Taas niityt vihannoivat

Luku 15, jossa hortoillaan erillään

Oton silmät kihahtivat täyteen vettä niin nopeasti, että hän ehti hädin tuskin kääntyä selin Jussiin.
"Hei, mikäs nyt tuli?" Jussi kysyi.
Otto olisi yrittänyt lähteä pois, jos se olisi auttanut enää tässä vaiheessa. Jussi kiersi saman tien hänen eteensä ja varmaan myös kumartui töllistelemään häntä läheltä, vaikkei Otto nähnytkään häntä kämmeniensä takaa.
"Itketkö sinä?" Jussi kysyi varovasti, kuin ei olisi uskonut silmiään. Kunpa ei olisikaan. Otto oli vihonviimeisen typerä ja heikko. Ei hänen hitto soikoon olisi pitänyt Jussin nähden milloinkaan... Eikä varsinkaan keskellä pihaa! Mitä kaikki nyt ajattelisivat? Oton maine oli viimeistään nyt mennyttä. Miksi hän joutui aina nuorempiensa paapottavaksi? Ja kyyneleet virtasivat virtaamaan päästyään kuin pahimmat pirulaiset, vaikka niille ei ollut mitään tiettyä syytä. Otto pyyhki ne saman tien käsiinsä tai hankasi poskipäilleen.
"Äläs nyt, kuule", Jussi sanoi hävettävän lempeästi. "Niinkö ikävä sinulla on?"
Otto kääntyi taas toiseen suuntaan ja koetti rauhoittua ennen suurempaa häpeää; yhtä pirullista, kuin jos olisi yrittänyt sitoa lyhteen yhdellä kädellä. Otto kuivasi silmänsä lujasti karheaan hihaansa. Ei hänellä ikävä ollut, hän vain... No jaa.
"Olisi edes viinaa", hän murahti.
"Oletkos nyt", Jussi sanoi kuin paraskin holhoaja - saattoipa mokoma heristää sormeaankin. "Siitä ei seuraa sinun kohdallasi mitään hyvää."
Niin, Otto ei voinut väittää vastaan. Hän yritti pitää loput vedet silmissään ja kyykistyä takaisin portin pariin, mutta eikös vain Jussin käsi ilmaantunutkin taas yhden kerran hänen olalleen. Se puristi kiusallisen rohkaisevasti - mutta ainakaan Jussi ei ollut lähtenyt karkuun, vaikka oli nähnyt Oton viimeisenkin järjen valon himmenevän.

"Menet vaan ja puhut sille", Jussi sanoi vakavasti. "Yleensä minua ei kannata totella, mutta tottele tämän kerran. Itsesi ja kaikkien takia. Minä puhun Kaisalle ja sinä puhut Niilolle."
"Ehkä minä sitten", Otto sanoi nuivasti - enimmäkseen, jotta saisi Jussin pois kimpustaan. Mutta kyllä hän varmaan aikoi harkita vielä yhden kerran tosissaan. Sitten omassa rauhassaan.
"Mutta nyt sinä lähdet minun kanssa pelaamaan korttia", Jussi sanoi.
"Eihän me- -", Otto aloitti
"Isäntä sanoi antavansa luvan mihin vaan, mikä piristää sinua", Jussi sanoi. "Paitsi ryyppäämiseen."
Oton ei oikein auttanut muu kuin lähteä hänen mukaansa.
Kortit olivat Vilhon, joten hänkin liittyi seuraan. Loppupäivä oli mukavampi kuin yleensä.

Eikä Otolla ollut sen jälkeenkään aivan niin kurjaa. Kun hän nyt oli alkanut kaipaamalla kaivata Nilsiä, hän ei saanut ajatuksiaan loppumaan. Se sattui, mutta hän taisi sentään tietää, mihin suuntaan hänen kuului hoippua.

Nils oli nyt Oton haavekuvissa hellä, lämmin ja ymmärtäväinen, sellainen kuin hän oli ollut hyvinä aikoina. Vaikka hän oli sitten tehnyt väärin eikä ehkä enää ollut sama ollenkaan, Otto tarvitsi häntä. Kaikki sanoivat niin, ja Otto tiesi sen itsekin. Luissaan ja ytimissään. Hän ei voinut värjötellä osassaan enää hetkeäkään, jos ei halunnut luhistua kokonaan.

Vilho tosin huomautti myös, että ilman Nilsiä Oton ei tarvitsisi enää keskittyä syömään herraskaisesti eikä tälläytyä joka aamu. Hän voisi painiakin. Sekin oli tietysti tavallaan totta. Otto oli aiemmin ruvennut voimainkoitoksiin muutaman kerran kesässä, mutta Nilsin aikaan hän ei ollut uskaltanut kokeilla. Tämä ei varmaan olisi pitänyt niin maalaisesta touhusta. Vaikka olihan Nils ihaillut Ottoa yhtä lailla huolimatta siitä, rakensiko hän taloa vai heittikö löylyä vai lepäsikö sylissä. Sitä toiset eivät tienneet, eikä Otto oikein osannut ymmärtää. Nils oli sillä tavalla omituisen ihana. Tai oli ollut. Hän oli ihaninta, mitä Otto oli milloinkaan nähnyt, tai kokenut, tai... Miten he olivat jakaneet keskenään aurinkoisia päiviä ja miten Nilsin käsi oli löytänyt Oton käteen ja miten hänen huulensa...!

Jussin puheet alkoivat kuulostaa viisailta. Jos Otto vain voisi jotenkin, jossain tilanteessa, saada Nilsin takaisin ja jos tämä pyytäisi anteeksi ja he rämpisivät sittenkin kaiken läpi. Sehän olisi... Jussi ainakin tuntui luottavan, että se voisi onnistua. Hän oli monessa asiassa vähän hölmö, mutta Oton oli melkein pakko yrittää uskoa häneen tällä kertaa. Nilshän oli kuitenkin suukotellut Oton kasvoja vielä paria päivää ennen kuin oli käskenyt häntä menemään pois. Ja sinä päivänä hän oli ollut tulossa Oton luo oikein hellästi ja iloisesti. Ei hän ainakaan niinä hetkinä ollut vihannut Ottoa tai ollut läpeensä paha ihminen, vaikka olikin ollut papin tyttären kanssa. He voisivat ehkä vielä joskus olla jotenkin sovussa. Ajatus liikautti Oton sydäntä. Hänestä tuntui toisinaan, että hän voisi antaa Nilsille anteeksi mitä tahansa - vaikka sitten ilman anteeksipyyntöäkin - kunhan vain saisi taas olla kunnolla olemassa ja pääsisi lähelle toista ihmistä. Välittäisikö hän tosiaan liikaa, vaikka samassa sylissä olisi ollut hetkeä aiemmin joku toinen? Jos Nils tahtoisi vielä pitää Otonkin ja kertoa hänelle, että hän oli ainoa, eikö hän voisi uskotella itselleen, että niin tosiaan oli? Eikö sekin kelpaisi paremman puutteessa?
...Ei. Ei se saanut kelvata. Otto ei halunnut olla yksinkertainen renki, jolla rikas poika sai leikitellä. Hänen olisi ehdottomasti parasta antaa asian olla.