Promise? (TAUOLLA)

Prologi

Sadepisarat tanssivat pitkin autioita katuja rummuttaen tasaiseen tahtiin peltitalojen kattoja. Juoksin pitkin yön hiljentämiä teitä ja yritin samalla saada rahisevan hengitykseni tasaantumaan.
Askeleet takanani voimistuivat entisestään ja pakoon pääseminen vaikutti hetki hetkeltä kaukaisemmalta ajatukselta. Vilkaisin nopeasti taakseni, mutta ketään ei näkynyt. Sade oli sumentanut näkökenttäni ja vuolaasti virtaavat kyyneleet olivat sotkeneet meikkini pitkin kasvoja. En ollut olettanut, että hän lähtisi perääni kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Tämä elämä ei vain ollut tehty kaikkia varten. Seitsemäntoista elinvuoteni aikana olin ottanut niin paljon harha-askelia, että mitään normaalista elämästä ei olisi enään jäljellä. Ohitin kävellessäni pienen paikallisen pubin josta kuului humalaisten nuorten kikatteluja ja vahva tupakan haju tunki sierainteni läpi.

"Odota, April kiltti odota!" kuulin kyyneleistä paksun äänen huutavan takaani. Kun käännyin näin Kylen edessäni itkun raidoittamin poskin, hiukset sateen latistamina ja merensiniset silmät surusta hehkuvina. En ollut varma mitä pitäisi sanoa.

Näky edessäni sai sydämmeni murtumaan edellistäkin pienemmiksi palasiksi. En olisi halunnut lähteä, olin aika yllättynyt että jalkani olivat kantaneet minut edes tänne asti. Kyle avasi suunsa aivan kuin olisi sanomassa jotain, mutta sulki sen melkein saman tien ja hengitti haparoiden valkoisen höyrypilven kylmään yöilmaan. Kurkkuani kuristi kun katsoin rakastamaani poikaa. Olin murtanut hänen sydämmensä.

Jostain kaukaa kuului hiljaa autojen hurinaa, kun yövuorossa olleet työntekijät matkasivat uupuneina kotiin päin. Kaikki näytti niin tutulta. Nämä kadut olivat muistoissani täynnä naurua, hymyjä, romanttisia suudelmia ja pitkiä halauksia yhdessä vietetyistä päivistä Kylen kanssa. Tiesin että olisin itsekäs jos lähtisin ja heittäisin tuon kaiken tuosta noin vain pois, mutta eihän minulla olisi muita vaihtoehtoja. Kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut en uskonut pystyväni elämään onnellisesti samalla tavalla kuin ennen. Annoin silmieni vielä viimeisen kerran vaeltaa pojan kasvoilla painaakseeni hänen vahvat piirteensä muistiini koko loppu elämäkseni, sillä tämä olisi viimeinen kerta kun näkisin hänet.
Kyle oli aina ollut pojaksi todella kaunis. Kukaan ei voinut olla huomaamatta hänen pikimustia hiuksiaan teräviä leukaperiään, tummia ripsiä, jotka reunustivat kirkkaansinisiä silmiä.

Kuulin miten Kalen hengitys tarttui kiinni hänen kurkkuunsa kun hän kuiskasi: "Ei April, tiedän mitä aijot, kiltti et voi tehdä tätä minulle. Helvetti sinähän lupasit!" Hän melkein huusi viimeisen lauseen ja sanat kimpoilivat pitkin kerrostalojen seiniä. Valtavat kyyneleet virtasivat pitkin hänen kylmän ulkoilman punertamia poskia ja hänellä oli anova ilme kasvoillaan. En ollut olettanut että tästä tulisi helppoa, mutta tämä oli ainakin sata kertaa pahempaa, kuin olin kuvitellut.

Hän näytti olevan niin hajalla ja hukassa aivan kuin tekisi mitä tahansa saadakseen minut jäämään. Näky sai sydämeni tuntumaan raskaalta ja rintakehääni puristi syyllisyyden nyrkki. "Olen pahoillani." Sanat tulivat suustani hiljaisena ja tukahtuneena. Tämä kaikki oli minun syytäni. En halunnut jäädä katsomaan hänen tyrmistynyttä ja surusta murtunutta ilmettäään, joten käänsin hänelle selkäni ja lähdin hitain epävarmoin askelin laahustamaan kohti mustaa yötä. Silmäkulmastani näin miten Kale vajosi hitaasti maahan sateesta välittämättä, painaen päänsä käsiinsä ja repien turhautuneena hiuksiaan.

Olin luvannut hänelle, että en ikinä lähtisi. Olin luvannut, että olisin hänen luonaan hyvässä ja pahassa. Olin luvannut rakastaa häntä elämäni loppuun asti. Se olisi ainoa lupaus minkä kykenisin pitämään.