Taas niityt vihannoivat

Luku 23, jossa opitaan ja ymmärretään

Nils sattui kertomaan myös, että he aikoivat ostaa sormuksensa Helsingistä.
"Vae että oekeen Helsingistä?" Vilho kysyi.
"Minä menen sinne lomilla", Otto selitti.
"Jaa, sinä mänet Helsinkiin kihlakaapoelle?" Vilho toisti luetellakseen järjettömyyksiä, joita joutui kuulemaan itsestäänselvyyksinä. "Mitäs muuta meejän pitäs tietee?"
"Ei muuta, tässä vaiheessa", Nils sanoi. Hän tavoitteli Ottoa katseellaan ja nojautui vähän lähemmäs häntä. Vilho huomasi hänen omahyväisen salailunsa eikä ilahtunut siitä.
"Tuo on kaet nyt sitten tullu jiähäkseesä", hän sanoi. Hän ja Nils hymyilivät toisilleen yhtä lailla rauhallisen häijysti. "Vaekka voes kaet tuo pahempikkii olla. Minkäs sille tekköö, jos Otto tykkee."
"Älä nyt, Niilohan on oikein mukava. Sopii porukkaankin", Jussi sanoi. "Minä olen sen takia miettinyt, että hauskempi vaan, kun on poika."
Otto jäi ihmettelemään arkisen sopuisaa jutustelua itsestään ja... miehestään. Häntä hymyilytti aiempaakin enemmän, kun hän ymmärsi, mitä kaikkea se merkitsi. Jussi ja Vilho olivat hänen ja Nilsin puolella ja toivoivat heidän parastaan. He eläisivät rauhassa yhdessä. Kaikki olisi hyvin, eikä Oton tarvitsisi enää purra hammasta eikä istua itsekseen. Nämä ihmiset tunsivat hänet. Hän saisi hitto vie oikeasti olla ja elää niin kuin hänen kuului ja kertoa asioistaan miettimättä.

Nils saattoi aprikoida jotain samantapaista. Kun Otto katsoi häntä, hän nojautui vielä hieman likemmäs ja suipisti huuliaan aavistuksen. Hän meinasi siis... Mikä ettei? Otto nyökkäsi hänelle vilkaistuaan ympärilleen ja sai suukon poskelleen. Se ei silti riittänyt mihinkään, joten Otto... hän otti ja suikkasi pikaisen suukon Nilsin huulille. Siinä Jussin ja Vilhon nähden, jumalauta, koska ei siinä voinut olla mitään hirveän hirvittävää - eihän? Oton kurittomaksi äitynyt pää kiehui, mutta puna hulmahti hänen naamalleen vasta, kun hän jo oli suoristautunut. Kaikeksi onneksi Nilsin silmät säihkyivät ja Jussin virne näytti melkein vaikuttuneelta. Vilhokin hymyili, vaikka nosti leikillään kämmenensä näkösuojaksi silmiensä eteen.
Nämä ihmiset tunsivat Oton - ja jos eivät vielä tunteneet, he oppisivat ennen pitkää tuntemaan. Nils oli tullut jäädäkseen.

"Alakakkee nyt jo paenua siitä", Vilho tokaisi muka hyvinkin tympääntyneenä, muka toivuttuaan järkytyksestään.
Otolla oli kumminkin vielä varsinainen asiansa selvitettävänä. Sekin sujui ihmeen hyvin; vaikka kaikki olivat juuri nähneet, miten Otto pussaili kultansa kanssa ja punasteli päälle, hän sai saman tien olla vanhin renki, joka osasi työnsä. Hänen ajatuksilleen nyökkäiltiin vakavina, ikään kuin hän olisi ollut tavallinen ihminen, jolla oli heila. Joku olisi saanut kertoa Otolle aikaisemmin, että sellaistakin saattoi sattua.

♦

Nils viipyisi Eerolassa mahdollisimman kauan, vaikkakin enää pari viikkoa. Hän oli järjestellyt muuttoasioitaan kirjeitse jo etukäteen, niin että voisi vain pistäytyä pari päivää Oulussa pikkusiskonsa Idan luona ennen kuin matkaisi Helsinkiin. Isä oli viimeisimmässä kirjeessään saanut tarpeekseen hänen jankutuksestaam ja luvannut hänelle viimein oman asunnon pääkaupungista. Samalla hän oli silti luonnollisesti asettanut armolleen ehdot, jotka tekisivät Nilsin elämästä likimain helvetillistä. Hänen opintojensa pitäisi edistyä yli-inhimillistä vauhtia ja hän saisi rahaa vain "välttämättömimpiin menoihinsa". No jaa, eivätköhän parit kolmet illanvietot Hotel Kämpissä sentään olleet sellaisia. Toisaalta Nils oli suunnitellutkin puurtavansa koko syksyn, eritoten ansaitakseen vapaaviikkonsa. Hän ei myöskään halunnut olla rappion ruumiillistuma, kun hänen koskemattomien korpien raikkautta kantava, ahkera ja tunnollinen miehensä saapuisi hänen luokseen. Ehkä Nils sitten toden totta alentuisi opiskelemaan yliopistossa, niin että Otto tapaisi toimeliaan studentin?

Ah, mutta se olisi onneksi vasta syksyllä. Sitä ennen Nils viettäisi vielä monen monta päivää Oton vierellä. Jussi ja Vilho varjelivat heidän selustaansa, kun he elivät suurenmoista elämäänsä kihlaparina ja tähyilivät väsymättä tulevaisuuteen - joko ääneen tai hiljaa mielessään. Nils kirjoitteli Otolle hauskoja runoja ja Otto vuoleskeli hänelle pieniä lintuja
("Voiko lintuun laittaa kukkia?"
"Miksei voisi?")
ja aivan ilmeisen epähuomiossa myös pari sydäntä. Tänä vuonna lähelle hiipivä ero ja luonnon hiljaa hiipuva kukoistuskaan eivät päässeet riipimään heitä kynsillään. Kun heitä alkoi kaihertaa, he muistuttivat toisiaan marraskuun matkasta (johon oli enää pari kuukautta!) ja siitä, että Nils ennättäisi viettää Eerolassa pari päivää myös joulun jälkeen, palatessaan Oulusta. Hän toisi kaikille lahjoja. Otto voisi järjestää niin, että saisi käydä hakemassa hänet asemalta reellä. He kuuntelisivat rinnakkain aisakellon helskyntää hämärtävässä illassa, jossa leijailisi hiljalleen lumihiutaleita... Ja joulun jälkeen kevät alkaisikin jo hiipiä lähemmäs. Ja taas, ja taas, ja taas, aina uudelleen, kunnes he viimein olisivat aina yhdessä. Otto hymyili huikean luottavaisesti, kun he puhuivat kaikesta tästä. Hän oli onneksi edistynyt sen verran, ettei enää juljennut epäillä, että Nils katoaisi Helsingin huveihin ja söisi sanansa, joista olisi nykyään voinut valmistaa jo kymmenen ruokalajin yltäkylläisen illallisen.