Taas niityt vihannoivat

Luku 16, jossa lämmitellään välejä lauteilla

"Sinäkö et sitten tosiaan ollut papin tytön kanssa?" Oton äänessä kuului edelleen itsepäinen epäilys.
"En, Otto. En", Nils sanoi. "Ja pidin sinusta kaiken aikaa äärimmäisen paljon."
Ja jälleen, hiljaisuus! Voi, kunpa Nils olisi saanut olla niiden ajan jossain muualla.
"Minkä tähden sinä sitten...?" Otto sanoi hiljaa seinähirsille.
Hän rohkeni aloittaa - vieläkin, kaiken jälkeen!
"Mitä minä tein?" Nils napautti. Oton hartiat kohosivat ja hän kääntyi vielä vähän enemmän poispäin. Niinpä tietysti. Nils veti henkeä ja pakotti itsensä tyyntymään. Viime kerran tulistumisesta ei ollut seurannut mitään erityisen hyvää, ja nyt Otto vielä heittäytyi aristelemaan häntä.
"Anteeksi", Nils sanoi erityisen rauhallisesti, tavalla, jolla ei koskaan olisi osannut puhua lyseon rehtorille tai isälleen vastaavassa tunnekuohussa. "Mutta en todellakaan ymmärrä, mitä syitä olen mahdollisesti voinut antaa epäilyksiisi. Toivoisin, että voisit viimein kertoa minulle. Muuten oletan edelleen, että olet sepitellyt kaiken päässäsi."

Otto pysyi hiljaa.
"Et kai väitä nähneesi minun tekevän jotain paheksuttavaa Lempin kanssa?" Nils kysyi.
"No en", Otto murahti.
Se oli yhdenlainen helpotus. Mies ei ollut aivan järjiltään.
Hän heitti löylyä.

He keskittyivät kuuntelemaan kiukaan kohinaa, kunnes Otto uskaltautui puhumaan sen päälle.
"En minä nyt niin tiedä, mitä sinä teit", hän sanoi - vastasi kysymykseen, ihme kyllä. "Siinä oli kaikkea. Sinä puhuit koko ajan vaan siitä tytöstä ja kaikesta ja olit sen kanssa."
"Kuten jo sanoin, olin luonnollisesti kiinnostunut muustakin kuin sinusta", Nils sanoi. "Olithan sinäkin torpalla kaiket päivät. Minusta on hyvin huolestuttavaa, että sinä päättelet tuollaisesta, että..."
"Mutta sittenhän sinä käskit minua menemään pois", Otto keskeytti hänet lujaan sävyyn. "En minä tiedä, mitä muuta semmoisesta voisi päätellä." Hän ei kuitenkaan syyttänyt, vaan vaikutti aidosti neuvottomalta. Niinkö hän oli käsittänyt? Mitä ihmettä? Nils terästi asentoaan ja kääntyi hieman Oton suuntaan.
"Enhän minä käskenyt, vaan me sovimme yhdessä antavamme toisillemme tilaa, koska sinä et puhunut minulle ja olit aivan mahdoton. Minä ajattelin, että haluat olla hetken rauhassa minulta. Minä yritin kaikkeni, Otto!"
Otto vaivautui vilkaisemaan häntä.
"Kyllä se vaan minusta olit sinä, joka halusit olla rauhassa", hän sanoi.
Nils henkäisi.
"En tosiaankaan halunnut. Kuinka niin?"
"No, sinähän käskit minua jo silloin aikaisemmin menemään aittaan nukkumaan", Otto sanoi.
Nils hätkähti hieman.
"Silloinko? Mitä, minähän kerroin, että aioin kirjoittaa pitkään ja että...! Siksikö sinä jäit sinne? Hyvänen aika! Minähän pyysin sinua takaisin! Odottelin sinua!"
Otto jurotti hiljaa aloillaan. Nils saattoi vain toivoa, että hänen päässään alkoi viimein liikahdella muutakin kuin typeryyksiä.

"Olisit sinä voinut sanoa, jos kerran halusit olla minun kanssa", Otto sanoi.
Nils huokaisi.
"Olisit itse sanonut, että epäilet sitä", hän sanoi. "Minähän kysyin sinulta monta kertaa, mikä sinua riepoo. Muistat varmaankin. En osannut aavistaakaan mitään tällaista, ennen kuin sinä sitten hyökkäsit kimppuuni."

Ja taas - hiljaisuus. Otto katseli pois ja haroi parransänkeään. Oliko hän osoittanut yhtäkään aitoa merkkiä sovinnonhalusta? Saihan hän puhua toivovansa, mutta... He eivät päässeet tuumaakaan eteenpäin, eikä se ollut Nilsin syytä. Hän oli jo selittänyt paljon, mutta Otto sen kuin jurotti. Hän oli siis päättänyt näin vakaasti, että Nils...!
"Mikä hitto minussa tekee sen!?" Nils parkaisi, osittain vahingossa.
"Minkä?" Otto kysyi vähän säikähtäneenä.
"Ettei kukaan voi ikinä luottaa minuun tai ottaa minua vakavasti! Minä en koskaan osaa hoitaa asioitani kunnolla enkä tehdä mitään, enkä minä ikinä...!"
Nilsin turhautuminen uhkasi purkautua kyyneleinä, joten hän hiljeni. Hän ja Otto olivat unohtuneet katsomaan toisiaan.
"Ei - ei se kuule ole sinussa mikään. Kyllä sinä minusta olet ihan hyvä ihminen, enkä minä nyt haluaisi... Tuota kun, enhän minä edes tiedä, että olenko..."
Otto jäi tuijottamaan käsiään.
Nils odotti.
"Kyllä minä mietin koko ajan, että jos olenkin väärässä, ja varsinkin nyt minä mietin...", Otto järjesteli sanojaan. "Mutta kun minusta vaan alkoi tuntua niin pirun selvästi, ettei sinua enää yhtään kiinnostaneet minun asiat. Ja kun sinä olit sen toisen kanssa ja puhuit teidän juttujanne ja kun se..."
"Kylläh-", Nils aloitti kiivaasti, mutta nieli terävät sanansa ennen kuin ne ennättivät pistää miestä. Tämä höpisi tietysti omiaan. Nils oli tehnyt kaikkensa ja murehtinut Oton vointia. Äsken oli huomattu, että mies oli enimmäkseen yhdistellyt yhteenkuulumattomia asioita päässään ja päätellyt mitä sattui. Nyt hän kuitenkin hoiperteli sanoissaan niin lohduttomana, ettei Nils osannut sysätä kaikkia hänen syytöksiään sivuun. Otto ei viskonut häntä niillä satuttaakseen, vaan asetti ne varovasti hänen eteensä. Siltä hänestä nyt vain oli tuntunut.