Tyttö, joka ei koskaan nauranut

Kaikki alkoi kuten jokaisessa romanttisessa elokuvassa ja jokaisessa ihanassa rakkaustarinassa. Näimme toisemme ensi kerran äänekkäällä ja ruuhkaisella koulun käytävällä. Ihmisiä oli joka puolella, mutta siihen olin jo tottunut. Katseemme kohtasivat sekunnin ajan, ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. No, ei nyt ihan. Tapasimme uudelleen kolmen kuukauden päästä, kun koulu vihdoin alkoi. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin menossa innoissani kouluun. En torkuttanut herätystä kertaakaan. Tyttö seisoi kaveriporukkansa kanssa kaappeihin nojaillen ja flirttaili katseellaan. Niin minä ainakin päättelin. Hänellä oli kaunis, sininen mekko ja aukinaiset punaiset hiukset. Hiukset heijastivat ikkunista sisään tunkeutuvaa valoa kuin veden pinta. Tyttö ei nauranut, kuten muut. Hän katsoi minua.

Uskaltauduin menemään hänen luokseen. En tiennyt mitä sanoa, joten tilanne oli hävettävä, ja luulin että toivoni oli menetetty änkyttämiseni takia. Olisin halunnut kadota savuna ilmaan, vajota maan alle tai jotenkin niin. Tyttö kuitenkin pyysi minua istumaan viereensä.

Aloimme seurustelemaan nopeasti. Minun mielestäni emme kuitenkaan liian. Tytöllä oli tapana suudella minua joka kerta kun tapasimme, ja olin aina onneni kukkuloilla. Jonkin ajan kuluttua menetin parhaat ystäväni, koska omistauduin tytölle. Se silti kannatti. Tyttö oli täydellinen.

Eräänä iltana koulun tanssiaisissa tanssitin häntä ja tajusin olevani oikeasti onnellinen. Tyttökin oli onnellinen. Tykkäsin kertoa tytölle vitsejä, koska halusin saada hänet nauramaan. Hän ei kuitenkaan koskaan nauranut. Olin siunattu, jos sain kuulla hymähdyksen.

Kerran entinen ystäväni kysyi, miksen saa tyttöä nauramaan. Hän sanoi, että tyttö ei voi olla onnellinen minun kanssani, jos hän ei ole koskaan nauranut. Olin vahvasti eri mieltä, mutta väite sai minut miettimään. Voiko ihana tyttöni tosiaan olla onnellinen kanssani, jos hän ei koskaan naura?

Yhtenä aamuna päätin kysyä miksei tyttö koskaan naura. Tyttö katsoi minua mietteliäänä, ja hetken pohdittuaan kertoi että hän halusi säästää nauruaan. Hän sanoi, että nauraa kun kokee hetken koettaneen. Katsoin häntä kummastuneena, mutten voinut väitellä hänen kanssaan. Olkoon tyttö hiljaa, jos niin tahtoo. Maailma kaipaa naurua, mutta tyttö saa olla vaiti.

Tunteeni tyttöä kohtaan kasvoivat sekunti sekuntilta. Tyttö oli tarkoitettu minulle. Tarvitsin häntä. Hän oli elämäni pulppuava lähde, ja hän taivaani aurinko. En vain selviäisi ilman häntä. Silloin tunnistin sen pelottavan, ihanan, ja hurmaavan tunteen.

"Minä rakastan sinua", sanoin. Sitten tyttö nauroi.