Taas niityt vihannoivat

Luku 5, jossa avataan ikkuna

Otto ja Nils istuivat kylki kyljessä ihmeen arkisesti ja sopuisasti, kuin olisi ollut tuiki tavallista, että he olivat rakastavaisia ja tekivät yhdessä kaikenlaista aika uskomatonta. Nilsiä tosin hymyilytti, ja niin Ottoakin. Hän oli viimein rauhassa; ei värjöttänyt kohmeessa, ei tutissut jännityksestä eikä kiehunut. Hän oli tietysti ollut äsken aika nolo, ja oli varmaan vieläkin, mutta hän ei voinut sille mitään eikä se näkynyt haittaavan Nilsiä - kuten ei ollut haitannut aiemminkaan. Nyt Otto sai vain olla tässä, mielissään, ja lämmitellä pehmeällä, kumman tutulla läheisyydellä.

Kukaan tilalla ei välittänyt, missä Otto huiteli. Jussi ja Vilhohan olivat suorastaan käskeneet häntä pysymään poissa, eivätkä muutkaan varmaan osanneet ihmetellä suuremmin, että hän oli taas kerran jättäytynyt pois ruoalta. Nils oli kaiken lisäksi ottanut mukaansa eväsnyytin ja mehupullon - matkaeväänsä - niin että heidän ei edes tarvitsisi kärvistellä nälissään.

Nils oli pukeutunut vain paitahihasilleen. Hänen takkinsa, liivinsä ja solmionsa lepäsivät kalliolla ja hänen lakkinsa keikkui hävyttömän leikkisästi hänen takaraivollaan. Hiuksissa ei ollut enää tietoakaan kampauksesta tai kurista. Otto keskittyi hetkeksi pohtimaan, pitikö niistä enemmän pöllytettyinä vai herraskaisesti tällättyinä. Vielä enemmän hän mietti, miten ihmeessä juuri hän oli tehnyt kaikkea sellaista moisen pojan kanssa. Hän ei oikein edes huomannut, että ojensi kätensä Nilsin selän taitse ja veti häntä kevyesti lähemmäs itseään.

He olivat hiljaa. Puhumattomuus ei kuitenkaan tuntunut erottavan heitä toisistaan. He olivat niin lähekkäin, ettei heidän tarvinnut puhua mitään. Eivätkä he ehkä olisi osanneetkaan, aivan heti kaiken jälkeen. Otto oli edelleen aika ihmeissään siitä, mitä päivä oli tuonut hänelle. Hänestä tuntui - tai paremminkin; hän uskoi suorastaan tietävänsä, että Nilskin mietti heitä ja kuluneita tunteja. Hän oli ottanut Oton käden omaansa. Oton kädetkin olivat aika karun näköiset, ainakin kun niitä katseli rinnakkain Nilsin käsien kanssa.
"Mikä tuohon on sattunut?" Nils kysyi ja osoitti arpea Oton etusormessa.
Yksi uusi arpi mokomissa kourissa ei oikeastaan merkinnyt paljoa. Ei kai Nils ollut tuijottanut niitä niin paljon, että huomasi pienetkin uudet naarmut? Hitto, mitä hän oli joutunut muistelemaan talvensa. Hän sai olla aika merkillinen, jos sai jotain mielihyvää siitä, että... Oton osa oli paljon parempi.
"Vuolaisin puukolla joskus talvella", Otto sanoi. "Näitä sattuu."
"Näyttää ilkeältä. Sinun ei pitäisi vuoleskella liian pimeässä", Nils sanoi ja silitteli arpea hellästi. Se tuntui ihmeen hyvältä. Aikuisena ihmisenä ja vanhimpana renkinä Otto osasi tietysti hoitaa omat asiansa ja sitoa omat haavansa. Kaikkein viimeiseksi hän halusi jonkun alkavan hoivata häntä. Ei hän tarvinnut sellaista. Ja kuitenkin hänestä tuntui nyt, kuin... Onneksi Nils oli nyt hänen vierellään. Ja onneksi tämä ei kertoisi kenellekään, millainen Otto osasi olla.
"Ei tuommoinen haava nyt ole mitään", Otto vakuutti, vähän hymyillen.

"No niin", Nils sanoi hetken päästä äkkiä, kuin olisi havahtunut unesta. Hän katsoi Ottoa silmiin innokkaasti hymyillen. "Kerro kaikki!"
"Mikä kaikki?" Otto kysyi.
"Mitä täällä on tapahtunut sillä välin, kun viruin kaupungissa? Et varmaankaan kertonut kaikkea kirjeissäsi", Nils sanoi.
"Enpä tosiaan", Otto myönsi. Sattuneesta syystä heille ei ollut juolahtanut mieleen alkaa kertoilla kuulumisia aiemmin päivälläkään. "Mistäpä sinä tahtoisit kuulla?"
Nils kysyi aluksi Jussin ja Kaisan yhteiselosta ja Veerasta. Otto kertoili jotain. Aluksi puhuminen oli kankeaa, mutta Nils tuntui kuuntelevan mielellään ja kiinnostuneena, vaikka aihe vaihtuikin välillä toiseen vähän tökerösti. Vähitellen Otto sitä paitsi oppi taas puhelemaan. Olihan hän aina välillä pannut merkille kaikenlaista, mistä oli päättänyt kertoa Nilsille heti, kun he näkisivät toisensa. Hän olisi kirjoittanut kirjeistäkin paljon pidempiä, jos kirjainten raapustaminen ei olisi ollut niin tuskaista. Oli nimittäin paljon asioita, joita hän pystyi kertomaan vain Nilsille. Vähän höperömpiä ja turhempia, sellaisia, joille Jussi ja Vilho olisivat vain nauraneet tai kurtistaneet kulmiaan ihmetellen. Nauroihan Nilskin, mutta oikeissa kohdissa. He olivat ihmeen hyviä kavereita, yhä, lakista huolimatta.