Liekinniemen tytöt

Luku 12

Ja sitten, soiton tauottua, Väinö oli saattanut Inkerin sivuun, kiittänyt hätäisesti ja hävinnyt saman tien jonnekin. Valpurin luokse. Se oli jäänytkin sinne. Kukaan ei ollut sen koommin enää muistanutkaan koko Inkeriä. Tytön ei ollut auttanut kuin niellä tämäkin, hyväksyä tulleensa huijatuksi. Vaikka eihän tanssiminen kai mitään merkinnyt. Tietenkään. Ja Inkeriähän oli tanssitettu vasta toisena. Ehkä Väinö oli miettinyt, että pitkäaikaista tuttuakin piti tanssittaa kerran.
Ja Inkeri oli jo kuvitellut sellaisia...
Hän oli lähtenyt melko nopeasti takaisin tilalle.

Sen jälkeen Inkeri ei ollut viitsinyt uskoa enää mihinkään. Väinö oli valintansa tehnyt. Se oli liimautunut entistä tiukemmin Valpurin kylkeen. Heinänteossa se oli kehunut pelkästään Valpuria. Ja sitten ne olivat vielä halailleetkin. Auringonlaskun aikaan aitan terassilla. Totta kai Väinö oli myös puolustanut tyttöään, kun tämä oli ollut vaarassa joutua lähtemään. Kyllä se tärkeissä tilanteissa vastusti vaikka isäntäväkeä.

Sama peli jatkui edelleen. Väinö ja Valpuri kävelivät harva se päivä kahdestaan ties missä korvessa, muka työhommissa. Inkeri ei ymmärtänyt, miksei siitä kohistu paljon enemmän. Menikö Valpuri muka niin hyvin rengistä, ettei Väinön ja sen uskottu voivan tehdä mitään siveetöntä? Vai eikö kukaan vain ehtinyt ajatella asiaa? Inkeri ainakin ajatteli, monien edestä. Päästää naimaton pari metsään...

Inkeri ei parhaalla tahdollaankaan oikein älynnyt koko paria. Valpuri ei ollut sitä sorttia, josta poikien olisi olettanut pitävän. Mutta ei Väinökään ollut mikään tavallisin poika, vaan paljon parempi. Olisiko Inkerin siis pitänyt olla samanlainen kuin Valpuri, jos olisi tahtonut saada Väinön itselleen? Hän olisi ainakin voinut mennä juttelemaan Väinölle heti ensimmäisenä päivänä – aivan kuin ei olisi tiennyt sellaisen olevan huonoa käytöstä. Ja jos olisi vielä lyöttäytynyt samoihin töihinkin aamusta iltaan... Ei siitä olisi kuitenkaan tullut mitään.

Inkeri tiesi kyllä tavallaan kiukkuavansa turhasta. Eihän Väinö mitään rikosta tehnyt, jos piti toisesta. Ei se ollut edes oikeasti luvannut Inkerille mitään. Sen näkyi sitä paitsi olevan kamalan helppo olla Valpurin kanssa. Inkerin kanssa kaikki oli niin jähmeää. Kyllä Inkeri tiesi, ettei ollut kovin hauska tai eloisa tai mitään.

Valpurista taas liikkui niin paljon perättömiä juoruja, ettei Inkerin ollut mitään mieltä kantaa hänelle kaunaa. Ja Valpurihan oli kai Inkerin kaveri. Se oli aina ollut Inkerille mahdottoman mukava, ja alkukesästä heillä oli ollut hauskaakin. Inkeri ei olisi halunnut päästää Väinöä heidän väliinsä, mutta hän ei voinut tunteilleen mitään; hän ei millään olisi kestänyt olla veneessä kahden Valpurin kanssa. Kaikki olisi tullut mieleen liian kipeästi. Valpuri oli luonnollisesti huomannut, että jokin oli vinossa ja kysellytkin. Eihän Inkeri mitenkään ollut voinut kertoa. Sitä paitsi hän tiesi hyvin, että oikeasti Valpuri lähti oikein mielellään kalaan Väinön kanssa.

Väinö ei näkynyt välittävän Inkeristä enää yhtään. Inkerikin yritti siis olla ajattelematta mokomaa renginroikaletta – ja tuli ajatelleeksi tätä enemmän kuin milloinkaan. Kai Inkeri olisi voinut nykyään puhua ongelmistaan Allille, mutta ei sitten kuitenkaan. Alli oli aina ollut paljon vanhemman oloinen – ja aivan liian hyinen äitihahmoksi. Ei siltä olisi ikimaailmassa uskaltanut kysyä mitään lemmenasioihin liittyvää. Alli ja Inkeri keskustelivat asiallisesti käytännön kysymyksistä ja säästä. Inkeri oli kiitollinen siitäkin; eihän hän voinut puhua muillekaan Liekinniemessä.

Yhtenä iltana Väinö sitten käveli täysin odottamatta Inkerin luokse ja istuutui samalle rappuselle sopivan matkan päähän tämän viereen. Se vilkuili Inkeriä vähän väliä, muttei sanonut mitään.
"Mitä sinulla on minulle asiaa?" Inkeri kysyi viileästi kuin hieno mamselli – tai Alli. Hän aikoi kerta kaikkiaan antaa piut paut koko pojalle.
...
...Tuliko se vain aikaa kuluttamaan? Ei kai? Se pysyi paikoillaan ja heilutteli jalkateriään hermostuneesti. Inkerin sydän hakkasi.
Lopulta Väinö sai suunsa auki. Ensi alkuun kuului vain kankeaa köhinää, mutta sitten muutakin.
"Öö... Minä olen vaan miettinyt... Onko sinulla, tuota... jotain hullusti? Tai siis, haluaisitko puhua jostakin?" Väinö kysyi.
Kun Inkeri ei saanut sanoja suustaan heti paikalla, Väinö alkoi nieleskellä omia sanomisiaan: "Ei ole pakko. Tietenkään ei. Mietin vaan, kun olet ollut jotenkin niin... hiljainen, tai..."
Se oli huomannut. Tullut kysymään!
Mutta ei sitä liikaa kiinnostanut, kun ei ollut tullut aiemmin. Ja itsehän se oli Inkeriä pyöritellyt.
Oli siinä vikaakin.
"Mitäpä minun ongelmat sinua kiinnostaa?" Inkeri kysyi viritellen hätäisesti kasvoilleen kepeää hymyä.
"Miksei kiinnostaisi?" Väinö kysyi.
Sen äänensävy oli uskomattoman ystävällinen ja vähän säikähtänytkin. Inkeriä ärsytti, miten nopeasti hänen kylmäkiskoinen esityksensä luhistui kasaan. Häntähän punastutti!
"Sinulla on ollut niin kiirettä Valpurin kanssa", Inkeri tokaisi.
"Niin..." Väinö myönsi epävarmasti. "Onhan meillä ollut töitä."
"Niin", Inkeri sanoi.
Töitä? Pitipä se Inkeriä yksinkertaisena.
Mutta katsoi aika mahdottoman ihanasti.