Kirjeet

Tuuli istui sängyllä kirja sylissään. Se lojui siinä auki unohtuneena, ei hän ollut keskittynyt lukemiseen enää pitkään aikaan. Mustien merkkien jonot vilisivät hänen silmissään ja ajatuksissaan hän oli jossakin aivan muualla kuin pienessä huoneessa Turun vankilassa.

Lauantai 9. joulukuuta. Neljän vuoden jälkeen hän muisti päivän edelleen kristallinkirkkaasti. He olivat olleet ulkona, Tuuli, Allan ja Karoliina, koko porukka. Jostakin syystä Karo oli kutsunut Melissankin mukaan. Tuuli ei vieläkään ymmärtänyt miksi, he olivat Allanin kanssa tehneet harvinaisen selväksi, etteivät tahtoneet sitä muijaa viiden kilometrin säteelle itsestään. Joskus yhdentoista aikoihin illalla Karo oli häipynyt. Himassa on tilanne päällä, pitää lähtee, Tuuli muisti sen sanoneen samalla kun se oli sylkäissyt maahan kyllästyneen oloisena. Hän ja Allan olivat jääneet kaupungille Melissan kanssa, ja se oli käyttäytynyt aivan yhtä vittumaisesti kuin aina ennenkin.

Ja siinä illan mittaan sen touhuja katsellessa koko ajatus oli sitten syntynyt. He olivat aikoneet vain kovistella Melissaa vähän, eikä sen ollut ollut tarkoitus mennä niin pitkälle kuin se lopulta meni. Pieni uhkailu paisui pahoinpitelyksi, joka alkoi, kun Melissan puheet saivat Allanin näkemään punaista ja tekemään jotakin, mitä se ei ollut koskaan ennen tehnyt: lyömään ihmistä. Ne olivat tapelleet alikulkutunnelissa aivan tosissaan ja Tuuli oli katsonut sivusta paikoilleen jähmettyneenä hyytävässä tuulessa hytisten. Vasta sitten, kun hän näki Melissan täräyttävän Allania päin näköä, jokin hänen sisällään havahtui. Puhdas, sykkivä raivo. Raivo kaikista niistä välitunneista, jotka Tuuli oli ala-asteella viettänyt etsimällä kadonneita kenkiään, kaikista koulumatkoista, joina hänen kasvonsa oli pakotettu lumeen, kaikista illoista, joina hän oli itkenyt itsensä uneen.

Pienen lapsen pelko oli muuttunut 16-vuotiaan teinin raivoksi, jota ei pidellyt enää mikään, ja Tuuli oli käynyt Melissan kimppuun. Hän muisti vain hallitsemattoman halun vahingoittaa, sitten maassa makaavan liikkumattoman mytyn ja kauhean tunteen siitä, että Melissa on kuollut.

Melissa ei ollut kuollut, mikä olikin hyvä, sillä muuten Tuuli olisi saanut muutaman vuoden enemmän vankilaa. Lähellä se silti oli ollut: jälkeenpäin Tuuli kuuli, että Melissa oli kiidätetty sairaalaan suoraan teholle. Sille oli diagnosoitu paha aivotärähdys, useampi murtunut kylkiluu ja jonkinlainen sisäinen verenvuoto. Jälkeenpäin, kun syytteitä oli luettu oikeussalissa siististi pukeutuneiden, vakavailmeisten ihmisten kahistellessa papereitaan, Tuulista oli tuntunut hirveän epätodelliselta. Ei ollenkaan siltä ihmiseltä, jonka vuoksi koko oikeudenkäynti oli järjestetty.

Siitä oli nyt melkein neljä vuotta. Parin kuukauden päästä Tuuli olisi suorittanut vankeustuomionsa ja jättäisi hyvästit ankealle huoneelleen. Kaksi kuukautta paperisotaa, vankilaruokaa ja elämää rajatussa maailmassa. Sitten koittaisi vapaus.

Ja tyhjyys. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä noiden kahden kuukauden jälkeen tapahtuisi. Mitä sitten, kun vankilan portit vihdoin avautuisivat? Minne Tuuli menisi, mitä tekisi? Hänen maailmassaan ei ollut enää oikein ketään, vain perhe jota hän tapasi silloin kuin yhteiskunnalle sopi, ja muistoja ihmisistä joita hän joskus oli kutsunut ystävikseen. Tuntui kummalliselta, aivan kuin elämästä olisi pyyhitty pois kaikki ne kuusitoista vuotta ja käsketty aloittamaan täysin puhtaalta pöydältä. Oli ollut unelmia, opinnot, perhe, ystävät ja harrastukset, oli ollut tulevaisuus täynnä elämää. Miltä se tulevaisuus nyt näytti? Tilastojen valossa ei kovinkaan hyvältä. Jos sellaista nyt edes oli olemassa.

Ahdistus alkoi jälleen saada otetta, ja Tuuli yritti karkottaa sekavat ajatukset tarttumalla kirjaansa. Lukemisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Viiden sivun jälkeen hän ei muistanut lukemastaan sanaakaan. Teksti oli vain kummallisia merkkejä hänen silmiensä edessä, jotain missä hän eteni mekaanisesti siitä huolimatta, että menneisyyden kaiut puskivat jatkuvasti pinnalle.