Epätäydellinen

LUKU 2

"Chris?" kysyn kuullessani ulko-oven avautuvan. En ole varma, olenko ilahtunut vai pettynyt hänen tulostaan. Kun olen kotona yksin, saan sentään rauhassa kieriskellä minua jatkuvasti ympäröivässä itsesäälissä. Kun hän on talossa, hän joko yrittää onnistumatta saada minua ryhdistäytymään, tai ajaa minut pois omien suunnitelmiensa nojalla. Väitän aina, etten tottele häntä, kun hän käskee minun tehdä jotain. Niinhän minä voin uskotella itselleni. Olen menettänyt itsestäni sen särmän, mikä minulla joskus oli.

Ennen minulla oli edes vihainen päättäväisyys osana persoonaani, nykyään minulla on vain tyhjä myöntyväisyys ja ikuinen viha ihmiskuntaa kohtaan. On minulla hetkiä, kun yritän saada taistelevan osan itsestäni heräämään, niin kuin eilen keskittäessäni vihan Scottiin ja hänen pikku porukkaansa, mutta se osa minussa on yhä useammin liian väsynyt noustakseen. En enää jaksa yrittää olla ihminen, josta joku voisi oikeasti pitää. On niin paljon helpompi vain vetäytyä syrjään ja olla miellyttämättä ketään. Ihmisten kanssa ystävystyminen tuo vain vastuuta ja vaikeuksia.

"Sarah?" kuuluu Chrisin ääni. Olin oikeassa, veljenihän se siellä ovensuussa. Olen kaikkea muuta kuin yllättynyt. Jos joku ystäväni tulisi etsimään minua täältä, luulisin joko näkeväni unta tai hypänneeni rinnakkaistodellisuuteen. Minulla ei ole ystäviä. Kuten sanottu, liikaa vastuuta.

Chris kuulostaa ahdistuneelta puhuessaan, mistä tiedän jo valmiiksi, mitä on tulossa. Hänellä on aina sama äänensävy, kun hän yrittää karkottaa minut omasta talostani. "Eikö sinun pitänyt olla tänään jossakin?" hän kysyy. Niinpä niin.

"Ei?" sanon kysyvällä äänensävyllä. Teen harvoin yhtään mitään, ja veljeni tietää sen oikein hyvin. Koko elämäni on usein kirjoissa, ja jos tosiaan olen jossain ulkona, on tapahtunut ihme. Toisaalta jos minulla on jotain oikeaa tekemistä päivälle, yleensä unohdan sen heti kun olen kyseisen tekemisen sopinut. Sen vuoksi Chris saa huijattua minut helposti muualle uskottelemalla vain, että olen unohtanut jotain.

"Sinun piti mennä... kirjastoon tänään." Voisin melkein uskoa häntä oikeasti, jos hän ei vain olisi pitänyt sitä yhtä pientä epäröivää taukoa toteamuksessaan. Hän on surkea valehtelija, ja voin melkein vaistota hänen pälyilevän kiusaantuneena ympäristöään, kun hän yrittää saada minut ulos talosta. Olen varma, että hän on suunnitellut kutsuvansa kavereitaan. Hän vihaa sitä, kun olen paikalla samaan aikaan hänen ystäviensä kanssa, sillä minulla on tapana tehdä heidät kaikki tuntemaan olonsa epämukaviksi. Minulla on sellainen vaikutus ihmisiin - kaikki eivät vain ymmärrä  huumorintajuani.

Huokaisen syvään. Eteinen ei ole kovin kaukana huoneestani, joten uskon hänen kuulevan jokaisen turhautumisen sävyn äänessäni. "Et voi heittää minua ulos joka kerta, kun sinusta tuntuu siltä", sanon epätoivon kuultaessa äänestäni. Tiedän, että olen menossa. Se ei silti estä minua tekemästä viimeistä surkeaa yritystä hänen suunnitelmansa pilaamiseksi.

Kuulen sanojani seuranneet askeleet, kun veljeni lähestyy huonettani. "Sarah", hän aloittaa. Tästä se lähtee, hänen puheensa. "Tiedät, että rakastan sinua. Haluan vain pitää ystäväni ystävinäni niin kauan kuin pystyn, ja sinun ihmisvihasi ei auta asiaa. Totta kai minä haluan sinun olevan täällä ja sinulla on siihen oikeus, mutta... ole kiltti, tee tämä minulle. Tämän kerran."

Ironista hänen puheessaan on se, että uskon sen joka kerta, ja hän tietää sen aina ennen kuin on aloittanutkaan. Aina kun kuulen hänen säälittävän puheensa, päätän antaa hänen elää elämäänsä ja tehdä niin kuin hän pyytää. Tiedän kyllä vaikeuttavani hänen suhteitaan ystäviensä kanssa. Tiedän, etten ole sellainen ihminen, joka saa jokaisen tuntemaan olonsa mukavaksi seurassani. Tiedän, että minun pitää antaa veljelleni mahdollisuus pitää typerät ystävänsä, vaikka kuinka halveksisin heitä. En saisi antaa hänen puheensa vaikuttaa minuun niin antautuvasti, mutta hän on yleensä voimakas persoona ja pitää kaiken perheessämme kasassa, joten kun hän aina silloin tällöin lataa kaiken säälittävyytensä yhteen puheeseen, en osaa sanoa ei.

"En ymmärrä, miksi tyydyt olemaan vain surkea kopio Scott Brownin säälittävässä ryhmässä", sanon hivenen tuomitsevasti. "Mutta selvä, minä menen. Ymmärrän kyllä kun minua ei kaivata." Viimeisillä voimillani heittäydyn marttyyriksi. Se vain on minun tyyliäni, sillä olen täydellisen epätäydellinen. Olen kyynikko, pessimisti, uhri, en osaa pitää puoliani kunnolla, ja puolustaudun kaikkeen sarkasmilla tai itsesäälillä. Vihaan kaikkia muita, mutta samalla myös itseäni. Haluaisin korjata itseni, mutten tiedä miten. En osaa korjata jotain, mikä saattaa olla pysyvästi rikki.

"Anteeksi!" Chris huutaa perääni, kun rynnistän ulos ovet paukkuen. En vastaa, sillä sille ei ole tarvetta. Suuntaan matkani kirjastoon, sillä muita paikkoja minulla ei liiemmin olekaan. Siellä voin miettiä rauhassa, mitä oikein teen elämälläni. Ensin poikkean kuitenkin hakemassa kahvin, sillä oloni on äärimmäisen uupunut. Olen aina väsynyt, mutta se ei estä minua yrittämästä korjata edes sitä yhtä asiaa elämässäni.

"Sarah Lydia Abrams, pysähdy välittömästi", sanoo äkillinen ääni takaani, kun astun ulos kahvilasta kuuma kahvimuki kädessäni. Ääni kuulostaa hengästyneeltä, ja järkyttyneenä kokonimeni kuulemisesta käännyn meinaten samalla huitaista ohimenevää liikemiestä naamaan. Osa kahvistani läikkyy maahan uhaten miehen kenkiä, mutten ymmärrä pyytää häneltä anteeksi. "Scott?" kysyn äärimmäisen hämmentyneenä, kun kyseinen poika pysähtyy eteeni nojaten hengitys puuskuttaen polviinsa. Mistä lähtien Scott Brown on tiennyt toisenkin nimeni?

Scott tasaa hengitystään samalla kun vihaisesti taaksensa mulkoileva mies katoaa talonkulman taakse. "Eikö teidän pitänyt mennä Chrisin luokse?" kysyn lähes ystävällisesti, kunnes muistan olevani Sarah Abrams. "Ei sillä että minua kiinnostaisi", lisään.

Scott naurahtaa, mitä pidän lähes käsittämättömänä. Hän pidättäytyy tiuskaisemasta minulle mitään julmaa takaisin, hän vain hymyilee. Toisaalta hän onkin se täydellinen - totta kai hänen asenteensakin on pakko olla yhtä suuri kuin hänen vanhempiensa unelma. "Chris kertoi, minne olet menossa. Tulen kanssasi kirjastoon."

Pyöräytän silmiäni turhautuneena. Tietysti veljeni säälii epäonnistunutta pikkusiskoaan ja lähettää jonkun vihaamani ihmisen minua lohduttamaan. "En tarvitse säälipisteitänne, en sinun tai Chrisin tai kenenkään muunkaan. Olen pärjännyt tähänkin asti loistavasti ilman niitä. Voit sanoa veljelleni, ettei minulla ole enää toivoa tulla tämän paremmaksi ihmiseksi. Sano, etten kaipaa ketään muuttamaan minua."

"Chris ei ole pomoni, eikä hän lähettänyt minua muuttamaan sinua. Tulin perääsi omasta tahdostani. Tarvitset apua, Sarah. Olet saanut kehitettyä itsestäsi julman ihmisraunion."

Katson häntä epäuskoisesti, yrittäen pitää naamani peruslukemilla. En ole varma, pitäisikö minun itkeä vain nauraa. Pieni kitkerä vihan siemen nostaa päätään sisälläni, kun kuulen suoraan sanottavan minulle kuinka surkea tapaus olen. "Voit työntää täydellisen naamasi sinne, missä aurinko ei paista."

"Siis kirjastoon?" hän vastaa hymyillen aurinkoisesti, kuin ei ymmärtäisi loukkausta puheessani. Kyllä hän ymmärtää, hän vain jättää sen huomiotta. "Loistava ajatus."

"Sinä et tule mukaani", sanon päättäväisesti. En halua ketään hyvännäköistä jokaisen tytön unelmaa näyttämään minulle, kuinka epäonnistunut itse olen ihmisenä.

"Katso minua", Scott tokaisee ja katsoo minua haastavasti. Tuijotan häntä kulmieni alta ja alan kävellä reippain, harppovin askelin eteenpäin kohti kirjojen valtakuntaa - minun omaa valtakuntaani. Hän tulee perääni, kyselemättä sen suurempia lupia. Minulla ei ole tapaa estää häntä tulemasta, joten annan hänen kävellä perässäni.

Scott Brown on päättänyt tehdä minusta seuraavan hyväntekeväisyyskohteensa. Kyllä hän huomaa vielä itse, että minun suhteeni ei enää ole toivoa.

----

Kiitos lukijoille ja varsinkin kommentoijille ja äänestäjille! Ja mä yritän saada tän paranemaan pikkuhiljaa, kyseessä on vain tapaus nimeltä alkukankeus, siksi tämä saattaa olla asteen verran ei-niin-hyvää tekstiä.