Liekinniemen tytöt

Luku 15

???
Tätä Valpuri ei ollut odottanut. Hän yritti varautua tulossa oleviin kommervenkkeihin, mutta samalla tilanne vaikutti läpeensä aidolta, vaikkakin epätodelliselta - ja järjettömältä. Sama aitous oli tosin väikkynyt äskenkin: Valpuri oli hetken vakavissaan luullut, että Alli tunnusti tunteitaan. Tyttö oli selvästi hyvä teeskentelemään. Mutta ei kai anteeksipyynnön peruminen ollut kenenkään täysijärkisen mielestä antoisaa huvia? Toisaalta, miksi Alli olisi pyytänyt vakavissaan anteeksi, kun oli juuri äsken... Valpuri suostui joka tapauksessa kääntymään hieman enemmän Allin puoleen. Hän ei ollut ennenkään älynnyt tämän jokaista mielenliikettä. Alli hypisteli helmaansa, mutta katsoi Valpuriin jatkaessaan:
"Minä en oikeasti ole sitä mieltä. En todellakaan, kaikkea muuta. Minä vain... yllätyin. Tai oikeastaan... No, niin."
Varmuuden viitta valahti Allin hartioilta puolivälin tienoilla. Hänen sanansa kompuroivat ja hänen hämmentynyt, melkein avuton katseensa harhautui kallionkoloihin. Hän yritti selvästi sanoa jotain vaikeaa ja painavaa. Valpurista alkoi tuntua julmalta tuijottaa tuimasti. Kun mietti, miten Alli yleensä... Kai hän saattoi vaikka tarkoittaakin sanojaan. Mutta sittenhän, Allihan...
"On totta, etten minä ajatellut sinusta... sillä tavalla, mutta se nyt ei tietenkään oikeuta sitä, mitä tein. Tai mikään", Alli sanoi. Hänen katseensa käväisi Valpurissa, mutta vaipui lauseen lopussa jälleen kalliolle. Valpuri katsoi tyttöä, ja hänen sydämensä tienoilla läikähti sanomattoman lämpimästi. Se sai tällä kertaa kelvata todisteeksi. Valpuri päätti uskaltaa uskoa. Alli pyysi todella anteeksi.
Hän pyysi anteeksi. Silloinhan hän ei... he eivät...

"Kai uskot, että minusta oli ihanaa olla sinun ystäväsi", Alli jatkoi.
Tämä oli jo vähän liikaa. Hän ja Alli eivät kai olleet parhaimpina päivinäänkään puhuneet ystävyydestä, saati... ihanasta ystävyydestä. Herra Jumala... Oliko Alli ollut sitä mieltä, silloin, edelleen...? Valpurihan oli luonnollisesti pitänyt heitä vaikka minä, mutta sittemmin hän oli päätellyt raahanneensa vastahakoista Allia paikasta toiseen sekavissa tunnehuuruissaan.
Allin ilme kävi entistäkin vaikeammaksi. Punersivatko hänen poskensa oikeasti?
Valpurin olisi kai pikkuhiljaa kuulunut sanoa jotain johonkin väliin, mutta hän ei osannut muuta kuin seisoa ihmettelemässä.
"Jos mitenkään... Minulla on niin kurjaa, kun sinä et... No, tuota, minulla on ikävä sinua", Alli sanoi.
Ei. Ei, ei, ei... Eihän tämä enää... Ikävä? Kurjaa, kun sinä et?
Valpuri oli nähnyt heidän välirikkonsa jälkeen eräänkin tämän tapaisen haaveunen, mutta että...
Epäilykset yrittivät hiipiä takaisin, mutta Valpuri hätisti ne saman tien pois. Hän ei ollut koskaan nähnyt Allin silmissä yhtä hauraan avointa katsetta, juhannuksenakaan. Tyttöä ei oikein edes ollut tunnistaa.

"Tiedän, että viivyttelin tätä kamalan kauan ja että tämä kuulostaa silti hirveältä, mutta jos mitenkään vielä... haluaisin, että puhuisimme taas niin kuin silloin", hän sanoi ja jäi katsomaan Valpuria huulet jännittyneenä viivana. Valpuri joutui henkäisemään. Ei tainnut olla mitään, mitä hän olisi halunnut enemmän juuri nyt. Tai ikinä. Tietysti hän antaisi anteeksi, eihän siitä olisi kuulunut olla epäilystäk...
Valpuri oli jo vähällä syöksyä sovintoon pentumaisella innolla, mutta sai viimehetkellä napattua itseään niskasta. Juuri nyt kaikki mennyt tuntui harvinaisen mitättömältä, mutta Alli oli kuitenkin satuttanut Valpuria pahemmin kuin kukaan ikinä ja tehnyt hänen elämästään hirveää moneksi viikoksi. Vielä hetki sitten Valpuri oli ollut korviaan myöten täynnä koko tyttöä. Alli oli tosiaan ollut anteeksipyynnön velkaa, juuri näin perinpohjaisen ja tuskaisen. Heidän välinsä eivät välttämättä toipuisi tästä kovin nopeasti, vaikka tulevaisuus nyt näyttikin satumaisen valoisalta.
"No, joo, tai siis... Tuota...", Valpuri kakisteli. "Kävihän se kyllä melko pahasti, mutta... En minä... jos sinä nyt kerran, niin... kyllä se minulle käy. Että puhutaan."
...Sepä kuulosti harvinaisen sujuvalta. Valpuri oli joka tapauksessa kiitollinen, että sanat olivat tipahdelleet ulos suunnilleen täysijärkisinä, vaikka riemu ja tutisuttava innokkuus loistivatkin nolosti niiden läpi.
"Kiitos", Alli henkäisi huojentuneena hymyillen. Hänen hartiansa laskeutuivat hitaasti rennolle korkeudelle. Hänenlaisensa tyttö ei kai pahemmin joutunut tilanteisiin, joissa häntä olisi vaadittu pyytämään anteeksi.