Nyctophilia

Dayler Rowney

Olen juossut kolme päivää putkeen ilman lepoa, unta ja ruokaa. Välillä pidän hetken taukoa, mutta sekin kestää vain pari minuuttia ja pian taas jatkan jo matkaa. Mutta nyt minusta tuntuu, että kuolen jos jatkan vielä samaan malliin.

Kävelen lähemmäs satamaa ja saan osakseni paljon outoja katseita. Pystyn kuvittelemaan miltä näytän heidän silmissään. Olen aivan likainen, silmäni ovat varmasti punaiset ja turvonneet itketyistä öistä, hiukseni ovat aivan sekaisin ja minulla on haava vasemmassa poskessa. Haava on tulehtunut hyvin kipeäksi ja kuivuneet veri norot koristavat poskeani.

Kävelen ympäri satamaa ja etsin paikkaa minne mennä. Loppujen lopuksi en kuitenkaan löydä mitään ja päädyn harhailemaan sataman vieressä kasvavaan vanhaan luonnon muovaamaan metsään. Vaikka aurinko paistaa kirkkaana taivaalla, metsän laidassa lämpö tuntuu olevan aivan tuntematon sana. Kävelen eteenpäin välittämättä luihin ja ytimiin pureutuvasta kosteudesta. Vihreä sumu hiipii syvältä metsästä ympärilleni ja kietoo minut varjoihinsa. Se kieppuu ympärilläni ja yhtäkkiä kamala tunne iskee rajusti tajuntaani. Tunnen kylmän käden puristuvan kaulalleni ja jonkun hakkaavan takaraivoani kivillä. Yksi sormi kerrallaan kiertyy kaulani ympärille ja tekee hengittämisestä entistä työläämpää. Etsin sormillani kuristajaa, mutta päädyn vain haromaan ilmaan. Yskin rohisten ja yritän haukkoa henkeä. Puoliksi pökerryksissä yritän nähdä kuka minua kuristaa, mutta ketään ei näy. Kosketan kaulaani mutta siinäkään ei tunnu olevan mitään. En pysty miettimään loogisesti. Ainut mitä saatan ajatella on kylmä, rautainen ote kaulallani. Silmissäni hyppii erivärisiä pisteitä, jotka estävät minua näkemästä. Tunnen kuinka voimani katoavat ja maa lähestyy kovaa vauhtia.

Herään sykkivään kipuun, joka käy kilpaa sydämeni kanssa. Avaan silmäni vastentahtoisesti ja näen ensimmäisenä kirkkaan auringon säteen, joka saa minut siristämään silmiäni. Katto on tehty paksuista puiden oksista joiden raoista näkyy pieniä paloja taivaasta. Jokin tuntuu oudolta, taivas on liian lähellä, enkä kuule satamasta kantautuvia ihmisten ääniä. Minne ruohikko on kadonnut altani? Entä ote kaulaltani?

"Vihdoin", henkilö huudahtaa vieressäni ja saa minut säpsähtämään. "Mietinkin kuinka kuan pysyisit tajuttomana." Puhuja on liian lähellä. Enkä pidä siitä. Olen menettänyt luottoni miehiin pakomatkallani.

Nousen nopealla liikkeellä istualteen ja käännän pääni nopealla nykäisyllä puhujaan päin. Se oli paha virhe. Kipeä vihlaisu lävistää pääni ja saa minut henkäisemään. Menen takaisin makuulle kiristellen samalla hampaitani. Ehdin kuitenkin huomata, että katselija on nuori poika. Hän ei näytä kovin vanhalta, meidän välissämme saattoi olla vain muutama vuosi välissä.

"Kuka olet?", kysyn käheästi. Poika ei vastaa, hän vain tuijottaa minua sanomatta sanaakaan. Kohauttaa vain harteitaan ja suoristaa ryhtiään.

"Sanotaanko vaikka näin, että olen yhdistelmä lasia ja kultaa, sekä vettä ja maata."

"Eli olet puoliksi nyctophilialainen ja puoliksi alexithymialainen?"

"Niinhän minä sanoin."

"Olet siis puoliverinen..."

"Yksi monista."

Käänän päätäni turhautuneena ja yritän katsoa hiukan ympärilleni. Keskustelumme ei näyttänyt johtavan mihinkään.
Näen edelleen metsän, mutta eri tasolta. Olen talossa joka on rakennettu puiden latvojen korkeudelle ja alas on ainakin 20 metriä.