Taas niityt vihannoivat

Luku 17, jossa löydetään lempeyttä

"Mitä mietit?" Nils kysyi.
Otto hätkähti. Hän yritti parhaansa mukaan viestittää Nilsille ilmeellään, ettei ollenkaan tiennyt, mitä tämä tarkoitti. Hänen naamansa kuitenkin kanteli aina kaiken, varsinkin Nilsille.
"Sinä murehdit yhä jotain", tämä siis sanoi. "Mehän sovimme, että kerrot."
Se oli totta, ja Otto tiesi, mikä oli viisainta. Hän hieraisi otsaansa ja järjesteli hetken sanojaan.
"Sitä kai vaan, että olisihan sinun oikeasti paljon helpompi olla tytön kanssa", hän sanoi tiiraillen joko verhoja tai ulos niiden raosta. "Sille ei voi mitään. Siinä olisi ollut järkeä, jos sinä olisit..."
Hän ei halunnut jatkaa loppuun, mutta kuka tahansa muu olisi ollut Nilsille kaikin puolin parempi.
"Kun sinähän voisit olla tytönkin kanssa", hän sanoi. Ikkunaristikosta oli lohjennut lastu. "Eikö minun oikeastaan pitäisi antaa sinut pois, kun me kerran tiedetään, että..."
Nils astui lähemmäs ja tarttui hänen käteensä. Ei kiireesti, ei hädissään eikä edes vihaisena, vaan hellän päättäväisesti, kuin taluttaakseen Oton pois kuuntelemasta vääränlaisia supinoita.
"Minä en ole menossa minnekään, Otto", hän sanoi. "Olisiko sitä paitsi järkevää valita puolisokseen se, jonka kanssa eläminen on helpointa? Eivätkö muut syyt paina sinustakin vähän enemmän?"
Silmiin katsominen ei tuottanut tuskaa, ja Nils selitti asiat rauhassa samaan ystävälliseen sävyyn, jolla Otto toisinaan jaksoi neuvoa muita rakennusasioissa aamupäivisin. Hän tiesi olevansa oikeassa, joten Oton oli helppo myöntää se hänelle.
"Minä takaan, että sinäkin löytäisit vaivatta minua helpomman miehen", Nils sanoi ja nakkasi malliksi niskojaan. Otto ymmärsi tavallaan oikein hyvin, mitä hän meinasi. Häntäkin alkoi väkisin hymyilyttää vähän.
"Niin no, voihan se niinkin... Mutta kun enhän..." hän aloitti.
"Mutta kun ethän sinä välitä muista, niinkö?" Nils täydensi virnistäen.
Otto naurahti.
"Niin."
"En minäkään."

Oton olisi varmaan kuulunut älytä hiljetä, kun Nils kerran oli onnistunut saamaan hänet hetkeksi hyvälle tuulelle, mutta hän jatkoi.
"Olenhan minä kumminkin oikeasti luvattoman tyhmä, ainakin jos vertaa sinuun. Siinä sinä olit oikeassa."
Ylioppilaiden ei vain ollut tarkoitus olla renkien kanssa. Otto ja Nils olivat uhmanneet kaikkia lakeja, mutta...
Nils huoahti aivan vähän ja pudisti päätään. Hän puristi Oton kättä hieman tiukemmin.
"Oi, tarkoitin kai lähinnä sitä, miten kovakalloinen sinä osaat olla", Nils sanoi. "Tai ehkä en tarkoittanut mitään. On totta, että et ole käynyt kouluja, mutta tyhmä sinä et ole. En ole pitänyt tapanani viehättyä tyhmistä ihmisistä. Sinä olet taitava ja..."

Otto kääntyi Nilsiä kohti.
"Eihän me voida puhuakaan mistään", hän sanoi kiivastuksissaan huolesta. "Ja kohta voidaan varmaan vielä vähemmän, kun olet ollut Helsingin koulussa."
"Jassoo?" Nils kysyi. "Minusta me puhumme paraikaakin varsin tärkeistä asioista."
Hänen sormensa hivelivät Oton kämmentä, niin kuin aina. Oton selkäpii värisi vähän.
"On niin paljon, mitä voin kertoa vain sinulle. Ylioppilaiden asioista minä voin puhua kenen tahansa ylioppilaan kanssa."
"Mutta etkö sinä sentään kaikkein mieluiten olisi sellaisen ihmisen kanssa, että te voisitte puhua kaikesta koko ajan?"
Nils tarttui Oton toiseenkin käteen.
"Minä olen kaikkein mieluiten sinun kanssasi, senkin hölmö", hän tokaisi - mutta niin, että sanojen isku laskeutui Oton iholle hellänlämpimänä kosketuksena. "Enkä kuuntele vastaväitteitä."
Otto ei siis esittänyt niitä. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja hieroskeli Nilsin kämmenselkien silkkiä peukaloillaan. Hänen täytyi kai jälleen vain hyväksyä, ettei Nils olisi nyt ollut siinä missä oli, jos ei olisi tahtonut olla Oton kanssa. Otto tiesi ja näki, että hänen ainainen inttämisensä painoi Nilsiä, mutta hänen järkeensä ei vieläkään mahtunut, minkä tähden he vielä kaiken jälkeen, kaikesta huolimatta, vaikka Nilsille olisi ollut muitakin...

Nils taisi arvata hänen mietteensä. Hän pudisti päätään hymyillen.
"Sinä et vain osaa käsittää, kuinka suurenmoinen olet", hän sanoi. "Kaikesta huolimatta. Jos maailma ei olisi näin typerä, kerskailisin sinulla kaikille."
Hänen sanansa paloivat ilosta ja kiihkosta. Hän puhui sillä tavalla ja katsoi Ottoa silmiin - paidattomana, poskillaan saunan punaa ja hiukset kosteina. He seisoivat käsikkäin liki toisiaan, hahmottivat hitaasti tilanteen koko painon ja keskustelivat sitten äänettä tutkiakseen, aristivatko menneen jäljet heitä liikaa. Nils astui lähemmäs, kuin ei olisi voinut muuta - ja kavahti heti vähän kauemmas. Hänen katseensa hehkui toiveita ja pyysi lupaa. Otto näki hänet. Ja toivoi samaa. Hän halusi antaa kaiken olla edes hetken yksinkertaista ja sovitettua ja samaa kuin ennen. Hän liikautti heidän yhteen liitettyjä käsiään hieman itseensä päin.

Nilsin kasvot syttyivät hehkuun. Hän astui lähelle ja painoi päänsä Oton olalle. Niin vain, vaivattomasti. Oton iho kavahti aluksi kosketusta, mutta ymmärsi nopeasti, kuka Nils oli. He olivat sanoneet, tehneet ja ajatelleet kaikenlaista, mutta he olivat yhä niin, niin tuttuja toisilleen. Otto nosti kätensä Nilsin takaraivolle, ja he - olivat. Niin kuin heidän kuului.
Ehkä kaikki sai olla näin helppoa.
Ehkä Otto sai saada anteeksi.

"Tiedätkö, miltä esimerkiksi tämä minusta tuntuu?" Nils sanoi hiljaa.
"Ehkä", Otto sanoi vielä hiljempaa.
Hänen sydämensä oli vironnut tanssahtelemaan ja kutitteli hänen kurkkuaan. Kun se sitten suostui vajoamaan paikalleen, se tuntui kasvaneen onnesta kokoa niin, että sai rinnan pakottamaan.
Nilsin hengitys hiveli korvallista.
Kiuas napsahteli hiljaa.

Oton päälle hiipi hitaasti sakea voipumus, kun hänen sydämensä tottui uuteen olotilaan. Oli, kuin pahat kourat olisivat viimein hellittäneet kokonaan otteensa hänen sisuksistaan ja laskeneet hänet pitkäkseen untuvapedille. Hän siveli Nilsin hiuksia ja ymmärsi, miten paljon häneltä oli puuttunut.
"Sanohan, oliko meidän elämämme helpompaa, kun olimme erossa?" Nils mumisi poski hänen olkaansa vasten. "Koska minä en varsinaisesti kokenut niin."
Otto hymähti, mutta samalla hänen silmiään kirveli.
Hän oli - -
Häneen oli - -
Otto ei sanonut mitään, vaan sulki Nilsin tiukasti syliinsä.
Nils silitti hänen selkäänsä.
"Onneksi sinä pidät miehistä."
Kaikki ikävä haipui hiljalleen pois.
Olivat vain
lämpimät ihot
koivunlehtien ja saippuan tuoksut
ja kosketus.

Syleily suli ajan myötä hartioilla lepääviksi käsiksi ja yhteen punoutuviksi hengityksiksi. Nils katsoi Ottoa siristellen mutta kiinteästi, hymyillen vähän. Varmaan onnellisena.
"Tämä on minulle tärkeintä, mitä on", hän sanoi, vaikka jopa hänen katseensa horjahti sanojen painosta. "Minä haluan oppia olemaan oikein hyvä sinulle. Haluan, että tämä onnistuu."
Otto...
Otto myös.
Onneksi Nilsillä oli tapana saada mitä halusi.

He suutelivat.

-

Vilho istui aitan edessä muka muina miehinä. Kun hän huomasi Oton ja Nilsin kävelevän pihalle rinnakkain, hän kääntyi huikkaamaan jotain sisälle. Jussi ilmaantui kiireesti terassille. Hänen katseensa osui Ottoon ja Nilsiin ja jähmettyi niille sijoilleen. Ihan kuin olisi ollut niin mahdottoman suuri ihme, että... Tai no, olihan se, mutta Otto ei olisi välittänyt toljotuksista. Jussi kysyi Vilholta jotain viittoillen heidän suuntaansa. Savolainen kohautti olkiaan, mutta vaikutti oikein tyytyväiseltä itseensä. Kaipa hänen sieti ollakin.

Keskellä pihaa Otto seisahtui empimään ja otti yhden vastahakoisen askeleen aitan suuntaan.
"Ei, ethän mene sinne", Nils anoi leikkisästi ja tarttui taas hänen käteensä. "Minä olen ollut niiin pitkään ilman läheisyyttä."
Hänen viekoitteleva virneensä olisi pitänyt kieltää lailla.
Millä tahdonvoimalla Otto olisi pakottanut itsensä kävelemään sen alta aittaan? Hän heilautti kättään toisille ja jatkoi matkaansa Nilsin rinnalla viitsimättä jäädä katsomaan virneitä ja maireita vilkutuksia.
"Kiitos", Nils huikkasi olkansa yli.
"Jonniinhan se pittää tiälläkkii asijat hoetoo", Vilho kailotti vastaan.

Otto kipusi sisään ikkunasta, ja he peittelivät toisensa supattelevaan pehmeyteen, joka hoiti heidän mustelmiaan ja ruhjeitaan.
He sopivat sylikkäin niin kuin ennenkin.

Unen rajalla Nils kuiskasi rakastavansa. Oton oli helppo vastata.