Minä räjähdin.

Minä asun Prypjatissa, Pohjois-Ukrainassa Kiovan alueella. Minut ja kolme sisarustani rakennettiin 1970-luvulla. Minä olen meistä nuorin. Rakentamiseni aloitettiin vuonna 1979 ja minut kytkettiin verkkoon vuonna 1983. Vanhimman sisareni rakentaminen aloitettiin vuonna 1970 ja hänet kytkettiin verkkoon vuonna 1977. Hän toimi vuoteen 1996 asti. Toisiksi vanhimman sisareni rakennus aloitettiin vuonna 1973 ja hänet kytkettiin verkkoon vuonna 1978. Hän toimi vuoteen 1991 asti. Hän vaurioitui tulipalossa. Lähimpänä minun ikääni oleva kolmas sisarukseni rakennettiin vuonna 1976 ja hän liittyi  verkkoon vuonna 1981. Hän sai toimia vuoteen 2000 asti, meitä kaikkia muita kauemmin. Minä olen meistä tunnetuin ja se, kenellä oli huonoin tuuri.

Elämäni oli tasaista ja välillä hieman tylsää. Aina sitä samaa puurtamista, kuten tavallisilla työläisillä tuppaa olemaan. Joskus toivoin muutosta. Toivoin, että jotain suurta tapahtuisi. Eräänä päivänä toiveeni toteutui, mutta ei sillä tavalla kuin olisin halunnut sen toteutuvan. Tuona päivänä elämäni ja monien muiden elämä muuttui lopullisesti.

Se päivä alkoi kuten mikä tahansa muu päivä, paitsi että sinä päivänä oli vuorossa eräs koe ennen määräaikaishuoltoani. Kokeella oli tarkoitus selvittää, pystynkö toimimaan äärimmäisissä olosuhteissa: pystynkö tuottamaan sähköä jäähdytysjärjestelmälle niin kauan, kunnes varajärjestelmä saadaan päälle. Tällaisia kokeita tehtiin aina välillä. Koe olisi varmaankin sujunut hyvin, jos sen tekijät olisivat noudattaneet määräyksiä. He eivät kuitenkaan noudattaneet. He luulivat, ettei määräyksiä tarvitse noudattaa. Se oli yleistä siihen aikaan Neuvostoliiton neuvostotasavalloissa. Ylhäältä sateli määräyksiä, joista suurin osa oli pelkkää byrokratiaa, turhaa tai jotain, mitä ei edes voitu noudattaa.

Tuona päivänä kanssani töissä oli alle 150 työntekijää, sillä oli viikonloppu. Kuka nyt haluaisi tehdä töitä viikonloppuna? En minä ainakaan (vaikka eihän sitä minulta kysytty). Kokeen valmistelut aloitettiin puolen yön jälkeen 25. päivänä. Itse asiassa ne aloitettiin tasan yhdeltä yöllä. 

Tehoni oli normaalisti 3 200 megawattia. Tehoa laskettiin aluksi 1 600 megawatin tasolle. Sillä tasolla pystyin vielä toimimaan normaalisti. 700 megavattia on raja, jonka jälkeen minusta tulee epävakaa. Silloin minusta tulee vaarallinen, mutta sille tasolle tehoni oli tarkoitus laskea kokeen suorittamiseksi. 

Työskentelin 1 600 megawatin tehoilla iltapäivästä iltaan. Saimme määräyksen, että minun olisi työskenneltävä 500 megawatin teholla vielä muutama tunti tuottaakseni tarpeeksi sähköä Prypjatin kaupungille. Niin tehtiin, vaikka hätäjäähdytysjärjestelmäni oli kytketty pois toiminnasta aiemmin päivällä. Minä yritin kertoa valvomolle, ettei tämä tunnu minusta järkevältä, mutta minua ei kuultu. Työvuoron vaihduttua yritin jälleen varoittaa valvomoa, tuloksetta. Sain tosin tietää, että joku valvomossa vastusti koetta. Harmi, ettei kukaan kuunnellut häntä.

Viimein yhdentoista aikaan illalla koetta päästiin  jatkamaan. Suurin piirtein tunnin ajan kaikki sujui hyvin. Aloin miettiä, että ehkei tässä sittenkään ole mitään hätää. Kun tehon laskemista jatkettiin, tehoni putosikin nopeasti 30 megavattiin (aivan liian alas, jos saan sanoa). Tämä johtui siitä, että sisälläni oli liikaa ksenon-135-isotooppia. Se on kuin närästystä, inhottavaa ja toimintaani hidastavaa. Onneksi se huomattiin, ja muutama sata kappaletta sähkösauvoja nostettiin kokonaan ylös, minkä ansiosta tehoni nousi noin 200 megawattiin. Se ei kuitenkaan ollut riittävästi, enkä voinut toimia kunnolla niin matalalla teholla. Niinpä lisää sähkösauvoistani vedettiin ylös ja minulle annettiin lisää vettä reaktion ylläpitämiseksi. Nämä toimet eivät kuitenkaan auttaneet minua toimimaan oikein. Sen sijaan minun oli vaikea tehdä mitään, enkä voinut hallita edes omia reaktoitani. Pelkäsin koko ajan jonkin menevän rikki. Sain kerrottua hädästäni tietokoneelle, joka vaati valvomoa keskeyttämään kokeen. Valvomossa ei toteltu.

Noin 20 yli yksi yöllä siirryttiin kokeen viimeiseen vaiheeseen. Silloin höyrylinjan venttiili suljettiin. Generaattorin hidastuessa siltä voimansa saavien syöttövesipumppujen jäähdyttävä virtaus alkoi laskea.  Siksi jäähdytysnesteeni alkoi kiehua. Viimein valvomossa reagoitiin: joku laukaisi pikasulun. Sähkösauvat laskettiin alas, mutta koska tehoni oli aivan liian alhainen ja sauvat liian hitaat, pikasulku ei toiminutkaan. Laskeutuvat sauvat syrjäyttivät matkallaan sen vähän jäljellä olleen jäähdytysveden. 

Sauvat eivät päässeet sydämeeni asti ja tehoni nousi nopeasti jäähdytysveden haihduttua. Se nosti lämpötilaa niin, että metalliosani alkoivat pehmetä. Silloin myös sauvat jumittuivat. Sisälläni kiehui ja minulla oli hirvittävän kuuma. Aivan kuin... korkea kuume. 

Paine sisälläni nousi, eikä ollut mitään keinoa laskea sitä. Niinpä räjähdin. En tietenkää halunnut sitä, sillä se aiheutti valtavaa tuhoa. Kanteni hajosi ja lensi ilmaan. Se putosi takaisin alas, mutta peitti minut vain osittain. Muutkin osani vaurioituivat. Eikä siinä vielä mitään, sillä sisälläni ollut uraani levisi lähiympäristöön ja tuulen mukana kauemmaskin.

Reaktorihalli kärsi räjähdyksessä vakavia vahinkoja. Ihmisiä kuoli. Yksi työntekijä oli aivan vieressäni. Hän kuoli välittömästi. Melko lähellä minua oli myös toinen työntekijä, joka kuoli saamiinsa palovammoihin (jotka minä taisin aiheuttaa). Minä näin sen. Eikä se näky poistu mielestäni koskaan. 

En ihan tiedä mitä muualla hallissa tapahtui. Valvomossa jatkettiin töitä. He eivät kai ymmärtäneet mitä oli käynyt.

Työntekijät yrittivät antaa minulle vettä jäähdyttääkseen minua. He yrittivät aamuun saakka. Putket olivat kuitenkin menneet rikki, enkä saanut vettä. Näin tulipaloja. Ja palomiehiä. Jotkut tulivat luokseni sammuttamaan tulipaloa, sillä minä olin tulessa. He kiipesivät katolleni, potkivat palavaa ydinpolttoainetta sammuksiin, hakkasivat liekkejä paloletkuilla. Vettä he eivät uskaltaneet käyttää. Yritin varoittaa heitä. Yritin kertoa heille, ettei heidän pitäisi tulla luokseni, sillä minusta tuli niin paljon radioaktiivista säteilyä. He eivät kuulleet minua, tai eivät ymmärtäneet. Joku seisoi katollani koko yön, yksin. En tiedä mitä palomiehille kävi. Luulen, että osa heistä kuoli.

Kun tuli oli saatu sammumaan, ylläni alkoi pörrätä helikoptereita. Ne pudottivat hiekkaa säkeissä suojakuoren jättämästä aukosta sisään. Joka kerta kun säkki putosi, ilmaan pöllähti radioaktiivista pölyä. Lentäjät eivät kai tajunneet olevansa vaarassa. Jäähdytysvesi, mitä olin saanut sai 26. päivän illalla aikaan räjähdyksiä reagoidessaan palavan grafiitin kanssa. Kolme räjähdystä vahingoitti minua entistä enemmän. 

Vasta 27. päivänä iltapäivällä kaupungin ihmiset evakuoitiin. Kaupunkiin tuli paljon busseja (en tiedä kuinka paljon) ja ne veivät ihmiset pois. Tuli hyvin hiljaista. Luokseni jäi kuitenkin useampi tuhat ihmistä. He yrittivät estää enemmät tuhot.

Myöhemmin päälleni rakennettiin betoninen suojakuori. Kaupunki, jossa olen evakuoitiin ja eristettiin. 30 vuotta myöhemmin päälleni tuotiin toinen, tällä kertaa metallinen suojakuori. Sitten vanhaa suojakuorta alettiin purkaa. Olen kuullut, että minutkin aiotaan purkaa. Siksi halusin kertoa tarinani vielä kun voin.

Olen antanut anteeksi työntekijöille. He eivät tienneet, ettei koetta voisi suorittaa niin kuin he sen suorittivat. Heillä ei ollut riittävää koulutusta eikä taitoa työskennellä kanssani. Heidän virheensä kuitenkin tuhosi minut ja tappoi ihmisiä. Minä tapoin ihmisiä. En tehnyt sitä tahallani ja siksi haluan pyytää anteeksi, vaikka eihän minua kukaan kuule. Olen eristetty ja yksinäinen. Ja kohta lakkaan olemasta. Ehkä sitä ennen joku tulee vielä tapaamaan minua ja kuulee tarinani. 

Ystävällisin terveisin

Tšernobyl-4 / Энергоблок № 4