Seongsang fanfiction.
Yeosang on koko elämänsä kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta ja se saa hänet ahdistumaan ja masentumaan.
Seonghwa on uusi Yeosangin luokalla ja hän on päättänyt tutustua arkaan pieneen Yeosangiin.
Tässä tarinassa tulee ol...
Yeosang oli hiljainen 17-vuotias poika. Tuo oli aina ollut ujo mutta muuttui koko ajan vain ujommaksi. Hän pelkäsi sosiaalisia tilanteita sekä vieraita ihmisiä... eli koulu oli hänelle painajainen, mutta siellä oli pakko käydä- Hänellä ei ollut äärettömän ujoutensa takia koulussa yhtään kaveriakaan. Hän oli yksin kaiket päivät... mutta se ei ujoa poikaa ihan kauheasti haitannut.
|Maanantai| Yeosangin nk Kävelin keittiöön kuten aina aamuisin, äitini oli jo lähtenyt töihin joten olin yksin kotona. Join vain lasillisen vettä ja otin särkylääkkeen kuten aina. En ikinä aamuisin pystynyt syödä koska pelko koulupäivästä sai vatsani aina niin sekaisin ja pääni särkemään. Voin pahoin mutta pakko mennä kouluun koska muuten äti vie lääkäriin ja se on pahin painajaiseni.
Olen hyvin iloinen ettei äiti ole ikinä aamuisin kotona. Äiti tietää kyllä että koulunkäynti on minulle ongelma... mutta en halua kertoa miten suuri ongelma se oikeasti onkaan, en halua minnekkään terapeutille tai psykologille! Pelkään heitä eniten kaikista.
Pakkaan repun ja lähden kouluun. Katson koko matkan kännykkää ja pidän huppua päässäni, välttelen kaikkia mahdollisia kontakteja muihin ihmisiin.
Suojatiellä joudun kuitenkin nostamaan katseeni kännykästä: päivän pelottavin hetki, tai ainakin melkeen.
Tänään en uskalla tehdä sitä, laitan kyllä kännykkäni pois ja vilkaisen tielle- ja vahingossa katson kuskia silmiin.
Säikähdän tätä tilannetta ihan liikaa ja juoksen suojatien yli kauhuissani ja paniikissa, ihmiset tööttäilee ja se saa minut vielä kauhistumaan entisestään. Juoksen kouluun, itkien.
Pyyhin kyyneleeni mutta silmäni ovat ihan punaiset itkemisestä. Pidän katseeni lattiassa kun kävelen luokkaan ja istun niin taakse kuin mahdollista. Koko tunnin kertaan päässäni suojatie juttua ja saan melkein paniikkikohtauksen taas.
Kun tunti loppuu, minun tekisi mieli juosta ekana pois ahdistavasta luokasta mutten halua herättää huomiota ja siksi lähden luokasta vikana.
En mene ruokailuun, en mene ikinä. Jos kaadun... tiputan tarjottimen... kaikki huomaa minut- en ota sitä riskiä, en ikinä.
Tiedän että vaikutan tylyltä ja kylmältä kun vain kävelen ihmisten ohi vaikka nuo yrittäisi puhua minulle... en olisi halunnu tehdä sitä mutta tiesin mokaavani jos yritän puhua.
Kun koulu loppuu, juoksen taas kotiin. Taas yksi ahdistava päivä takana.
Kaivelen reppuani ja löydän etsimäni nopeasti, tarvitsen sitä niin usein- Nostan huppariani ja vedän jälleen muutavan viillon vatsaani. Se helpottaa oloani.
Ne ei ole mitenkään kamalan syviä mutta kyllä niistä verta tulee. Kun vuoto on tyrehtynyt lasken hupparini vatsani päälle ja teen läksyt. Joudun tekemään läksyjä pitkään koska itken useat tunnit vessassa ja lintsaan kun en uskalla astua luokkaan. Olen siis muita jäljessä. Pahasti.
Teen läksyjä nykyään aina siihen asti kunnes äiti tulee ja laittaa ruuan. Äitin työpäivä loppuu kuudelta mutta tuo on kotona vasta seitsemän jälkeen.
Tuo ruoka on ensimmäinen ateriani koko päivänä. Ennen söin välipalan mutta nykyään en läksyjen takia ehdi. Syön ruuan mutten kerro äitille mitään päivästäni... mitä muka edes kertoisin? Kiitän vaisusti ja juoksen yläkertaan huoneeseeni.
Menen sängylleni ja tuijotan kattoa. Minua väsyttää ja sitten älyän että huomenna on samanlainen päivä kuin tänään... ahdistava. Ja sitten itken itseni uneen.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
