Autiotalo

Luku 2. Kuolemaa toisen perään

Kun he hetken kuluttua lähtivät Siinan luota poliisiauton kyydissä, kaikki kolme olivat hiljaisia. Outoa oli, että Meri oli kaikkein rauhallisin. Ihan kuin kaikki paha olisi pyyhkiytynyt pois hänen mielestään. Ihan kuin hän ei enää pelkäisi koko taloa.

"Mitä te mahdollisesti teitte talolla viime yönä?" autoa ajava poliisi kysyi heidän ajaessaan edelleen.

"Yövyimme siellä, tai ainakin osittain", Martin vastasi.

"Joku meistä sai erittäin hyvä idean yöstä autiotalosta, jonka sitten aioimme toteuttaa", hän jatkoi.

"Mitä siellä tapahtui ja miksi ihmeessä jätitte yhden teistä yksin?" ajajan vieressä istuva, nuorempi poliisi kysyi.

"Tiedätte varmaan mitä talosta puhutaan? Se ei ole valetta. Talossa todella kummittelee, eikä se ole mikään leikin asia", Siina puuttui puheeseen vakavana.

"Minä en pysty tähän. Muistan kaiken talolta liian hyvin", Meri totesi yhtäkkiä.

"Ei sinun ole pakko tulla. Voit varmasti jäädä odottamaan vaikka autoon, jos haluat?" Martin sanoi kysyvästi katsoen kumpaakin poliisia.

Poliisit eivät sanoneet mitään, mutta nyökkäsivät vakavina.

"Me emme voi olla uskomatta teitä, niin monta tarinaa tästä talosta olemme kuulleet. Niiden jälkeen en koskaan suostuisi yöpymään siellä", vanhempi poliiseista totesi.

Pian he saapuivat autiotalon pihaan, johon poliisi pysäytti autonsa. Meri nousi autosta muiden perässä eikä kukaan sanonut siitä enää mitään. Hieman vastentahtoisesti nuoret seurasivat poliiseja sisälle taloon. Poliisit eivät olleet mielissään siitä, että Martin oli vaatinut, että heidän pitäisi päästä mukaan. Lopulta he olivat kuitenkin suostuneet, olihan kyse kuitenkin heidän ystävästään. Siina tuli hieman muita jäljessä ja näki talon nurkalla häivähdyksen jostain tutusta. Hän käveli kohti nurkkaa ja näki pian hänet ihan selvästi.

"Minä käskin teidän pysyä poissa. Miksi toitte nuo poliisit mukananne?" Lucia kysyi ja kuulosti vihaiselta.

"Tiedän. Anteeksi, että jouduimme palaamaan, mutta Tomi ei tullut kanssamme pois täältä", Siina vastasi.

"Ei tietenkään. Hän tunkeutui toisten alueelle. Usko minua, älä mene lukittuun huoneeseen, äläkä päästä sinne ketään muutakaan. Se, joka sinne astuu sisälle, on tuhoon tuomittu."

"Tiedätkö missä Tomi on?" Siina kysyi kuin sivuuttaen Lucian varoitukset.

"Luulen tietäväni. Muista, että annoin sinulle tehtäväksi talon polttamisen", Lucia huomautti ennen katoamistaan.

Siina jäi seisomaan yksin talon nurkalle, kunnes hän käänsi selkänsä metsälle ja asteli kohti ulko-ovea.

"Mietin, että mihin ihmeeseen jäit. Ehdin jo säikähtää", Martin huudahti selvästi helpottuneena nähdessään Siinan.

"Lupaan selittää myöhemmin", Siina sanoi ja suunnisti Martinin perässä sisälle taloon.

Kaksikko kohtasi lamaannuttavan näyn astuessaan ovesta sisään. Meri seisoi lukitun työhuoneen edessä tuijottaen ilmeettömänä suoraan eteensä. Ainut vain, että työhuone ei enää ollut lukossa, vaan ovi oli juuri sopivasti raollaan, jotta siitä näki sisälle. Siina tarttui Martinia lujasti kiinni ranteesta. Hänen päässään kaikuivat Lucian varoitukset.

"Älkää kukaan menkö tuohon huoneeseen", Siina sanoi tuskin kuuluvalla äänellä.

Martin hätkähti kuullessaan Siinan äänen. Hän ei kuitenkaan liikkunut minnekään, koska ei yksinkertaisesti uskaltanut. Sitten tapahtui jotain, mitä kukaan ei olisi halunnut olla todistamassa. Meri avasi oven hiljaa selälleen ja alkoi kiljua. Sitten hän astui juuri huoneen puolelle ja kaatui polvilleen lattialle kiljuen koko ajan. Kiljunta muuttui pikkuhiljaa huudoksi, joka taas vaimeni vähitellen. Poliisit juoksivat jostain huoneen ovelle ja pysähtyivät siihen.

"Älkää menkö sinne!" Siina huusi niin, että kaikki pysähtyivät.

Kukaan ei sanonut mitään, vaan kaikki kuuntelivat Merin hiljaista niiskutusta istuessaan työhuoneen lattialla. Näky oli kaiken kaikkiaan karmiva. Vasta nyt Siina näki huoneessa sen järkytyksen. Epämääräisen möykyn, jota ruumiiksikin varmaan oli joskus kutsuttu, vieressä oli jotain, joka tuntui pysäyttävän sydämen. Lattialla suoraan heidän edessään makasi veltto ja yltä päältä veressä oleva Tomin ruumis.

"Jokainen huoneeseen menevä kuolee", Siina kuiskasi.

Ainoa, joka sanat kuuli, oli hänen vieressään seisova Martin.

"Älkää menkö siihen huoneeseen. Meri, tule pois sieltä, heti" Martin sanoi vakavalla äänellä.

"Meidän on tutkittava ruumis, vai soitammeko apujoukkoja?" toinen poliiseista kysyi kuin olisi jättänyt Martinin lauseen omaan arvoonsa.

"Soitetaan apujoukkoja. Vie nämä kolme ulos täältä, niin minä kutsun lisää väkeä", vanhempi poliisi kehotti ja asteli sitten ulos ovesta.

Siina ei enää kestänyt, vaan juoksi suoraa päätä ulos talosta poliisin jäljessä ja pysähtyi vasta ulkona. Hänen sisällään kasvava kauhu ja suru purkautuivat ulos kyynelinä ja hän vajosi polvilleen heinikkoon. Martin oli seurannut Siinaa ja laski kätensä tämän hartioille, mutta ei osannut sanoa mitään. Martin meni polvilleen maahan ja kietoi kätensä Siinan hartioille. He istuivat siinä hyvän aikaa ennen poliisien tuloa takaisin. Kun poliisit vihdoin tulivat, Siina lakkasi itkemästä.

"Jokainen, joka on astunut jalallaankaan työhuoneeseen, kuolee." Se oli ainut lause, jonka Siina sanoi ennen kuin nousi ylös ja lähti kävelemään pois talolta.

Jopa poliisit jäivät sanattomiksi Siinan kävellessä pois hiljaisena ja rauhallisena. Martin kuitenkin vilkaisi poliiseja ja näki heidän kasvoillaan järkytyksen häivähdyksen ennen kuin he kysyivät:

"Tarvitsetteko kyydin kotiin?"

"En usko. Taidan kävellä Siinan kanssa", Martin vastasi ja juoksi tytön kiinni.

"Meri kuolee", Siina totesi pitkän hiljaisen kävelyn jälkeen.

"Mistä tiedät? En... en halua menettää häntäkin", Martin vastasi ja Siina huomasi tämän pidättelevän itkua.

"Lucia kertoi. Hän sanoi myös, että minun on poltettava talo. Voit muuten minun puolestani itkeä. Sinun ei tarvitse hävetä sitä. Minullakin on ikävä Tomia", Siina totesi vilkaisten vihdoin Martiniin.

Martin kuitenkin näki Siinan silmissä ainoastaan tyhjän ja tunteettomalta vaikuttavan katseen ja hänen olisi tehnyt mieli ravistella tätä. Hän ei kuitenkaan pystynyt, koska hänellä oli täysi työ pitää kyyneleet kurissa. Martin ei halunnut itkeä, ei ainakaan Siinan edessä.

"Tuletko meille?" Siina kysyi risteyksessä.

"Jos se sopii? Eivätkö vanhempasi ole edelleen matkoilla?" Martin kysyi.

"Ovat. Käydään ensin teillä, jos haluat hakea tavaroitasi."

Kaksikko käveli hiljaisina ensin Martinin luo hakemaan tämän tavaroita ja sitten takaisin Siinan kotiin, jossa he majoittuivat Siinan huoneeseen. Lopulta he istuivat vierekkäin Siinan sängyllä ja Siina purskahti itkuun.

"En voi uskoa, että Tomi on kuollut", Siina sanoi kyynelten lomassa.

"En minäkään. Meidän pitäisi varmaan pyytää Merikin tänne", Martin vastasi ja Siina näki tämänkin pyyhkivän silmiään.

"Ei, älä. Merikin tulee kuolemaan, enkä minä halua olla katselemassa sitä. Voi kunpa hän ei olisi mennyt siihen huoneeseen. Ensin menetimme Amandan, sitten Tomin ja nyt vielä Merikin."

"Älä sano noin. Mistä tiedät?" Martin kysyi kääntyen kohti Siinaa.

"Lucia kertoi. Olenko maininnut sinulle Luciasta? Hän oli yksi talossa asuneista lapsista ja hänen veljensä kuoli työhuoneeseen. Tomi rikkoi Lucian veljen rauhaa ja kärsi rangaistuksensa. En tosin vieläkään ymmärrä miten ovi oli auki. Avaimen piti olla kadoksissa, ilmeisesti heitettynä jonnekin metsään", Siina kertoi irrottamatta katsettaan seinästä.

"Oletko sinä puhunut jonkun kuolleen tytön kanssa?"

"Olen, eikä minulla ole mitään syytä olla uskomatta häntä", Siina vastasi.