Taas niityt vihannoivat

Luku 15, jossa hortoillaan erillään

Jussi keinui hetken kannoillaan ja nosti kätensä pois Oton olalta. Otto odotti hänen lähtevän, mutta hän puhkesikin uudestaan puhumaan.
"Kuule, jos sanon suoraan, niin minä olen koko ajan vähän miettinyt sitä teidän juttua. Niilo tykkäsi sinusta niin paljon. Ja nyt se on ollut pahasti allapäin. Vilhokin kertoi."
"Mistä Vilho semmoista tietäisi?" Otto kysyi.
Jussi meni oitis vaikean näköiseksi; taisi irvistääkin vähän. Nyt hän vuorostaan koetti hamuilla sanojaan takaisin, mutta kertoi lopulta vastahakoisesti, että Vilho oli ehtinyt käydä jo vähän aikaa sitten kovistelemassa Nilsiä Oton hylkäämisen vuoksi. Otto tunsi naamansa käyvän punaiseksi. Minkä tähden Vilhokin, joka ei yleensä halunnut liikahtaa edes töilleen...! Otto kirosi hiljaa. Nyt Nils tiesi, mitä oli saanut aikaan - ja kuvitteli varmasti jäljen pahemmaksi kuin se olikaan. Ehkä hän jopa luuli, että Otto oli lähettänyt Vilhon asialle. Eihän Otto nyt Nilsin takia niin pirun pahasti, varsinkaan kun Nils ei itse ollut millänsäkään!

Jussi empi hetken ja kumartui sitten vielä vähän lähemmäs Ottoa.
"Niilo oli kuulemma itkenyt siellä", hän sanoi hiljaa.
Oton nolostus vaihtui säikähdykseen, vaikka oikeastaan hänen olisi kai pitänyt olla iloinen siitä, ettei Nils välttämättä ollutkaan ottanut asiaa niin keveästi kuin Otto oli ajatellut.
"Mitäs se nyt olisi... itkenyt?" Otto kysyi.
"Kai sitä vaan oli surettanut", Jussi sanoi. "Se oli selittänyt samaa kuin sinulle. Vilhokin oli jo alkanut vähän uskoa sitä. Niin että minä vaan mietin, että voisiko mitenkään olla niin, että sinä..."
Otto vilkaisi Jussin tyrkyttämien epäilysten suuntaan, mutta se sai riittää. Hän oli jo satakunta kertaa päättänyt, mitä mieltä oli niistä.
"Kai minä nyt parhaiten tiedän", hän tokaisi.
Jussi huokaisi.
"Jos saan sanoa, niin minä en ole ihan varma, tiedätkö sinä näissä asioissa parhaiten. Tai jos tiedätkin, niin entä jos Niilo on nyt vaikka miettinyt, että sinä olet kumminkin parempi kuin Lempi ja katuu kovasti."
Nils oli järkevä nuori mies. Niin hölmösti hän ei kyllä olisi miettinyt.

"Mitä jos te vaan puhuisitte vielä?" Jussi kumminkin ehdotti.
Vai puhua Oton pitäisi? Nils oli lähtenyt pois ja repinyt lähtiessään Oton ja kaiken heille yhteisen. Otto ei ollut ensimmäisenä yrittämässä mitään hänen kanssaan - vaikka hän nyt olisi jostain syystä itkenytkin. Olisiko Otto anellut häntä takaisin vain siksi, ettei varmaan enää jaks...? Ehei. Jussi tiesi, mitä oli tapahtunut, ja silti hän kävi vuorostaan Oton kimppuun ja tuputti hänelle...
"Minkä tähden tämä kiinnostaa sinua ja Vilhoa näin pirusti?" Otto kysyi.
Jussi tuijotti häntä takaisin yhtä ankarasti. Kun hän oli vielä pidempikin, hän vaikutti Ottoa vanhemmalta.
"Meitä pikkuisen häiritsee, että sinä et saa tehtyä mitään", hän sanoi.
"Teenhän minä kaikki ihan niin kuin...", Otto yritti.
Jussi pudisti päätään.
"Etkö muka itse huomaa? Tämmöiset asiat pistää sinut ihan sekaisin. Ja minua harmittaa nähdä sinut tuommoisena."
He katsoivat toisiaan vaarallisen pitkään. Otto tiesi, että Jussi näki uupumuksesta harmaan miehen, joka kompuroi hetkestä toiseen ja saattoi vain toivoa selviytyvänsä. Sellainenhan Otto nykyään oli. Hän olisi itsekin koettanut auttaa mokomaa kurjaa ihmisraasua.
"Jos te voisitte sopia, ettekä edes yritä, niin sinua harmittaa lopun ikääsi aika pirusti", Jussi sanoi. Hän taputti taas Oton olkaa. "Kokeilette jutella ihan rauhassa. Jos se on oikeasti paskiainen, niin oletpa kumminkin yrittänyt. Sitten unohdat sen ja otat toisen."
Jussi kuulosti itseltään.
Ei Otto halunnut ketään muuta kuin...

"Etkös sinä kuitenkin kaipaa sitä?" Jussi kysyi.
Kysymys iskeytyi varoittamatta suoraan Oton arimpiin sisuksiin.
Kyllä.
Kyllä Otto kaipasi.
Kaipasi, kaipasi, kaipasi.
Hän halusi enemmän kuin mitään, että joku ottaisi hänet syliinsä ja silittäisi hänen päätään, niin kuin hän joskus silitti sitä itse puoliunessa yön pimeydessä, uskotellen itselleen, että...
Hän näki Nilsistä ihania unia, joissa mitään ei ollut tapahtunut - ja repeytyi niistä aamuun.
Nils oli hänelle... Oli ollut hänelle...
Vaikka...