Novelleja

Se maalasi taivaanrantaa

Se maalasi taivaanrantaa hennoilla sinertävillä käsillään. Mua palelsi, mutta se ei halunnut lopettaa. Oli vaan hiljaa ja pyöritteli sivellintä ohuiden, kauniiden sormiensa välissä. Välillä se pysähtyi ja sipaisi vaaleanruskean hiussuortuvan korvansa taakse niin, että sen poskeen jäi kauniin pastellinen maalirantu.

Oli loppukesä: mä ikävöin vielä niitä päiviä, kun saatiin lentää vapaana kauraa kasvavien peltojen laidoilla päivänkakkarat hiuksissa. Silloin, kun kaksitahtibensan haju ei aiheuttanut viiltävää päänsärkyä eikä haitannut, vaikka valkeat vaahtokarkit paloivat nuotiolla toiselta puolelta muuttuen yllättäen mustiksi ja palavan pehmeiksi. Me poltettiin kielemme siihen vaahtokarkkiin, siihen palavaan tuleen sisällämme kun kaikki piti kokea nyt ja heti.

Sä vaihdoit sivellintä. Mä asentoa. Mun vasen jalka oli puutunut risti-istunnassa kostealla nurmikolla hytistessäni, mutta mua ei kiinnostanut. Mä katselin sun maalaamista vielä hetken ja kysyin sitten hiljaa kuivalla äänelläni:
"Lähdetäänkö kotiin?"

Sä vilkaisit muhun hymy kauniissa suupielessäsi. Mä tiesin, että sullakin oli kylmä. Mutta ei sun tarvinnut koskaan edes sanoa mitään saadaksesi mut jäämään vielä tunniksi. Tai kahdeksi.

Käänsit ruskeiden silmiesi katseeni takaisin akryylivärien peittämään kankaaseen. Mulla oli hyvä olla, vaikka hytisin luista ytimiin lämmön pikkuhiljaa haihtuessa viilenevästä kehostani. Mä opin sen yläasteella. Sä opetit mulle, kun se pyöreä fysiikan opettaja ei ymmärtänyt, että mun oli älyttömän vaikeaa tajuta. Nyt mä mietin, miten paljon asioita sä olitkaan mulle opettanut elämästä.

Aurinko alkoi jo painumaan horisontin taakse, kun sä luovutit.

"Aivan sama."

Niin sä aina sanoit, kun sua turhautti. Mä tiesin, että sua turhautti sen maalauksen kesken jääminen. Sä halusit aina saada kaikki projektit heti valmiiksi, tai muuten ne jäivät ikiajoiksi sun kaappeihin pölyttymään.

Me lähdettiin kulkemaan auringonsäteiden paettua maailmasta. Ne yrittivät vielä taistella sitä kalman pimeyttä vastaan, mutta eivät pystyneet mihinkään. Ne olivat liian hentoja ja heiveröisiä. Liian kauniita ja liian lämpimiä.

Sä kieltäydyit siitä nuhjuisesta harmaasta villatakista, jota mä kannoin mukanani mopon säilytystilassa. Me huristeltiin kaksipyöräisillämme hiljalleen, vieretysten ihmisten hylkäämillä hiekkateillä. Sun kypärä oli yhtä pastellia sen maalitahran kanssa, joka oli kuivunut tunteja sitten sun poskeen.

Kun me ajettiin sun perheen punaisen, vanhan kesämökin pihaan, mun mopon kello näytti kolmea yöllä. Sun sormet olivat siniset, enkä mä jaksanut enää ihmetellä, miten luulit selviväsi hengissä viileässä kesäyössä pelkässä tuulessa lepattavassa hameessa ja puuvillaisessa puolipitkähihaisessa. Mäkin hytisin. Niin mä tein aina, seisoin sitten avonaisen jääkaapin edessä tai istuessani tässä kylmenevässä yössä sun kanssasi.

Mä en nukahtanut sun kainaloon sinä yönä. Aamulla kuitenkin heräsin sun katseeseen mun kalvakoilla kasvoillani, kun sä halasit mun kolmeen täkkiin kietoutunutta kroppaa. Mä mumisin huonenet ja annoin katseeni liukua sun maitokahvin värisellä iholla.

[01.05.20]

// Tää on aika pirun vanha teksti, mut halusin julkaista sen silti koska oon tähän aika tyytyväinen. Mulla on jonkun verran näita valmiiksi kirjoiteltuja novelleja, ja saatan alkaa postailemaan niitä vähän väliä.

(Siis jos kehtaan :DD Jotkut noista on tällee melkeen vuoden vanhoja ja joissain niissä aiheet saattaa olla tosi rankkoja,, Lupaan kyllä laittaa varoituksia alkuun ettei tarvii säikkyä raffimpaa materiaalia c:)

Toivottavasti edes joku eksyy näitten mun raapusteluiden pariin. Nää on vähän tällasia "kirjoitan tämän koska en kykene pidempään tekstiin atm ja haluan kirjoittaa edes jotain" -tyylisiä :'D