Elämän viisauksia

"Nadja! Ylös", äiti huusi keittiöstä. On lauantai, jes. Puen, meikkaan ja laitan hiukset. Sitten kävelen alakertaan syömään aamupalaa. "Tein pannukakkua", äiti sanoo lempeästi hymyillen. "Kiitos", vastaan. Äiti työntää eteeni palan pannukakkua, ja kermavaahtoa ja hilloa. Kun olen syönyt juoksen portaat ylös omaan huoneeseeni. Nappaan vihkon ja kynän, ja juoksen alakertaan. Laitan kengät jalkaan, ja juoksen metsän läpi kalliolle.

Istun kallion reunalle, ja avaan vihkon jonka kannessa lukee "Elämän viisauksia". Jatkan kirjoittamista.

"Jokainen on paha, mutta itseään voi korjata paremmaksi. Kukaan ei ole kauttaaltaan hyvä"

"Jokaiselle on paikka maailman palapelissä, on oma päätös haluaako asettua tähän paikkaan"

"Tiedätkö itsesi? Tiedätkö kuka olet, vai luuletko tietäväsi kuka olet? Sinä et välttämättä ole se jonka näet peilistä"

Viimeisen kohdalla mietin, minäkään en tiedä itseäni. En tiedä minkälainen olen. En tiedä missä on oikea paikka minulle tässä maailman palapelissä, saati minkälainen se paikka on. Minun pitää löytää itseni. Katson alas, mitäköhän tapahtuu jos tipun. Sitä ei tarvitse miettiä kauan, nousen ylös ja horjahdan taaksepäin. Maailma hidastuu. Katselen lintuja ja puita. Olen kohta maassa, toivottavasti elossa. Tajuan että huudan täyttä kurkkua, hyvä vain. Ainakin joku voi jopa löytää minut. Jysähdän voimalla maahan, pistävä ja ilkeä kipu sivahtaa lävitseni. Sitten kaikki sumenee.

Elsan nk
Kävelen kalliolle. Näen vihkon ja kynän kallion reunalla. Avaan vihkon.

"Jokainen on paha, mutta itseään voi korjata paremmaksi. Kukaan ei ole kauttaaltaan hyvä"

Suljen vihkon ja näen reunassa nimen Nadja. Ei ole hänen tapaistaan jättää tavaroita lojumaan. Katson alas, ja kiljaisen. Nadja makaa maassa, tajuttomana tai kuolleena. Soitan ambulanssin, ja juoksen toista kautta Nadjan luokse. Hänellä on pahoja ruhteita, mutta luultavasti selviää. Menen opastamaan hoitajat Nadjan luokse. Kun Nadja on ambulanssissa niin soitan hänen äidilleen.

Nadjan nk
Herään, olen luultavasti sairaalassa. Äiti istuu vieressäni, ja nukkuu. "Äiti. Äiti", sanon. Äiti herää. "Olet elossa!" äiti huudahtaa. Halaan äitiä. Sen jälkeen hän kutsuu lääkärin luokseni. "Eli siis Nadja Mäntynen?" lääkäri kysyy. Nyökkään vastaukseksi. "Sinulla on jalkapoikki, käsi murtunut ja aivotärähdys. Onneksi niska, selkä, pää ja keuhkot eivät vaurioituneet", lääkäri sanoo. Hän ojentaa minulle pyörätuolia. Huokaisen, ja katson äitiä. Äiti ja lääkäri auttavat minut pyörätuoliin.

Kotona äiti ja isä auttavat minut yläkertaan. Isällä oli pakollinen työkokous niin hän ei päässyt sairaalaan. Hiissan huoneessani itseni peilin eteen. Katsoin itseäni peilistä, ja ajattelin tämäkö on todellinen minä. Haluanko olla tämä ihminen. Olenko äänekäs, ja kaveriporukkaan sopiva. Vai olenko hiljainen, ja olen vain yhden ystävän kanssa. Pukeudunko mustaan ja valkoiseen, vai värikkäästi. Olenko ilkeä, vai ystävällinen. Olenko hyvä, vai huono koulussa. Kuka minä olen. Siinä on kysymys mihin edes minä en osaa vastata.

Koitan etsiä itseäni monta päivää. Miettiä minkälainen olen, mutta en vieläkään tiedä. Olen päivät yksin kotona. Äiti hankki huoneeseeni minijääkaapin, johon hän laittaa minulle päivän ruuat. Saan myös mikron, jossa voin lämmittää ruokaa. Vietän suurimman osan ajasta parvekkeella, ja kirjoitan vihkoani. Huomaan laulavani paljon. Laulan melkein koko ajan parvekkeella. Se on outoa, sillä en yleensä laula. Yhtenä päivänä kun taas avaan vihkon, ja jatkan kirjoittamista niin huomaan että olen melkein lopussa.

"Olen ruhteilla, mutta selviän. Rakennan itseni kokoon. Totuus, jonka olen huomannut on, että me kaikki olemme ruhteilla. Me emme vain ymmärrä sitä ellemme ole vielä pahemmin ruhteilla"

"Ihmiset joilla on kaikki hyvin eivät arvosta elämää. Sitä oppii arvostamaan vasta kun on ollut onnettumuudessa, tai kuoleman partaalla"

"Unelmoikaa ihmiset, silloin me parannumme"

"Unelmat eivät välttämättä toteudu, mutta se ei haittaa, sillä ne toteutuvat päässämme"

"Elämässä pitää etsiä pieniä vapauden hetkiä. Kuten seistä rauhassa laiturilla ja antaa tuulen ujertaa"

Viimeinen sivu. Lasken kynän paperille.

"Viimeinen viisaus on: ihmiset nauttikaa elämästä. Korjatkaa itsenne virheistä. Älkääkä kantako kaunaa menneistä, sillä menneet menivät jo. Keskittykää tulevaan"

"Tämän kirjan kirjoitti ihminen joka ei ehkä ikinä löydä itseään. Ihminen jolla oli kaikki hyvin. Ihminen joka joutui onnettomuuteen. Ihminen jolla oli ystävä, rehellinen ja kiltti sellainen. Ihminen joka arvostaa elämää. Jonka mielestä pitää keskittyä tähän päivään, ja unohtaa menneet. Ihminen nimeltä Nadja Mäntynen"

Siihen loppui tila. Laitan vihkon päälle muisti lapun jossa lukee: minun unelmani olisi jos tämä kirja julkaistaisiin. Päätän käydä alakerrassa. En ole pitkään aikaan käynyt alakerrassa. En ole kävellyt kuin fysioterapeutilla. Ja sielläkin hyvin vähän. Portaiden yläpäässä nousen seisomaan, ja tarraan kaiteesta kiinni. Otan yhden askeleen ensimmäiselle portaalle, paremmalla jalallani. Sitten tuon paketissa olevan jalkani portalle. Liukastun, menetän otteeni, ja syöksyn alas. Viimeinen muistoni on että osun päälläni portaiden alussa olevaan todella terävään kulmaan.

Eevan (eli Nadjan äidin) nk
Avaan ulko-oven, ja näen Nadjan maassa. Soitan ambulanssin. Lääkäri tulee sairaalassa sanomaan meille, että menetimme hänet.

Elsan nk
Saan viestin tulla sairaalaan. Nadjan äiti ja isä kertovat että Nadja kuoli. Itken. Ei tämä voi olla totta. Pääsen heidän kyydillään heille. Saisin valita mitä minä haluaisin. Ensimmäisenä katseeni osuu vihkoon. "Minun unelmani olisi jos tämä kirja julkaistaisiin".

Seuraavana päivänä vien vihkon kirjakauppaan, ja kysyn miten kirjan voi julkaista. Teen niinkuin myyjä sanoi. Vien sen kirjailijalle, joka voisi auttaa. Kerron miten kirjan kirjoittajalle kävi. Hän kysyy voisimmeko lisätä kirjoittajan tarinan kirjaan. Nyökkään.

Seuraavana vuotena kirja julkaistaan. Se käännetään eri kielille. Sitä luetaan kouluissa. Kirjoittajan traaginen kohtalo liikuttaa kaikkia. Hautajaisissa luetaan elämän viisauksia. Minusta hautajaisiin sopivin on "Kuolema, minkälainen se on? Sitä ei kukaan tiedä. Kaikkien kohtalo on erinlainen. Voi olla että kuolen liian aikaisin. Mutta silloin minua on tarvittu tuonpuoleisessa enemmän kuin täällä". Lopuksi heitämme kirjan vielä hautaan.

Kotona luen kirjan myös itse. Se on todella hyvä, ja viisas. Kirjaa luetaan ihmisille jotka eivät tiedä itseään, tai jotka ovat joutuneet onnettomuuteen. Sitä luetaan myös vangeille, pääsin kerran itse lukemaan sitä vankilaan. Yllätyksekseni he ovat aivan rauhassa, ja kuuntelevat tarkasti joka sanan.

20 vuotta myöhemmin
Katselen kuinka tyttö kuuntelee korvat höröllä, kun luen hänelle Nadjan kirjoittamia elämän viisauksia. Tyttöni on nimetty hänen mukaan kunnioituksena. Kirja on ollut suurmenestys. Se on auttanut eri ihmisiä eri tavoilla. Olen varma että ne ovat menestyneet myös tuon puoleisessa, mihin Nadja ne vei mukanaan. Hän luultavasti katselee maailmaa tyytyväisenä ajatellen, minä tein tuon kaiken hyvän. "Olen ylpeä sinusta, enkä ikinä unohda sinua", sanon katse tähtitaivaalle. Yksi tähti ihan yläpuolellani välähtää. "Äiti, kenelle sinä puhut?" Nadja kysyy. "Vanhalle ystävälleni", vastaan hymyillen. Katson kalliolta avautuvaa näköalaa, ja jatkan lukemista. Pyhäpäivänä vien kukkia haudalle. Suren vieläkin hänen kohtaloaan, mutta en voi mitään. Aivan hänen omien sanojensa mukaan häntä tarvittiin enemmän tuonpuoleisessa, kuin tässä maailmassa.

Eli siis tää oli tällanen ihan lyhyt tarina. Eli siis en oo tekemässä tähän jatkoa. Saa antaa palautetta.