Taas niityt vihannoivat

Luku 7, jossa puurretaan rakennuksella ja runojen parissa

Kesti kauan, ennen kuin Otto huomasi Nilsin seisovan pihantapaisen reunalla, mutta kun heidän katseensa viimein kohtasivat, Oton kasvoille levisi mutkaton virne. Hän heilautti kättään innokkaasti; hänen hyvästä työpäivästään oli tullut vielä parempi. Tämä ilomielinen pojanviikari ei pilkistänyt pintaan läheskään tarpeeksi usein. Nils kohotti kättään vastaan hymyillen. Hänestä tuntui, kuin hän ja Otto olisivat sulkeutuneet hetkeksi omaan ylhäiseen rauhaansa. Kunpa he olisivat voineetkin... ja kunpa Oton katse ei olisi jälleen muuttunut nopeasti varovaisemmaksi. Mies jopa vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan vain nähnyt, miten iloinen ja onnellinen hän oli ollut. Pahinta oli, että se oli tarpeen ja järkevää.

Nils jäi joksikin aikaa. Hänestä tuntui, että Otto alkoi tarkoituksella kantaa erityisen raskaita taakkoja siksi, että hän oli katsomassa. Nils seurasi näytöstä luonnollisesti mielellään, vaikka pelkäsikin Oton satuttavan itsensä turhan tähden. Toisaalta niin hän kuin muutkin miehet siirtelivät rakennustarvikkeita kevyesti ja rupatellen, kuin olisivat alkaneet tehdä niin heti kehdosta noustuaan. Nilsille ei tullut mieleenkään tarjoutua auttelemaan töissä tällaisessa seurassa. Hän olisi ollut tiellä ja tullut naurunalaiseksi. Nyt, kun hänellä oli Otto, joka katsoi häntä toisella tavalla kuin kukaan ennen, hän oli kyllä omistautunut ruumiilliselle harjoittelulle hieman enemmän kuin tavallisesti, mutta vain silloin tällöin. Hyvin harvoin, itse asiassa. Jalostunut, nuorta voimaa henkivä keho olisi kieltämättä ollut jotain, mutta Nilsillä ei lopulta ollut aikaa eikä viitseliäisyyttä atleetin elämäntavan ylläpitämiseen. Hän oli ensisijaisesti runoilija eikä voimamies. Sitä paitsi hän oli todennut näyttävänsä oikein hyvältä juuri sellaisena kuin oli - eikä Ottokaan suinkaan ollut valittanut.

Oton tervehdyksen jälkeen monet muutkin huomasivat lakkipäisen Nilsin. Jotkut heistä katsoivat häntä vähän liiankin tarkasti ja kysyivät sitten Eerolan rengeiltä jotain. Tiesihän Nils herättävänsä huomiota, mutta... Eivät kai miehet sentään osanneet yhdistää häntä Eerolan edelliskesäiseen kesärenki-Niiloon? Tuskin, sillä Nils ei ollut tietääkseen nähnyt heitä aiemmin. Toisaalta hän saattoi olla väärässä, sillä hän uskoi unohtavansa moiset miehet uudelleen puolessa tunnissa. Nils oli selvästi napannut itselleen tienoon parhaan sulhasen.

Otto ei rohjennut eikä edes ennättänyt tulla juttelemaan Nilsille myöskään evästauon aikana, joten Nils päätti lähteä takaisin tilalle herättämästä hämmennystä. Liisa ja Elli saisivat kannettua tyhjentyneet korit takaisin kahdestaan, eikä Ottokaan luultavasti kaipailisi häntä kuollakseen. Hänellä oli työnsä, ja niin olisi Nilsilläkin.

Palattuaan huoneeseensa Nils kiirehti sinne häntä varten tuodun kirjoituspöydän ääreen ja täytti kynänsä säilön musteella. Hän oli suihkinut edellisenä päivänä muistiin monta runonraakiletta, mutta Otto ei ollut - kaikeksi onneksi - jättänyt häntä rauhaan niin, että hän olisi voinut viimeistellä ne rauhassa. Nyt Nilsillä oli käytettävissään kaikki maailman aika. Tai ainakin monta tuntia, ennen kuin hän ja Otto jälleen...

Nils maisteli kirjoittamiaan onnellisia, helliä säkeitä. Edellisenä kesänä ne olisivat ehkä vaikuttaneet hänestä mestariteoksilta, mutta ne eivät olleet tarpeeksi voimallisia. Ne eivät olleet mitään! Nils pyöritteli sanoja päässään ja käveli pari kierrosta lattialla. Hän tiesi ihollaan ja koko olennossaan tuskallisen elävästi, millaisen vaikutelman, tilanteen ja maailman tahtoi välittää, muttei edelleenkään osannut muotoilla sitä paperille. Hän ja Otto. Kalliolla. Sängyllä. Oliko edes olemassa sanoja, jotka olisivat voineet, yhdessä tai erikseen, kuvata Nilsin tunteet noissa tilanteissa? Jäisikö kaikki hänen kirjoittamansa aina vain epäselväksi, laimeaksi heijastukseksi hänen todellisuudestaan? Oliko tietty raja, jonka takaisia taivaallisia tuntemuksia ihminen ei voinut saattaa paperille, ja jos oli...? Juuri nyt oli samantekevää, tulisiko Nilsistä joskus runoilija (hänestä tulisi). Olennaisempaa oli, että jos hän olisi edelleen samanlainen paria kulunutta sanaa toisteleva teennäinen aloittelija kuin edellisvuonna, hän tikahtuisi lopulta väistämättä purkamattomaan rakkauteensa.