Epätäydellinen

LUKU 5

"Voi Luoja!" kuuluu huuto. Melkein odotan nimeäni huudettavan taas, mutta huutaja taitaa olla sanaton. "Soittakaa ambulanssi!" kuuluu toinen, etäisempi huuto. Olen täydellisen tajuissani, mutta toivon etten olisi. En haluaisi olla tässä hetkessä mukana. Haluaisin vain käpertyä johonkin hiljaiseen nurkkaan lukemaan hyvää kirjaa ja unohtamaan, että elämälläni ei ole tähän mennessä ollut ainuttakaan hyvää tarkoitusta.

Mielessäni käy ajatus, että hyvän ja pahan tasapainon on pakko säilyä. Jos elämäni on tähän asti ollut läpikotaisin kurjaa, enkö kohta ansaitsisi onnellisen loppuni? En voi kuolla näin, en nyt, en kun en ole vielä ehtinyt elääkään.

"Sarah", kuuluu hiljainen kuiskaus veljeni huulilta. Hän katsoo minua kauhuissaan, ja tuijotan takaisin kyyneleiden täyttämin silmin. Kun näen huolen ja kauhun hänen silmissään, hengitykseni kiihtyy. Hän on aidosti huolissaan minusta, ja se sattuu. En halua hänen kärsivän vuokseni, vaikka me molemmat tiedämme jo tähän mennessä, että selviän kyllä. Kaikki ovat jo huomanneet tilanteen, se ei voi muuttua pahemmaksi. Silti hän on huolissaan, niin huolissaan että se on viedä häneltä järjen.

Alan täristä holtittomasti, kun kuulen jonkun äänen puhumassa puhelimeen, kuvailemassa tilannetta ja tapahtumapaikkaa. Sillä hetkellä tajuan, että tämä tosiaan tapahtuu. Mikään uni ei ole näin todellinen. "Minkä ikäinen olet?" minulta kysytään. "Kuusitoista", vastaan. Minulta kysytään samoja kysymyksiä yhä uudestaan. Mikä on nimeni, ikäni, syntymäpäiväni, sosiaaliturvatunnukseni... ja taas nimeni, ikäni, syntymäpäiväni. Samat kysymykset aina vain, kysyjä vain välillä vaihtuu.

Tilanne pyörii mielessäni uudestaan ja uudestaan, ajatukseni ovat pelkkää väritöntä sekamelskaa. Autoa ajanut naiskuski itkee hysteerisenä ja pyytelee anteeksi. Hämmentyneenä vastaan vain, ettei se haittaa. Minun vikanihan se oli. Jo pienenä olin ylpeä taidostani kävellä autotien yli omin voimin, katsoen vasemmalle ja oikealle ja taas vasemmalle. Olisi pitänyt muistaa, että sitä taitoa ei kannata unohtaa. Olisi pitänyt tajuta, ettei elämää tai vahingoittumattomuutta voi pitää itsestäänselvyytenä.

Ihmisiä alkaa kerääntyä lähistölle. Autoja yritetään ohjata jatkamaan matkaa sivusta. Ihmiset katsovat uteliaina, hämmentyneinä, pelästyneinä. Pidän katseeni vuoroin taivaassa, vuoroin veljessäni. Chris on sanaton. Hän vain katsoo minua ja on hiljaa, kun vastailen jatkuvasti tulviviin kysymyksiin itkun ja tärinän särkemällä äänellä.

"Ei hätää", minulle sanotaan. "Hengität vain rauhallisesti. Ambulanssi tulee kohta."

Hengitän hyperventiloiden. En osaa rauhoittaa itseäni, sillä kaikki ympärilläni tapahtuva kaaos saa minutkin säikähtämään. Veljeni silmissä kiiluu kyyneleitä, mutta hän ei päästä niitä ulos. Hän on tottunut olemaan vahva.

Viimein kuulen ambulanssin tulevan. En osaa ajatella muuta kuin sitä, että se on tulossa hakemaan minua. Minään niistä kerroista, kun olen kuullut ambulanssin kiitävän ohitse, en ole kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Nyt tajuan, että aina sen kuullessani jotain on tapahtunut. Jotakuta on sattunut.

Olen niin syvällä omissa ajatuksissani, että seuraava hetki tuntuu menevän hetkessä. Suurin osa voisi ajatella, että kosteassa maassa makaaminen ambulanssia odottaen tuntuisi kestävän ikuisuuden, mutta tilanne tuntuu kulkevan silmänräpäyksien nopeudella. Kuulen joltain, että ambulanssin tulossa on kestänyt kymmenen minuuttia, mutta se on tuntunut sekunneilta. Olen liian sekaisin pitääkseni aikaa merkillä.

Minulta kysytään uudelleen samat kysymykset. Saan niskatuen tukemaan päätäni päävamman tai muun vastaavan varalta, ja minut kääritään johonkin, joka ambulanssityöntekijöiden mukaan estää minua liikkumasta, jotta mahdolliset vammat eivät pahentuisi. Sen jälkeen minut nostetaan paareille ja siitä ambulanssiin. Veljeni saa luvan tulla mukaan. Minulle jutellaan jatkuvasti, yritetään pitää minut rauhallisena.

Etäisesti kuunnellen ambulanssimiehen selitystä säikähdyksestä piiloutuneista verisuonista, en voi olla miettimättä, että minun täytyy muuttaa elämäntapaani. Jos olisin nyt kuollut, elämäni olisi voinut yhtä hyvin olla olematta. En vaikuttanut merkittävästi yhtään kenenkään elämään. Jos jatkan samaa rataa, tulen aina elämään turhaan.

Chris silittää toista poskeani hajamielisesti, sitä jota ei satu niin paljon. Hän on yhtä paljon omissa ajatuksissaan kuin minäkin, yhtä hämmentynyt ja sekaisin. Hän välittää minusta niin paljon, että tämä on hänelle jollain tavalla jopa pahempaa kuin minulle. Minun on pakko myöntää, että jos roolimme olisivat toiset, olisin ollut romahduspisteessä sekunnin sadasosaa nopeammin. En olisi kestänyt hänen loukkaantumistaan läheskään niin hyvin kuin hän kestää minun, mutta se ei johdu siitä, että minä välittäisin enemmän. Se johtuu siitä, että hän on vahvempi kuin minä.

En ole ennen tajunnut, että Chris on oikeastaan ainut, joka vielä välittää minusta. Minulla ei ole varaa menettää veljeäni. Minulla ei ole varaa menettää enää ketään.

Vasta nyt kunnolla tajuan sanonnan, että jokainen päivä pitäisi elää kuin se olisi viimeinen. Ennen ajattelin, että miksi pitäisi aina elää pelossa, miksi pitäisi murehtia epätodennäköistä, mutta eihän se sitä tarkoita. Sanonta vain tarjoaa sen yksinkertaisen faktan, että jokainen päivä voi olla viimeinen, joten tärkeitä asioita on turha siirtää huomiseen. Huomista ei koskaan tule. Nyt on aina tänään.

Jos siirtää elämänsä huomiseen, sitä ei koskaan saavuta.

----

Tämä on mulle henkilökohtaisesti tärkeä luku, koska oon puolitoista vuotta odottanut mahdollisuutta kirjoittaa laajemmin vastaavasta tilanteesta. Anteeksi, että sen kirjoittamisessa kesti (vaikka lupasinkin itselleni olematta pahoittelematta asiaa).