Taas niityt vihannoivat

Luku 12, jossa tasaannutaan ja mennään alamäkeen

Kun aikaa jälleen kului ja Nils alkoi viimein selättää suurimman inspiraationsa, Otto alkoi vaikuttaa yhä kylmäkiskoisemmalta ja poissaolevammalta. Hänen huolensa eivät menneet minnekään, vaan tuntuivat sen kuin kasvavan. Ne eivät selvästikään johtuneet mistään talikosta, mutta Nils saattoi vain arvailla, mistä sitten. Otto oli ihmeellisen vaivalloinen ja jähmeä. Päivästä toiseen. Itsepintaisesti. Nils huomasi joskus jopa tuhahtavansa happamasti, kun mies viimein lähti tiehensä. Se oli ilkeää, mutta osittain oikeutettuakin: Otto olisi voinut yrittää sentään hieman enemmän, ellei aikonut kertoa suoraan, mikä häntä vaivasi. Hänen kanssaan oli vaikea olla. Totta kai Nils rakasti häntä, mutta jos hän joutui... Pohjimmiltaan Nilsiä kai huoletti ja ihmetytti, mutta mitä hän olisi voinut tehdä, jos toinen ei tullut vastaan? Otto kertoi kyllä jotain hallayöstä, mutta se kuulosti aika köykäiseltä selitykseltä sille, mitä Nils näki.

Kun Nilsillä alkoi taas olla aikaa läheisyydelle, Otto ei nähtävästi ollut kiinnostunut. Hän viipyi töissään viittä vaille yöhön saakka, ei oikein antautunut yöksi Nilsin viereen ja suukotteli vain jähmeästi. Hän ei jaksanut edelleenkään kuunnella Nilsiä. Edes vapaapäivänään sunnuntaina. Nils ei osannut selittää moista käytöstä millään lailla mairittelevaksi. Hän olisi kuitenkin ilomielin auttanut miestä unohtamaan ikävät asiat hetkeksi, mutta Otto ei lähtenyt mukaan, vaikka hän istahti tämän polvelle ja riisui liivinsä.
Hyvä on.
Ei se mitään.

Nils valvoi parillakin yösydämellä asiaintilaa puntaroiden. Itsekseen liian tilavassa sängyssään. Otto ei selvästikään halunnut häneltä apua huoleensa - eikä näemmä nykyään juuri mitään muutakaan. Nils olisi kyllä vakavasti puhuen voinut tukea miestään tämän hiljaisessa kärsimyksessä loputtoman kärsivällisesti ja hellästi, vaikka ajan loppuun, ellei tämä itse olisi alkanut työntää häntä pois ja käyttäytyä kylmästi. Kenties Otolla ei alun perinkään ollut ollut mitään erityistä mielensä päällä? Ehkä... ehkä Nils oli sittenkin vain alkanut hiljalleen käydä näin tavattoman paljon hänen hermoilleen. Jostain syystä. Se kuulosti kamalalta, mutta oli lopulta tuskallisen selkeää. Nils hikosi hieman tuijottaessaan uutta totuuttaan, mutta koetti sitten väkivalloin ajatella asian parhain päin. Hänen ja Oton välillä ei ollut tapahtunut mitään, ei yhtikäs mitään. Otto oli kaiketi yksinkertaisesti saanut joksikin aikaa tarpeekseen aivan kaikesta - tilasta, torpasta, hallaöistä, ja myös Nilsistä. Nilsin täytyi suoda se hänelle. Hänkin tarvitsi kieltämättä aikaa erossa tällaisesta Otosta. Heidän molempien saattoi olla parasta etsiä omat hiljaiset nurkkansa ja viettää hieman aikaa täysin erillään. Nilsissä oli ärsyttäviä puolia, sitä hän ei voinut kieltää, ja hänellä oli varmasti oikeus nähdä sellaisia Otossa. Tauko tekisi heille hyvää. Asiat palaisivat väistämättä ennalleen ajan myötä, luultavasti jo viikossa. Lämpötila olisi sitä paitsi ollutkin liian tukala vierekkäin nukkumista ajatellen.

Mutta ei Nils nauttinut kylmästä ja kovasta yksinäisyydestäkään. Eikä hän lopulta tiennyt mitään varmaa rakkauden lainalaisuuksista, sen kuopista tai sen korjaantumisesta.

♦

Aika pian juhannuksen jälkeen kaikki alkoi vieriä väärään ja huolestuttavaan - pahimpaan mahdolliseen - suuntaan niin sukkelaan, että Otto oli ihmeissään. Hänen ei yhtäkkiä ollut enää kovin mukava olla Nilsin kanssa, koska... niin. Tilanne paheni sitä mukaa, kun Nils alkoi käydä enemmän Lempin luona. Eihän siinä välttämättä olisi ollut mitään pahaa. Se olisi voinut olla oikein mukavaa, mutta... Otto alkoi huomata kaikenlaista. Hänestä tuntui joka päivä vain enemmän, että hänellä tosiaan oli jotain pelättävää Nilsin suhteen. Hän oli laskenut heidän rakkautensa varaan, mutta entä, jos se ei ollutkaan niin kestävää kuin hän oli kuvitellut?

Nils näkyi viipottavan joka ainoa aamu pappilaan päin varmaan heti, kun epäili - tai tässä vaiheessa kai jo paremminkin tiesi - että herrasväki oli saanut aamiaisensa syötyä. Otto oli hyvin perillä siitä, miten hauskaa Nilsillä oli Lempin kanssa - vähän liiankin hyvin. Kun Otto nykyään meni iltaisin Nilsin luo tai vaikka lähti hellälle kävelylle nimenomaan kahden kesken tämän kanssa, tämä nimittäin pälpätti pälpättämistään kirjoittamisesta, kirjoista, teestä - ja Lempistä. Lempistä hyvinkin. Otto koetti kuunnella mahdollisimman auliisti, mutta hän ei totta puhuen ollut kovin mielissään siitä, että oikeastaan kaikki Nilsin sanoma liittyi jotain kautta pappilan fröökynään. Tyttö oli kuulemma oikein tavattoman älykäs ja syvällinen ja taiteellinen ja luki monta kirjaa viikossa. Kaiken muun lisäksi Nils kertoi hänen soittavan vielä pianoakin, taitavasti ja kauniisti ja vaikka miten. Otto tiesi kyllä suunnilleen, mikä piano oli, mutta... niin. Hän näki sielunsa silmin, miten Nils kuunteli soittoa nojaten poskeaan kämmeneensä. Hän ei viitsinyt itse sanoa oikein mitään, eikä se näkynyt haittaavan Nilsiä. Otosta alkoi vähitellen tuntua siltäkin, että tämä piti Lempiä kädest...
...Ei. Nils oli hyvä ihminen ja hänen juttunsa olivat suloisen innostuneita.
Vaikkei hän nykyään antanut Otolle suunvuoroa.
Oliko se nyt niin kertomisen arvoista, jos joku tyttö...?