Prologi 1

3.3K 276 74
                                    

Aamu

Satoi vettä. Oli satanut jo monta päivää, eikä sille näkynyt loppua. Raskaat vesipisarat paiskautuivat ikkunaa vasten, liukuen sen kiiltävää pintaa pitkin alas. Minä tuijotin niiden matkaa, kun ne katosivat näkyvistä ihan niin kuin minäkin.

Suljin silmäni hetkeksi, niin lyhyeksi aikaa, että tuntui etten sulkenut niitä ollenkaan. Nykyään kaikki hetket olivat kuin ohitsekiitävä sekunti. Ne olivat ajan vilahduksia, eivät mitään muuta. Joskus minusta tuntui, että elin jonkun toisen elämää. Että minut minut oli ohjelmoitu tekemään asioita joista en pitänyt, joista en nauttinut. Olin kuin robotti, jolla oli tunteeton hymy kasvoillaan, joka sanoi asioita jotka kaikki halusivat kuulla.

Eihän minulla voinut olla syytä olla onneton. Minulla oli kaikkea mitä ihminen vain voisi toivoa itselleen, mutta silti minulla ei ollut mitään omaa, mitään sellaista minkä olisin itse saavuttanut.

Haaveeni olivat murskana lattialle, en saanut niitä enää kokoon. Kaikki unelmani olivat kadonneet tuulen mukana, enkä löytänyt niitä enää, enkä edes jaksanut yrittää hapuilla niitä. En saisi kuitenkaan otetta, oli kulunut liian kauan aikaa, liian monta vuotta, että pystyisin saavuttamaan sen mitä joskus olin halunnut.

Huokaus karkasi huuliltani ja painoin molemmat käteni tiskialtaan kylmää reunaa vasten. Olisin tahtonut juosta, paeta pois, mutten voinut.

Olin liian kiinni hänessä, olin liian riippuvainen hänen kosketuksestaan, hänen sielustaan, hänen rakkaudestaan. Hän oli minulle kuin huumetta, joka vei minut läsnäolollaan toiseen maailmaan, jossa en tarvinnut mitään muuta kuin hänet rinnalleni.

Mutta kun hän oli poissa, olin kateissa kuin pieni koiranpentu, joka ei löytänyt kotiin. En tiennyt mitä tehdä, olin turta, eksyksissä. En ollut enää varma kuka olin, mitä halusin elämältäni ja mihin suuntaan tämä kaikki oli menossa. Ajatukseni olivat sekaisin, hänen tunteensa velloivat omieni seassa, enkä tiennyt mitä minä tunsin vai tunsinko mitään.

Olinko onnellinen? En tiennyt. Hänen kanssaan tunsin olevani onnellinen, hän sai aina huoleni katoamaan kuin taikaiskusta. Yksi hellä katse sai minun sydämeni sulamaan rakkaudesta. Yksi ainoa kosketus ja olisin voinut kuolla hänen puolestaan. Yksi pieni suudelma ja minä olin hänen orjansa.

Mutta viime aikoina asiat olivat muuttuneet. En tiedä milloin se oli tapahtunut, mutta hän lipui kauemmaksi minusta joka ikinen päivä. Hän ei ollut enää tukenani. Hän ei ollut enää luonani, ei niin kuin ennen.

Hän oli muuttunut. Minä olin muuttunut. Me molemmat olimme muuttuneet.

En tuntenut olevani enää mitään muuta kuin hänen kihlattunsa, hänen morsiamensa, hänen tuleva vaimonsa. Heidän Luna. Sitä minä enää olin, en mitään muuta.

Olin kadottanut itseni näiden vuosien aikana, olin hukannut palan sydämestäni ja sielustani niiden päivien joukkoon, kun hän etääntyi minusta.

En tiedä mitä oli tapahtunut, mutta jotenkin kaikki oli muuttunut. Jotenkin asiat olivat menneet eri tavalla kuin olin halunnut niiden menevän. En olisi halunnut jäädä tänne jumiin. Halusin kokea, nähdä maailmaa, seikkailla, mutta nyt kaikki tuntui myöhäiseltä.

Säpsähdin hieman, kun korviini kantautui ääniä, jotka saivat mietteeni katkeamaan. Kuulin hänen askeleensa, kun hän käveli makuuhuoneestamme kohti keittiötä. Olisin tunnistanut hänen askeleensa tuhansista muista. Olisin pystynyt suunnistamaan hänen luokseen, vain pelkän tuoksun turvin. Olisin löytänyt hänet miljoonien ihmisten keskeltä, koska me olimme yhtä.

Hän oli minä, minä olin hän. Me tunsimme toistemme tunteet, mutta joskus mietin tunsiko hän kuitenkaan enää minun omiani. Miten hän muuten pystyi olemaan niin normaali, vaikka minä olin kuolemassa sisältäpäin.

AamuWhere stories live. Discover now