Taas niityt vihannoivat

Luku 24, jossa kohdataan syksy järkevästi

Viimeiset päivät kuluivat aika mukavaan sävyyn tarpeellisissa töissä. Otto leikkasi Nilsin hiukset kaupunkikuntoon. Nils alkoi palauttaa lainaamiaan kirjoja pappilaan ja siirtää omia tavaroitaan pöydältä ja kaapista laukkuunsa. Sellaista se nyt vain oli. Eihän Otto ollut kuvitellutkaan, että Nils jäisi tällä kertaa loppuiäkseen. Totta kai hän otti tavaransakin mukaansa... lähtiessään. Ei siinä ollut mitään sen kummempaa. Mutta silti, kun Otto katseli ovensuusta, hänestä tuntui, kuin...
"Sinä olet kirjoittanut aika paljon kesän aikana", hän sanoi tarkoittaen paksua nippua papereita, joita Nils piteli käsissään.
"Niin, ajatella", Nils sanoi ja suoristautui katsomaan häntä. "Näistä saisi epäilemättä kolmekin kokoelmaa, jos niin monet eivät olisi vielä ala-arvoisia. Tämä oli tuottelias kesä."
Nyt se oli... ohi. Lopussa.
He hymyilivät toisilleen.

Tuli viimeinen kokonainen päivä. He kiertelivät vielä kalliolla ja muissa rakkaissa paikoissa, niin kuin edellisenäkin vuonna. Tällä kertaa he kuitenkin omivat Eerolan röyhkeästi itselleen. He kävelisivät sen mailla jatkossakin; tämä vuosi oli vasta heidän nuoruuttaan, tulisi vielä monia vuosikymmeniä. Niin se olisi. Myöhemmin he eivät enää muistaisi, kuinka kamalaa... Niin, mutta nyt heidän oli tärkeintä pohtia, miten he hoitaisivat mitäkin paikkaa sitten joskus, kun tilan avaimet olisivat heillä. Eerolassa voisi kasvattaa monenlaisia ruusujakin - ei se ollut vain kartanoiden ja pappiloiden oikeus.
"Entä pitäisikös rantaan tehdä suorempi polku pihan kulmalta?"
"No mutta, ehdottomasti!"
Otto leikitteli huvikseen jo parilla ajatuksella peltojenkin varalle. Ne kuulostivat Nilsistä mainioilta.
Tuntui, kuin he olisivat voineet päättää laittaa työt alkuun heti paikalla, vaikka oikeasti...

Heidän viimeinen iltahetkensä yhdessä (toistaiseksi, siis) oli lämmin, hämärä ja hiljainen. Kaunis ja... urhea. Kammarin oven takana vartova ja ikkunaruutuihin koputteleva aamu toisi mukanaan kaikkea vaarallista ja tummaa ja oikeasti vähän kamalaakin -
Juna lähtisi aika varhain aamulla
- mutta he kuiskuttelivat toisilleen rauhassa ja katselivat tulevaan sylikkäin. He ottaisivat sen vastaan tyyninä. Heillä ei ollut, ei ollut, ei ollut hätää.
Ainakaan Otto ei aikonut... Hänen olisi parempi, jos hän ajattelisi viisaasti, ja... Hän ja Nils olivat tavallaan päättäneet, ettei kumpikaan alkaisi tänä vuonna mihinkään tyhmään. Otto ei aikonut...

Oton kiivaansekavat unet tuntuivat ymmärtävän asioiden tolan rohkeammin kuin hän itse. Keskellä pilvisen pimeää loppukesän yötä hän ja Nils kuitenkin heräsivät samaan aikaan, ehkä johonkin pieneen rasahdukseen tai saman sävyisiin unikuviin. Heidän katseensa eivät tavoittaneet toisiaan, mutta Nils siirtyi vielä likemmäs Ottoa. Peite kahisi lämpimästi.
"Oletko saanut nukuttua?" Nils kuiskasi. Otto murahti jotain vastaukseksi. Nils vaihtoi asentoaan ja huoahti työläästi.
"Tämä on niin kirotun pirullista", hän sanoi. Hänen äänensä oli äkkiä pikimusta ja piripintaan täynnä kaikkea sitä, mitä he eivät olisi saaneet myöntää tuntevansa. "Miksi meillä täytyy olla tällaista? Minä tahtoisin vain..." Lause katkesi, koska ei voinut jatkua. Nilskin siis... silti, vaikka.... Sanat pääsivät ravistamaan Ottoa niin, että jo valmiiksi huojuneet järkevät vakuuttelut romahtivat raunioiksi.
Seuraavana yönä he kävisivät nukkumaan aivan yksin, eivätkä...
Niin se olisi, niin heille taas kävisi!
Eikö heillä ollutkin syytä huoleen?!
...Otto - - kun hän nyt viimein päästi ajatuksen päähänsä, se alkoi riehua ja repiä, sotkea rauhaisaa järjestystä. Ehkä aamuyön tunnit vääntelivät häntä, mutta... Oli totta, että hän ei voisi enää mitenkään tavoittaa Nilsiä, ei ojentamalla kättään eikä edes koputtamalla oveen. Vierashuone jäisi tyhjilleen. Siellä viipyisi riipivä tunne siitä, että siellä oli joskus ollut - ja olisi vieläkin pitänyt olla - joku maailman tärkein, joka... joka...
Nils olisi niin kaukana, ja vasta talvella...
Otto veti hänet lujasti kiinni itseensä.

Heidän tietämänsä asiat eivät enää auttaneet heitä ja heidän järkensä kirkaisivat heille, että kaikki oli sittenkin kamalaa; he olivat sittenkin silkkoja metsäneläimiä joutumassa syksyn kitaan. Heillä saattoi olla tulevaisuus, mutta mitä väliä sillä oli juuri nyt, kun...! Tuttu jäytävän pelokas raskaus asettui nyt viimein koko voimallaan Oton jäseniin ja kiersi hänen unensa solmuun. Se ei keventynyt, vaikka aamun pilvinen valo täytti huoneen. Liian moni asia oli samoin kuin vuosi sitten. He oppisivat sietämään tätä sitten joskus. Vielä ei ollut sen aika.