Askelia toiseen suuntaan

I

Oma kommentti näin heti alkuun:
Eli siis tiivistettynä tää kirja kertoo vanhoillislestadiolaisesta nuoresta, joka löytää itsestään piirteitä, jotka taistelevat herätysliikkeen monenlaisia normeja ja ajatusmalleja vastaan.
Tää alku saattaa lähtiä pikkusen tönkösti, mut jos jaksat lukea pitkälle, ni sisältö pitäis parantua suhteellisen reilusti loppua kohen. Jos ootit jotain spessua ni tuut pettymään. Lol näitä alkulukuja vois kyllä jossaki vaiheessa kirjotella uudestaan ko tsekkaa tätä kamalaa jälkeä mitä oon saanu aikaan. Oon vielä aika alotteellinen kirjottaja, enkä händlää kaikkia asioita vielä kovin hyvin, joten toivon etten tuota pettymystä. No mutta kirjotan sitä mitä sattuu niillä taidoilla mitkä kirjotushetkellä omaan, toivottavasti tykkäät!

***

Mä en ollut aamuihminen. En todellakaan, se vain oli jotenkin ylitsepääsemätöntä. Miten lihakset onnistuivatkaan tuntumaan niin veltoilta? Eiväthän ne tästä liikkuneet. Herätyskello pärähti päälle. Mä olen jo hereillä, tajuatko? Melkein tiuskaisin ääneen. Mulla oli kuitenkin suhteellisen kiire, joten tuumiskelin nopeasti, ettei mulla ollut aikaa esineille tiuskimiselle.

"Huomenta," äiti toivottaa kun saavuin keittiöön, missä se lämmittää kaakaota mun pikkusisaruksille. He eivät ole edes vielä kouluikäisiä, sellaisia naperoita vaan. Nyökkään hyvän huomenen toivotukseksi, koska en oikein luottanut kohteliaisuuteeni tähän aikaan aamusta. En erityisemmin pitänyt aamuista.
Nappaan yksinäisen leivän pöydältä ja mussutan sitä tyytyväisenä seuraten samalla silmä kovana kelloa, jonka viisarit tuntuivat tikittävän jokainen sekuntiviisarin lailla.

"Et sä voi ottaa jonkun toisen leipää", äiti torui. "sä olet tarpeeksi iso tekemään leipäsi itse."

"Mulla on kiire, etkö sä näe?" tiuskaisen sille vastaan.

"Ei ole mun syy, että sä et osaa alkaa aikaisemmin nukkumaan. Pistä se herätys vähän aikaisemmaksi, niin sun ei tarvitse lähteä noin kamalalla kiireellä joka aamu", se aloittaa. Kelasin, että eihän se edes tiedä mitään mun nukkumaanmenosta. Mähän aloin aikaisin nukkumaan. Aamuväsymys oli luontaista ja se oli ja pysyi, vaikka olisin nukkunut 12 tuntia putkeen rauhallista ja keskeytyksetöntä unta.

"Sulla niitä Wilma-viestejäkin tulee nykyään niistä myöhästymisistä. Se ei ole äitinä oikein kivaa. Sun pitäisi opetella tuota huonoa tapaa pois", äiti jatkaa puhelemista vaikka varmasti näkee, että sen puhe menee mulla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jollain tapaa oli rasittavaa, miten se edelleen jaksoi mun asioihin puuttua noin antaumuksella, vaikka mun ikä lähenteli jo täysi-ikäistä. Varmaan, kun se kelasi mun olevan vain ikäistäni vuosia jäljessä niiden muutaman luokan uudestaan käymisen vuoksi. Se nyt oli mullekin häpeäpilkku elämässä. Äidillä kun itse oli korkea moraali ja arvosti koulutusta ja lakia, eikä siksi oikein pitänyt mun alhaisesta koulumenestyksestä.

"Tietenki mä yritän", murahdan. Harpon ovesta ulos ja jätän sen itsekseen sinne häpeämään mua. Äiti ei itse varsinaisesti käynyt töissä. Se oli kotiäiti, vaikka oli käynyt koulut ja yliopistonkin hyvällä menestyksellä. Hetken ajan se oli tehnyt sairaanhoitajan duunia, kunnes oli mennyt isän kanssa naimisiin ja sitten se olikin odottanut lasta. Sen ura tyssäsi siihen. Se toki kuulosti mustavalkoiselta ja tyhmältä, että miksi hylätä uransa kokonaan lapsien vuoksi, mutta jollain tapaa ymmärsin hyvin, se kuului joka tapauksessa tähän yhteisöön ja aatteeseen, joten sehän oli vain normaali toimintamalli. Äiti oli onnellinen elämässään ja musta se oli juuri tärkeintä, eikä se, että miksi se ei jatkanut töitä sairaanhoitajana. Isä taas oli enemmän munlainen,- sellainen niin supisuomalainen mies kuin vain voisi olla, mutta ilman alkoholia ja kiroilua. Se rassasi putkia ihmisten taloudessa ja sai siitä ihan hyvää palkkaa. Se riitti elättämään meidät.

Koulun piha oli tyhjillään, kun mä sinne asti pääsin. Koulun vaalealla julkiseinällä tikitti kello, joka näytti minuuttia yli tasan kahdeksan. Muutamat mattimyöhäiset kiirehtivät vielä mun tapaan vielä luokkaan toivoen, että se opettaja oli vielä opettajan huoneilla juoruilemassa paskoista oppilaista ja keräämässä voimia oppituntia varten. Eikä alle viiden minuutin myöhästymisestä pitäisi edes tulla vielä merkintää, mutta se nyt riippui aivan opettajasta. Mun tuurilla mulla oli biologiaa. Biologiaa, jonka opettaja vihasi henkilökohtaisesti jokaista yksinäistä sielua koko teinien valloittamassa rakennuksessa. Ja mua se tuntui pikkuriikkisen vihaavan tavallista enemmän, ja mä luulen, että se saattoi johtua mun mahdollisesta kiinnostuksen puutteesta biologiaa aineena kohtaan.

Hitaasti koputin kolme kertaa oveen. Käytävän toisessa päässä istuskeli liuta kahdeksasluokkalaisia, jotka tuntuivat virnuilevan mulle.

"Tää on ihan liikaa, katsokaas, me saatiin Viljami mukaan tunnille", bilsan opettaja aloitti. Takarivissä naureskeltiin.

"Sori kun oon myöhässä, mun herätys vammas, eikä se herättänyt mua ajoissa", selitän hengästyneenä.

"Selityksiä! Mene nyt sinne paikallesi, että me voidaan aloittaa", se huiskautti kättään merkiksi, että ei jaksanut vääntää asiasta enempää. Mun onni se oli. Mun luokkalaiset näyttivät tylsistyneen taas kerran, kun ne eivät saaneet toivottua draamaa aamuviihteeksi.

Istuin takimmaiseen riviin mun suosikkipaikalleni.

"Niin ja sitten vielä kun muistan, niin onhan kaikilla TET-paikka hallussa? Mulle piti tuoda ne sopimukset viimeistään tänään, että voin toimittaa ne opolle", se sitten heti jatkaa.

Kompuroin pystyyn ryppyinen TET-sopimus kädessä. Oli ihme, että edes sain sen paikan, ku sinne oli niin paljo hakijoita. Kaikki jätkät luokalta ilmaisivat äärimmäisen selvästi, että lastentarhaan hakeminen oli ämmien hommaa, mutta mä en oikein saanut päähäni, missä muussa olisin ollut ihan ookoo. Ainoa asia, mitä osasin, oli leikkiä lastentarhanopettajaa. Sekin vain syystä, että olin juurtunut perheeseen, mikä oli pullollaan pieniä lapsia. Kun niihin tottui, osasi myös käyttäytyä niiden kanssa. Eikä se edes ollut niin vaikeaa, kuin useat kelasivat. Ihmisiähän ne vain olivat. Piti vain olla. Piti olla vastuullisempi osapuoli, mutta silti taantua jollain tavalla niin lapsen tasolle, että se lapsi hyväksyi mut. Ei se lapsi kylmästi käyttäytyvästä aikuisesta pitänyt. Jollain tapaa ne näkivät, kuinka typerää se oli.

"Noniin, loput paperit sitten maanantai-aamuna aikasin kansliaan siihen Opon pahvilaatikkoon, okei? Hei. Jatketaan taas ihmisen biologiasta." Open kantava ääni hiljensi koko luokan. "Kattokaahan sitä 32 sivun kuvaa siinä. Varmaan arvaatteki, että seuraava aihe on ihmisen luusto ja lihakset. Nyt syyslukukauden aikana me tullaan käsittelemään sydämen osia, verenkiertoelimistöä ja sitten ihmisten luuston testi tulee erikseen...-"

"Hei", Laura kuiskasi mulle. "näin sun TET-sopparin. Me ollaan sitten kai samassa paikassa ens viikolla", se hymyili varovasti.

Näytin peukkua. "Aijaa, siistiä", sanoin, kun en osannut muutakaan vastata. Oli se varmaan ihan ookoo, että joku muu oli mun kanssa tutustumassa koko paikkaan, enkä sooloillut siellä tiedottomana itsekseni.

-
-
-

Words: 948
Miten kaikilla menee? En oo täysin varma oliko loistoidea alkaa kirjottaa tätä kirjaa samalla idealla uuestaan, siitä on kuitenki niin kauan ku sitä edellistä kirjotin. (Lukasin sen muuten läpi tänää ja kuolin koska miten joku on voinu lukea sitä cringeämättä)
Kommentoi ihmeessä jos sulla on jotain kritisoitavaa, kehuttavaa tai haluut muuten vaan sanoa jotain hauskaa. XD Votee ja lisää kirjastoon jos tykkäsit ja haluisit jatkoa!