Taas niityt vihannoivat

Luku 13, jossa kohdataan vajassa

"Mikä sinulla on?" Nils kysyi.
Otto vilkaisi häntä hieman pidempään, mutta naulitsi sitten katseensa halkopinoon. Nilsistä alkoi tuntua epämiellyttävältä.
"Puhuvat, että sinä ja Lempi olette menossa kihloihin", Otto sanoi hiljaa.
Nils liikahti hämmentyneenä. Tämä oli varsin merkillinen tapa aloittaa keskustelu. Eikä Otto edes vastannut kysymykseen. Vaikka ehkä Nilsin täytyi tässä tapauksessa olla onnellinen jo siitä, että mies sentään puhui.
"Anteeksi?" Nils kysyi naurahtaen. "Mitä ihmettä? Kuka sellaistakin höpisee?"
Otto oli hiljaa ja katsoi pois.
Hän katsoi pois...
Asian laita valkeni Nilsille hiljalleen. Hänen jalkansa ohjeistivat häntä kääntymään saman tien ympäri ja kävelemään rivakasti pois enemmistä naurettavuuksista, mutta hän jäi selvittämään asian.
"Et kai vain tarkoita, että uskoit sellaiseen? Hyvänen aika, Otto!"
Nils naurahti taas, mutta silkasta epäuskosta. Oliko jopa Otto tosiaan...? Käsittämätöntä. Täysin käsittämätöntä. Että Nils olisi...
Otto katsoi edelleen pois.
Kyllähän hänestä toisaalta saattoi uskoa jopa tällaista. Pahimmillaan. Nils ei ollut ollut rauhoittelemassa häntä.
"Sitäkö sinä tällä kertaa synkistelet?" Nils huokaisi hieman tuskastuneena, vaikka miehen kompuroinnit myös vähän säälittivät häntä. "Olen kyllä kuullut sinulta kaikenlaista, mutta tämä on kaiken huippu. Kerrohan, miksi ihmeessä minä muka olisin menossa kihloihin Lempin kanssa? Ihmisten on tarkoituskin puhua meistä mitä sattuu. Sinun pitäisi osata miettiä vähän omallakin päälläsi, kuules."
Hän koetti puhua kepeästi, vaikka oli pyörällä päästään. Hän ei ollut ajatellut, että joutuisi äkkiarvaamatta tällaiseen tilanteeseen. Miten jopa Otto, kaikista ihmisistä...?!

Otto käänsi viimein synkeän katseensa häneen ja veti kerran henkeä raskaasti. Kuin olisi ollut pohjattoman pettynyt Nilsiin, tai kuin Nils olisi satuttanut häntä sanomattoman syvästi. Vad fan?
"Olen minä tässä miettinytkin", hän sanoi nuivasti suupielestään - ja kasasi Nilsin päälle yhä enemmän taakkoja. Tähän liittyi selvästi enemmän kuin yksi väärinkäsitys. Nilsin olisi ehdottomasti kannattanut jäädä koko kirotuksi päiväksi sänkyyn. Hän ei halunnut tietää, mitä oli meneillään tai mikä saattoi saada Oton yllättäen katsomaan häntä tällä tavalla.
"Hyvä on, sinulla on nyt jotain sydämelläsi", hän silti sanoi. "Kerro pois."

Otto oli pitkään hiljaa. Sitten hän laski kirveen pölkylle ja työnsi kätensä taskuihinsa.
"Kyllähän minä olen nähnyt, kenen kanssa sinä vietät mieluiten aikaa", hän sanoi hiljaa ja matalasti.
Luoja. Tähänhän liittyi...
"No mutta, sinun kanssasi tietysti, höpsö", Nils sanoi. Hänen äänensä tavoitteli pirteyttä niin epätoivoisesti, että pingottui tökerön kireäksi. Hän ei aivan ymmärtänyt, mitä Otto ajoi takaa, mutta epämiellyttävät aavistukset sikisivät hänen päässään. "Minähän olisin mielelläni sinun kanssasi kaiken aikaa, mutta viime aikoina minusta on tuntunut, että sinä et tahdo minun seuraani."
"Minäkö en? No, enpä minä juuri viitsinyt olla sinun kanssasi, kun sinä selvästi haluat olla vaan papin tytön kanssa."
Aivan. Aivan. Asiat olivat siis niin.
Oliko kaikki Oton oikkuilu johtunut siitä? Että mies oli jostain ihmeen syystä saanut käsityksen, että Nils...?
Otonhan olisi kuulunut...!
Mutta tilanne nyt vain oli tällainen. Aivan.
Nils puristi silmänsä hetkeksi kiinni keskittyäkseen.
"Mistä ihmeestä sinä olet päätellyt sellaista?" hän kysyi hitaan kärsivällisesti. Hän ei olisi jaksanut Oton oikukasta mutkittelua loputtomiin, eikä varsinkaan tänään.
"Miten niin mistä? Kyllähän sen nyt huomaa", Otto murahti. "Olet aina vaan pappilassa ja Lempi sitä, Lempi tätä, ja sitten et ole enää yhtään minun kanssa. Mitäpä tässä enää on puhumista? Voit sinä jo sanoa ihan suoraan, että et enää tykkää minusta."

Nilsin sydän kavahti. Missä välissä Otto oli ajautunut näin kauas? Miten hän oli voinut kuvitella, että Nils...? He olivat jo selvittäneet tällaiset asiat, ja jopa Oton kaltaisen ihmisen olisi pitänyt tietää jo varsin hyvin, että...
"Kyllä minä- -!" Nils huudahti kiivaasti. "Hyvänen aika! Mitä tämä on? Totta kai minä pidän sinusta! Minä ja Lempi olemme hyviä ystäviä, ja sinun pitäisi tietää se. Kyllähän sinä tiedätkin, eikö niin?"
Otto äännähti happamasti.
"Joo, sen minä kyllä tiedän, jos mitään", hän sanoi. "Oikein hyviä ystäviä olette."
Nils ei ollut osannut arvata, että hänen äänensävynsä voisi koskaan olla näin pahantahtoinen ja pisteliäs. Ja Nils kun oli yrittänyt... Häntä kylmäsi.
"Otto! Miten sinä puhut?" hän kysyi järkyttyneenä. "Voitko lopettaa saman tien?"
Otto hiljeni käskystä. Hän seisoi hiljaa ja katsoi Nilsiä alta kulmiensa. Hän näytti enimmäkseen surkealta ja satutetulta. Mikä oikeus hänellä oli siihen? Hän kuvitteli ilmeisesti, että hänen täytyi pitää puoliaan Nilsin häikäilemätöntä juonittelua vastaan. Hän oli päättänyt ajatella, että Nils oli paha ja katala ja hylkäävä ihminen, ja ettei hän...
Ottoko sellaista oli ajatellut? Miksi? Eikö hänen olisi pitänyt tietää paremmin? Paljon paremmin? Parhaiten maailmassa!? Näinkö hän siis ajattelikin - ettei Nilsiin voinut...?! Ja nyt he...? Mitä ihmettä oikeastaan tapahtui? Otonhan juuri olisi pitänyt uskoa, hänhän oli Nilsin...? Mistä lähtien hän...? Ja miten hän saattoi? Miksi Nilsin oli pakko...? Miten hän...? Voi hyvä luoja. Nilsin sydän hakkasi kiivaasti vasten hänen kylkiluitaan.