Taas niityt vihannoivat

Luku 24, jossa kohdataan syksy järkevästi

Nilsiä auttoi kuulemma, kun hän kirjoitti Otolle. Silloin hän muisti vähitellen kaikkea iloisempaakin, mitä tahtoi tämän kuulevan. Hän koetti arvella, miten ja missä Otto avaisi kirjeen ja kirjoitti parhaansa mukaan juuri ne sanat, jotka olisi höpöttänyt hänen vieressään. Ottokin voisi kokeilla samaa. Jos hän oppisi vähitellen vielä kirjoittamaan niin, että osaisi ja ehtisi jaaritella Nilsille hölmöimmätkin asiansa... Nilsin mielestä hänen kirjoituksensa oli käynyt jo viime talven aikana paljon paremmaksi (vaikkei se ollutkaan niin tärkeää), ja kai Ottokin oli huomannut jotain sellaista. Hän halusi opetella lukemaankin niin sujuvasti, että voisi vain kuljettaa silmiään riviltä toiselle ja ymmärtää kaiken ikään kuin Nils olisi tosiaan kuiskutellut sanat hänen korvaansa. Isäntä oli luvannut antaa hänelle aikaa harjoitteluun - vaikkakin muista syistä - ja järjestää hyödyllistä luettavaakin. Samalla hän oli jo tässä vaiheessa pyytänyt Ottoa miettimään kanssaan, mistä puita kannattaisi kaataa seuraavaksi ja mitä kautta niistä saisi parhaan korvauksen. Noinkohan Otolla olisi mitään sanottavaa sentään sellaisiin asioihin? Hänhän ei osannut oikein laskeakaan... Niin, sekin hänen varmaan pitäisi opetella. Hän ei ollut ollut parina kouluvuotenaankaan kovin hyvä päästään, mutta mitäpä hän ei Eerolan vuoksi... Onneksi Nils tiesi raha-asioista.

Otolla olisi siis hommaa - eikä hänen edes tarvinnut ottaa lukuun varsinaisia töitään. Kaiken lisäksi hänen pitäisi alkaa hetimmiten miettiä, mistä saisi kaupunkimatkalle sopivia vaatteita. Kelpaisivatko hänen tavalliset pyhävaatteensa mihinkään? Entä kuka lainaisi hänelle matkalaukkua? Tai miksei reppukin voisi riittää... Katsottaisiinko sitä pahalla? Ja miten hän oikeastaan osaisi kulkea junalla? Tai uskaltaisi? Nils sanoi, ettei siinä ollut mitään vaarallista, mutta ei Otto silti oikein... juna oli kuitenkin iso vehje ja kulki pirun kovaa.

Nilsillä olisi omat työnsä ja opeteltavat asiansa. Hänen pitäisi hioa runokokoelmaansa hiljalleen viilenevässä asunnossaan ja käydä luennoilla monikerroksisissa kivitaloissa muiden nuortenherrojen ja neitien kanssa. Nils kertoi, että odotti kaikesta huolimatta Helsingin-elämäänsä. Otto ei ihmetellyt: Nils puhui kaupungista aina innolla. Heidän välillään olisi matkaa, mutta Nilsin elämä olisi parhaalla tavalla uudenlaista. Hän tapaisi vaikka kuinka paljon uusia hienoja ja kiinnostavia ihmisiä, vaikka ei ketään sellaista kuin Otto. Isä ei enää varjostaisi hänen arkeaan päivittäin. Hän voisi kutsua ystäviään luokseen milloin tahansa. Hän kaipasi kesän jälkeen jo vähän pääkaupunkiin muuttavia kavereitaan, eikä se ollut pois Otolta. Oli vain hyvä, että jotkin asiat piristäisivät Nilsiä. Hän oli jo sopinut, että tapaisi Lempin ja tämän Helsinkiin asettuneen maisterisisoveljen ensimmäisenä päivänään. He herkuttelisivat sokerileipomon kahvilassa, ja... Niin, Otto uskoi kerta kaikkiaan, että Nils pärjäisi.

Kuukaudet täyttyisivät töistä. Niin se olisi, eikö? Oton hommat liittyisivät mukavasti Nilsiin, heihin ja Eerolaan - kaikkeen mikä oli Otolle tärkeää. Hänellä olisi juuri sellaista virkaa kuin hänellä kuuluikin olla. Hän osaisi helposti elää, päivä kerrallaan, ja odottaa, että he näkisivät uudelleen. He tavoittelisivat tahoillaan toiveitaan ja opettelisivat ne asiat, joita tarvitsisivat myöhemmin. Se olisi järkevää ja ehdottomasti eniten oikein. He pystyisivät siihen erilläänkin.

Päivät hupenivat niin pahoin, että viimein Nils karisti pölyt matkalaukkunsa päältä ja avasi sen sängylleen. Se ei tarkoittanut juuri mitään, ja jos tarkoittikin, he molemmat tiesivät, mitä. Sitä ei tarvinnut miettiä tarkemmin. Eikä siinä ainakaan ollut mitään murehtimista. Nilshän saattaisi matkustaa joskus vuodeksikin ulkomaille. Jos he olisivat silloin heikkoja, heidän elämästään erossa tulisi kurjaa. Vielä kurjempaa olisi, jos Nils joutuisi jättämään matkansa tekemättä. Otto ei ainakaan tahtonut estää häntä.

Nils käänteli paria kirjaa käsissään. Ei hän kai vielä ollut sentään pakkaamassa niitä, mutta... Hän lehteili niitä pikaisesti, mutta kurtisti sitten kulmiaan tyytymättömänä. Hetken mietittyään hän kääntyi laukkunsa puoleen ja sujautti kätensä sen sisäkannen kankaiseen taskuun.
"Ah, täällähän se olikin!" hän henkäisi tyytyväisenä ja veti esiin kapean ruskean kirjekuoren. Hän ojensi sen Otolle, joka avasi sen varovasti ja löysi... paperin - hän käänsi sen toisinpäin - valokuvan. Nilsistä. Ylioppilasjuhlapäivänään.
Nils katsoi ulos kuvasta huulillaan ja silmissään hienoinen häivä pirun hauskannäköistä leikkisää virnettä. Sen saattoi ehkä huomata vain, jos oli hänen kihlattunsa. Aivan kuin Nils olisi kuvitellut juuri Oton yleisökseen ja tiennyt olevansa... Hänellä oli päässään hehkuvan valkoinen ylioppilaslakki ja yllään sellainen vielä tavallistakin hienomman mallinen puku, jonka kauluksessa oli valkea rusetti. Otto oli nähnyt sellaisia vain joskus lehdissä. Nilsin edessä kukki suuri kimpullinen ruusuja. Hän oli... Piru, hän oli niin... Kerta kaikkiaan...!
Nils huomasi varmaan Oton ilmeen.
"Tiedän", hän hymähti. "Siksi annoin sen sinulle vasta nyt. Jos olisit nähnyt sen keväällä, et olisi huomannut minua arkipäiväistä raukkaa enää ollenkaan. Muistathan minut tuollaisena?"
Otto lupasi. Hän muistaisi Nilsin varmasti vieläkin koreampana, jos se olisi mahdollista - mutta myös näin, etuhampaat hymystä näkyvissä ja pitkiksi venähtäneet hiukset hölmösti sekaisin. Sellaisena hän oli tutuin ja rakkain. Hän oli niin rakas, että tuntui julmalta, että...
"Eihän ole minulta aivan tuhottoman turhamaista lahjoittaa sinulle kaiken aikaa vain kuvia itsestäni?" Nils kysyi vähän huolestuneena. Hänhän oli lähettänyt sen yhden potretin edellisenä syksynä.
Otto vakuutti, ettei ollut, ja kiitteli. Nilsin näköisen ihmisen olisi päinvastoin ollut häijyä pitää kuvansa itsellään.
"Mutta minulla ei ole kuvaa sinusta. Entä jos otattaisimmekin Helsingissä yhteiskuvan?" Nils kysyi. "Olisimme läheiset kumppanit - siis tilanhoidossa, missä muussa? Mitä sanot?"
Otto ei oikein tiennyt (eli ei aikonut suostua vähällä), mutta Nils arveli hymyillen, että saisi hänet taivuteltua. Sitten joskus. Ei, vaan aivan pian. Marraskuussa.