Taas niityt vihannoivat

Luku 2, jossa ylioppilas neuvottelee oikeuksistaan

Toisinaan Nils kuitenkin huomasi Oton hautautuvan vellovissa, moninkertaistuneissa ajatuksissaan jonnekin trigonometristen funktioiden, taivutusmuotojen ja sotaretkien alle. Joskus jopa ystäväpiirin sotkut riittivät harhauttamaan mietteet toisaalle. Se tuntui hirvittävältä ja anteeksiantamattomalta, mutta toisaalta oli niitä ihania päiviä, joina Otolta tuli kirje ja Nils heittäytyi sängylleen lukemaan sen ainakin kymmeneen kertaan kuvitellen, missä Otto oli istunut ja mitä hän oli ajatellut kirjoittaessaan. Ainakin häntä oli epäilemättä nolottanut kirjoittaa jotain niin kaunista. Hän kertoi, että hänellä oli ikävä. Horjuvalla, kömpelöllä käsialalla kirjoitettuina sanat tuntuivat rehellisemmiltä kuin milloinkaan ja iskivät Nilsin sydämeen voimakkaammin kuin tasokkain runous. Hän istui pitkälle yöhön kirjoittamassa vastaustaan.

Kun ylioppilaskokeet alkoivat lähestyä, Nilsillä ei yksinkertaisesti ollut enää aikaa kirjoittaa kirjeitä. Hän istui ja käänsi kirjojensa sivuja loputtomasti, niin että olisi halunnut itkeä. Hän takertui ajatukseen Otosta, joka odotti ylioppilastaan. Nils tahtoi olla mahdollisimman hyvä. Mutta toisaalta, Otto istui yksikseen ja mietti takuulla asioita synkän lohduttomasti, kuin pimeän kaivon pohjalla. Hänellä oli epäilemättä paljon vaikeampaa kuin Nilsillä, ja Nilsin olisi ilman muuta pitänyt kirjoittaa hänelle useammin. Hän oli hirveä ihminen kun ei tehnyt niin, mutta tunnit loppuivat kesken. Hän kaatui illalla sänkyynsä ja näki tuskastuttavia unia kosineista ja tangenteista.

Lopulta, viimein, ylioppilaskokeet olivat ohi. Nils viskoi oppikirjansa saman tien laatikkoon ja raahasi sen omin käsin ullakolle. Sen jälkeen hänellä olisi pitänyt olla kaikki maailman aika kirjeille, mutta hänen elämässään alkoi yllättäen käsittämätön hyörinä, jolla ei ollut enää mitään tekemistä opiskelujen kanssa. Ystävät järjestivät kaikenlaisia päiväretkiä, eikä Nilsistä todellakaan ollut kieltäytymään sellaisista: useimmat hänen tovereistaan olivat muuttamassa Helsinkiin, kuten Nilskin, mutta kaikki eivät aikoneet suunnata pääkaupunkiin. Oli heidän viimeinen mahdollisuutensa viettää aikaa yhdessä.

Päiväretkien lisäksi Nilsin täytyi huolehtia ylioppilasjuhlistaan ja kaikenlaisesta tavallaan turhasta. Oli Helsingin-vieraita ja Ruotsin-matkaa. Kirjoittaminen siirtyi päivä päivältä myöhemmäksi. Nils toivoi hartaasti, ettei Otto sentään ottanut viivytyksestä itseensä. Onneksi Nils muisti hänen kertoneen, että kevät oli hänellekin kiireisintä aikaa.

Nilsin päättötodistus ei ollut millään muotoa heikko. Hänen ylioppilasjuhlansakin olivat huikeat ja sujuivat suunnitelmien mukaan. Mikä tärkeintä, Nils sai viimein asetella lukuvuoden mittaisessa raadannassa raastetut hiuksensa kunnollisen tyylikkäästi ja peittää ne lakilla. Se puki häntä vielä paremmin kuin hän olisi osannut arvata.

Ylioppilasjuhlien jälkeisenä iltana, hyvästeltyään viimeisetkin sukulaisrouvat, Nils kävi makuulle ja tunsi, kuinka yhdeksän kuukautta jatkunut taukoamaton liike lakkasi hiljalleen. Tuli rauhallista. Jäljelle jäi vain hiljainen huojunta, joka johtui samppanjasta. Nils oli tyytyväinen, mutta väsynyt. Nyt olisi Oton aika ottaa hänet ja pitää hänestä huolta.
He voisivat...

Luoja. Nils ei selvästikään ollut jättänyt kiivainta ihastusta taakseen. Se oli vain ollut piilossa kaiken muun alla.

Oli kuitenkin yksi ongelma. Nils ei millään saanut isältään lupaa lähteä Eerolaan.

Hän oli tehnyt kaikkensa asian eteen: kantanut isälleen mahdollisimman häikäiseviä arvosanoja ja käyttäytynyt kuin paraskin puritaani. Hän ei ollut edes penännyt isältään selityksiä tämän menneisyydestä lupaavana aloittelevana taidemaalarina. Kaiken järjen mukaan Nilsin olisi pitänyt pystyä pyytämään suurin piirtein mitä tahansa. Isä olikin kieltämättä antanut hänelle suorastaan hämmentävän avokätisesti rahaa retkiin, ylioppilasjuhlien järjestelyyn ja uusien vaatteiden teettämiseen.