Rajalla

yksi

                               Mei

Säpsähdän hereille ja räväytän silmäni auki. Ympärilläni kohoavat valkoiset seinät, jossa yhdessä on ikkuna. Ulkoa kuuluu hiljaista vaikerrusta ja kuoleman löyhkä takertuu sieraimiini. Oksettavaa.

Vähitellen silmäni tottuvat hämärään ja erotan huoneen jo tarkemmin. Tyhjä, lukuunottamatta tätä yhtä huonekalua, jolla nyt itsekkin makaan. Nilkkani ja ranteeni on sidottu tähän rotiskoon kiinni ja sängyn jalkopäässä on haalistunut, olevinaan punainen ruusu. Valitettavasti tuo mädänneen kasvin lemu ei paljoa auta jo järkyttävään löyhkään. Hygienia olisi kova sana, jos sellaista täällä edes pystyisi olemaan.

Oveen koputetaan ja se avautuu hitaasti. Käännän katseeni ja onnekseni näen Iran tulevan sisään. Ainut ihminen joka on täällä edes jotenkin järjissään. Iralla on nahkaiset vaatteet jotka myötäilevät hänen solakkaa vartaloaan ja vaaleat hiukset ovat kahdella letillä.

"Tiedän, että tein hölmösti, mutta oliko vielä ihan tahallaan tähän ruumis kasan yläpuolella olevaan häkkiin pistää?" Tokaisen ensimmäiseksi.

Ira katsoo minua huvittuneesti: "Itse kerjäsit. Kai tajuat miten riskialtista toimintasi oli?"

Huokaisen hitaasti ja yritän muistella aiempia tapahtumia. Sen muisteleminen on hankalaa, tuntuu kuin kävelisin sumussa. Noh, niiden aineiden jälkeen en kyllä ihmettele.

"Tiedän, että olis pitäny saada se pentu hengiltä, ok?" Tuhahdan ja muistot edellis illasta palautuvat hitaasti mieleeni. Minua oltiin pyydetty käydä hoitamassa Shuta pois päiväjärjestyksestä. Tuo oli noin 14 vuotias poika, tunnettu huume bisneksistään. Monet meistä, minäkin mukaanlukien, hyödyimme hänestä. Tällä kertaa Shuta oli kuitenkin mokannut ja pahasti, jolloin oli vain yksi vaihtoehto.

Muistan hämärän huoneen, kaljan ja makean kannabiksen löyhkän. Olimme kaksistaan Shutan huoneessa ja hän luuli saavansa jotain muuta kuin kuulan kalloonsa. Haha, mikä pervo ikäisekseen. Tiesin kyllä, että olen tykästynyt siihen penskaan, mutta en tiennyt, että näin kiintynyt olen. Hän kun ymmärtää asioita joita moni ei, varmaan kylläkin siksi koska on koko ajan aineissa. Joten, kun nostin aseen hänen ohimolleen, en kyennyt tekemään sitä. Sen jälkeen kaikki mielessäni on vain yhtä sotkua, enkä muista edes sitä miten tänne päädyin.

"Kurotama ei ole hirveän tyytyväinen. Vielä miten käyttäydyit sen jälkeen, kun sinua tultiin hakemaan.. voi luoja. Osaat kyllä olla oikea narttu", Ira totesi ja pyöritteli silmiään.

"Jos tulit tänne vain saarnaamaan, voit poistua suoraan. Auta mut irti näistä, niin käydään puhumas pomolle", sähähdän.

                               ---

"No näytänkö nyt edes jotenkin siedettävältä?" Kysyn Iralta turhautuneesti.

Kävin suihkussa nopeasti saadakseni pahimmat paskat pois, harjasin hiukseni ja vaihdoin työvaatteet päälle. Tai no, täällä naisten työvaatteilla meinataan jotain huorahtavaa, jotta leipää saisi pöytään vaikka sitten seksillä tai  sellaista kuin minulla, eli nahkaisia palkkatappajan varusteita. Olot täällä eivät ole erityisen hyvät, ihankuin se ei vielä olisikaan tullut selväksi. Sota on niellyt jo paljon kaupunkeja alleen ja ne jotka vielä ovat jäljellä kärsivät ravinnon ja hygienian puutteesta. Onhan täällä paljon ihmisiäkin, jolloin ravintoakin tarvitsisi enemmän. Toisaalta monet kyllä jo ovat löytäneet uuden kodin, haudasta.

Tai no, itseasiassa kyllä ojan pohjalta tai takapihalla mukavina koristeina, kun ei ole jaksavaa väkeä kaivamaan hautoja, eikä aikaa pitää hautajaisia. Miehet ovat sodassa, naiset myös ja ne jotka eivät kykene taistelemaan huolehtivat lapsista. Monilla lapsistakin kyllä on työtä tehtävänä, esimerkiksi viestinviejänä tai salakuljettajana. Täällä kaikki jaksavat ihmiset tarvitaan työhön tai taistelemaan rintamalle.

Havahdun ajatuksistani Iran taputtaessa minua olkapäälle. Katson tuota kummastellen, kunnes tajuan mitä hän meinaa. Olemme saapuneet pomon huoneen eteen.

Avaan raskaan metallisen oven ja astun sisälle. Sieraimeni täyttää ummehtunut homeen ja lian haju. Saappaani kopisevat kivistä lattiaa vasten ja yritän peittää hienoisen hermostuneisuuden joka uhkaa hiipiä näkyviin. Ira vilkaisee minua ja voin vain arvata hänen ajatuksensa. Näissä tilanteissa on hyvä, että omistan edes vähän tilannetajua.

Seisahdumme pomon työpöydän eteen ja tuo kääntyy tuolillaan meitä kohden.

Välillä tuntuu, että noiden silmien katse on jopa hyytävämpi mitä omani.

Kiitos jos jaksoit lukea ensimmäisen luvun! Pahoittelut lyhyestä osasta. Mielipiteet olisi kiva kuulla, kritiikki otetaan myös vastaan. Jatkoa on luvassa, jos vain lukioitakin löytyisi <3