Taas niityt vihannoivat

Luku 10, jossa keskikesä on kerrankin kunnollinen

Oton kasvot taas olivat käyneet kalpeiksi. Hänen katseensa oli painunut lattiaan ja hänen suunsa oli puristunut viivaksi. Hän hillitsi askeliaan hieman, kuin olisi toivonut vain pääsevänsä pois. Jos Nilsiäkin hirvitti, Otto oli varmasti... Ihmiset puhelivat. Joku nykäisi toisen hihaa merkitsevästi. Helvete. Nilsin niska hikosi. Hän oli varma, että tämä tempaus oli hänen typeristä päähänpistoistaan typerin. Vain vähäjärkinen kerjäsi hänen asemassaan huomiota itselleen ja kavaljeerilleen. Juuri nyt monet ihmiset miettivät ainoastaan heitä ja heidän suhdettaan, kaikkea syksyllä ja keväällä näkemäänsä - ja Nils oli vieläpä ollut kehittelevinään vedenpitävän juonen. Pahinta oli silti, että Otto joutui häpeämään itseään, vaikka oli ollut niin innoissaan. Ei Nils ollut tarkoittanut...

Toinen tanssipari pyrähti heidän lähelleen ja jäi askeltamaan aloilleen.
"Ka Ottoa!" nuori mies huikkasi.
Otto ja Nils kavahtivat katsomaan häntä luultavasti aivan yhtä säikähtäneinä. He kohtasivat... toverillisen hymyn?
"Sitähän osataan tanssiakin!" mies huudahti Otolle. Nils oli ehkä nähnyt hänet torppatalkoissa.
Otto kohotti suupieliään kummissaan ja ähkäisi myöntävän naurahduksentapaisen. Ehkä hän oli odottanut saavansa puukosta kylkeensä.
"Vaikkei ole edes tyttöä pyöritettävänä!" joku toinen lisäsi lähistöltä.
"Kyllähän Otto nyt yhden polkan jyskyttelee, kun vaan pakotetaan", lisäsi kolmas leikkisästi. "Konstikos tuo on."
Ihmiset nauroivat hyväntahtoisesti, jopa ihailevasti: Nils huomasi parinkin tytön katselevan Ottoa vaikuttuneina kavaljeeriensa käsivarsilta. Kaikki näyttivät ystävällisiltä, kuin olisivat juuri saaneet seurata jotain hauskaa. He eivät siis...? Juhlaväki oli ilmeisesti sittenkin niellyt heille tarjotun selityksen nikottelematta yhtenä suupalana ja seisahtunut yksinkertaisesti ihmettelemään Eerolan Oton ensimmäistä polkkaa. Nilsin olisi pitänyt ymmärtää olla murehtimatta. Nyt viimeisetkin parit alkoivat tanssia uudelleen, juhannushymyt huulillaan, ja keskittyivät jälleen toisiinsa. Ehkä he olivat todellisuudessa seisahtuneetkin vain toviksi.

Tanssi jatkui uudessa aikakaudessa. Kun röykkiöllinen kiviä oli vierähtänyt Nilsin sydämen päältä lattianrakoon, hänen askelensa tuntuivat ylimaallisen keveiltä. Ne olivat toki edelleen hieman hukassa, mutta hän alkoi nopeasti oivaltaa periaatteen. Hän kuuli taas musiikin. Nyt sen iloinen juoksu pääsi jopa hyppäyttämään hänen sydäntään. Oli juhannus, ja hän... ja Otto...

Ottokin sai jälleen pontta askeliinsa. Hän hymyili Nilsille varovasti. Nils hymyili takaisin, ja Oton hymy leveni. Hän painoi kätensä Nilsin vyötärölle ja katsoi häntä, kuin olisi vasta nyt alkanut ymmärtää, mitä tapahtui.
Näinkö me... nyt sitten?
Kyllä. He saivat tanssia muiden mukana. Kukaan ei estänyt heitä. Otto oli viimein astunut lattialle, jonne oli aiemmin vain tähyillyt kaihoten. Hänellä oli heila, vaikkei olisi saanut olla ja vaikkei hän ollut koskaan uskonut sellaiseen. Mitä hän aikoi tehdä?

He tanssivat. Nilsiä alkoi jo hengästyttää, mutta harmonikkamies tuntui vain kiihdyttävän tahtiaan. Nils olisi suonut heidän lipuvan mieluummin vaikkapa sensuellin valssin pyörteissä - vaikka toisaalta nopeatahtinen hyppely tuntui sopivan Otolle ihmeen hyvin. Ehkä se sysäsi hänet vauhtiin ja piti hänen järkevän puolensa sopivasti sivussa, tai ehkä hän yksinkertaisesti nautti tilanteesta niin paljon, ettei voinut itselleen mitään. Tovin kuluttua hänen kätensä joka tapauksessa suorastaan syleilivät Nilsin vyötäröä ja hänen jalkansa tuntuivat tuskin koskettavan lattialankkuja. Hänen silmänsä siristyivät alituiseen hymystä, hetkittäin varmasti myös piilotellusta naurusta. Hän vaikutti olevan samaan aikaan sekä hieman epäuskoinen että pakahtumaisillaan, niin kuin ihminen, joka sai viimein sen mitä oli aina toivonut. Hän näytti nuorelta leikkisältä pojalta, johon Nils olisi ihastunut oitis, ellei olisi jo ollut hulluna häneen. Hän katsoi Nilsiä tavalla, joka sai rempseän ilottelunkin tuntumaan illan viimeiseltä, syleilyä lähentelevältä valssilta - jossa kavaljeerin huulet eksyivät tuon tuostakin poskelle tai kaulalle. Oi, mutta turha Nilsiä oli kiittää; hänhän oli tehnyt vain sen, mitä täytyi. Eikä hänkään sitä paitsi olisi voinut toivoa itselleen mitään tämän ihanampaa.